Mihin peruskoulua tarvitaan?

Seuraava professori Aarne Laurilan esittämä näkemys on vuodelta 1964 eli ajalta, jolloin peruskoulua koskeva keskustelu oli kiivaimmillaan. Klemetti-Opiston talvipäivillä Turussa hän päätti juhlaesitelmänsä näin:
Nykyään sanotaan usein äänekkäimpien voittavan, ihmisten olevan ostettavissa ja myytävissä. Tosiaankin kuulostaa siltä, että melua on aika paljon ja että vastaavasti hiljaisuutta pelätään. Ns. Kulttuurityöntekijät huokaavat helposti masentuneina, että vain jokin urheilun kaltainen liike ja sekin vielä kaupallisimmassa muodossaan saa väkijoukkoja liikkeelle. Ajoittain taas tunnutaan arvostettavan hengen ilmiöistä vain tietoa – miten sinnikkäästi eri aineiden opettajat kamppailevatkaan oman alansa puolesta lukusuunnitelmia kaavailtaessa. Juuri koulukeskustelujen perusteella tulee epäilleeksi, onko taide läheskään oikealla kohdalla meidän arvoasteikossamme. Tavallinen suomalainenhan suhtautuu siihen kutakuinkin hyväntahtoisesti, vaikka suopeus ei ulottuisikaan henkilökohtaiseen harrastamiseen. Mutta sijoitettaessa taidetta lukujärjestyksiin se taholla jos toisellakin nähdään uutena rasituksena oppilaiden päässä ja selässä sen sijaan että oivallettaisiin siinä mahdollisuus iloon ja kevennykseen. Osa syystä langennee opetukselle: se on ollut näihin saakka ja on osittain vieläkin oppilaan yksitoikkoista totuttamista itse laulamaan ja piirtämään, vaikka tällä ei olisi mitään taipumuksia näihin puuhiin, kun taas huomiotta on heitetty hänen opastamisensa ottamaan vastaan taiteita, joita hän joka tapauksessa tulee kohtaamaan radion musiikkina, asuinpaikkakuntansa arkkitehtuurina, kotinsa sisustuksena, viikonlopun elokuvina, kauppojen mainosjulisteina. Meillä ei osattane yleisesti arvostaa taiteen syvää kykyä avata ihminen hedelmällisellä tavalla, enempää kuin kasvatuksessa tietoja mättäessämme yleensäkään ehdimme panna huomiota tunteiden kauniiseen kasvuun. Taide nähdään liian usein pyhäpäivän asiaksi, ja kuitenkin meillä on oikeus ja hyviä toiveita odottaa siitä iloa karuimpaankin arkeemme. (K-O:n arkisto.)
Ote on vasta ilmestyneestä väitöskirjastani "Koko talo soi" Klemetti-Opisto suomalaisen musiikkikulttuurin kehittäjänä 1953-1968.

Sisällöt: Tiedon hankinta, tiedon käsittely ja tiedon esittäminen.

Toimintakulttuuri: Koulu oppilaan työpaikkana, jossa jokapäiväinen toiminta opettaa ihmisenä olemista.

Oman uskonnon opetus tulee lopettaa peruskoulussa.

Uskontotuntien opetusmäärät pitäisi siirtää suoraan historian ja kansalaistaitojen ja -tietojen sekä ympäristö-, media- ja kansainvälisyyskasvatuksen opetussuunnitelmiin uskontotietona. Tällöin uskonnot asettuisivat myös historiallisiin yhteyksiinsä ja niiden suhde yhteiskuntaan tulisi oppilaalle helpommin hahmotetuksi. Seurakunnat voisivat antaa halukkaille sitten tunnustuksellista opetusta omissa tiloissaan omalla kustannuksellaan kouluajan ulkopuolella.

Uskonnonharjoittamista sisältävät tilaisuudetkaan (uskonnolliset aamunavaukset, ruokarukoukset, kirkossakäynnit) eivät kuulu peruskouluun ja asettavat oppilaat eriarvoiseen asemaan. Ne ovat seurakunnille kuuluvia ja kustannettavia kouluajan ulkopuolelle sijoittuvia tehtäviä.

Peruskoulun tulee olla katsomukselliseti puolueeton.

Peruskoulun tulee varmistaa, että oppilas oppii käyttämään omia aivojaan ja kehittää omaa käsitystään hyvästä ja pahasta. Oppilaan tulee oppia erottamaan median antaman käsitys totuudesta.Hänen tulee saada valmiudet selvitä maailmassa sen vaihtuvissa olosuhteissa tuntevana, krittisenä ja omaa ajattelua omaavana persoonana. Hänen tulee arvostaa omia ja muiden saavutuksia, sekä kyetä kehittymään sivistyspersoonaksi, jonka ajattelu ei ole ulkoa syötettettävin asioiden toistelua, vaan rohkeaa omaa sisällön tuottamista ja jonka käsitys ihmisenäolemisesta ei ole vain sen välineellisen hyödyn kautta arvonsa saavaa, vaan sellaiseen persoonaan pyrkimistä, jossa kaikki ulottuvuudet ovat käytössä.

Peruskoulun tulisi ruokkia tiedonjanoa, eli esitellä eri asioita jotta mielenkiinto niihin voi herätä.

ja tämän jatkona pitää opetta miten tiedon voi löytää ja miten tunnistaa oikeantiedon siitä valtavasta informaatiotulvasta jonka lapsemme kohtaavat. Ei siis ole tarpeen opettaa Pohjanmaan jokia, vaan taito löytää tieto pohjanmaan joista.

Myös eettinen pohdinta, filosofia ja kulttuurintuntemus ovat tietoaineiden ohella tärkeitä ja
tarpeellisia mm niiden vuorovaikutustaitojen takia joita tarvitaan yhä enemmän nykyisessä yhteiskunnassa. Oikeastaan nämä kaikki sopisivat saman katon alle: kulttuuria on niin taide kuin käytöstavat että katsomukselliset ja eettiset kysymykset (uskonnot ja aatteet)jotka omalta osaltaan vaikuttavat taiteeseen

Koululainen on voimakkan kasvun ja kehityksen vaiheessa.Tietäminen ja osaaminen auttavat häntä ymmärtämään yhteiskuntaa ympärillään, vaan tarjoaako koulu riittävästi välineitä ymmärtää itseään ja toista siinä lähellä? Lapsi ei ole valmis aikuinen, eikä aikuinenkaan ole valmis. Koulussa tulee olla taideaineita, joiden avulla lapsi ja nuori voi hahmottaa itseään ja tunteitaan sekä kehittää ymmärrystään ja ajatteluaan. Taideaineissa tulee tietämisen sijaan painottua tekeminen ja luodun tutkiminen arvostavassa ja kannustavassa ilmapiirissä. Koulussa tulee olla draama omana oppiaineenaan vähentämättä toisten taideaineiden tunteja. Inka Kivi

Pyydän että OPH rohkeasti kyseenalaistaisi tuntijaossa ruotsinkielen sekä "oman" uskonnon lakisääteisesti ylikorostetut asemat.

Ne oppilaat, joiden lahjakkuus ei painotu kielten oppimiseen, hyötyisivät siitä, että voisivat jättää ruotsin kielen pois opinnoistaan. Kun vieraita kieliä yritetään opetella useampia kuin mitä yksilölliset valmiudet antavat myöten, niitä ei opita niin hyvin että niitä voisi todella käyttää.

Uskonto oppiaineena, ja eritoten vanhempien valitseman uskonnon käyttäminen sen pohjana, on käytännössä taikauskon vaalimista yhteiskunnan resursseilla. Sen korvaaminen ET-opinnoilla sopisi paremmin koulun yleissivistäviin tavoitteisiin ja antaisi oppilaille enemmän valmiuksia oman elämankatsomuksen muodostamiseen. Kun lasten todellisuuskäsitystä vääristetään vanhempien valitseman uskonnon pohjalta, lasten oma uskonnonvapaus ei käytännössä toteudu.

Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen: Omasta arvokkuudestaan ihmisenä tietoinen, toisia kunnioittava ja yhteisön edun huomioon ottava ihminen voi solmia elämässään hyviä ihmissuhteita. Epäilemättä myös hyviä työelämässä tarvittavia suhteita. Hyvä yleissivistys,johon kuuluvat tiedot, taidot ja asenteet ovat instrumentti, joilla hyvää elämää voi itse rakentaa yhdessä toisten kanssa.
Kaikkeen tähän tarvitaan aikaa. Aikaa oppia, opettaa, toimia ja pohtia yhdessä. Tästä tullaan suoraan käytännön kysymykseen, joka on ratkaiseva - rahaa on on valtiolla oltava sen verran, että opetusryhmät ovat oikeasti pieniä. Esim alkuopetusluokassa kaikki, mikä menee yli viidentoista, vetää mattoa alta kaikilta ponnistuksilta. Ilman pieniä opetusryhmiä kaikki muu on turhuutta ja tuulen tavoittelua.

Minä näkisin, että olisi paremmin otettava huomioon ympäristön merkitys oppimiselle. Oppilaat pääsisivät vaikuttamaan entistä vahvemmin kouluun oppimisympäristönä ja heidät ajateltaisiin rehtorien ja opettajien työkumppaneina monissa asioissa.

Tämän lisäksi oppilashuoltotyössä päästäisiin jo vihdoin korjaavasta myös ennaltaehkäisevään oppilashuoltotyöhön. Kouluihin tulisi saada kunnollinen moniammatillinen (sosiaali-, terveys-, nuoriso- ja opetuspuoli) panos tekemään työtä jo hyvissä ajoin ennen kuin ongelmat ovat jo syntyneet.

Pakkoruotsi on politiikkaa eikä pedagogiikkaa.

Politiikka pitäisi poistaa kielten opetuksesta ja toteuttaa vihdoinkin valinnan vapaus kielten opetuksessa.

Nykytilanne on katastrofaalinen ja pahenee koko ajan.

Peruskoulun tulee aikaansaada oppilaissa ymmärtämistä, joka kokemuksen kautta muuttuu teoiksi(myös kuviksi). Opetuksen avulla oppilaan eettiset ja esteettiset ajatukset ja asenteet sekä toiminta muuttuu tai syvenee.

Tarvitsemme hyvää kielitaitoa. Kielitunteja saadaan lisää, kun siirretään ruotsi valinnaisten aineiden joukkoon.

Ruotsinkielisiä on tarpeeksi myös palveluammatteihin ja heitä valmistuu lisää koko ajan. Ruotsinkielisten palveluitten tarve on ylimitoitettu.

Musiikin opiskelu ei tulisi olla yläasteella enää pakollista. Instrumenttien soittaminen ja laulaminen eivät ole enää nykyaikana yleissivistystä tai kansalaistaitoa.

Tiototeknistä osaamista tulee kehittää. Tiedostorakenteiden ja tietokoneiden sielunelämän ymmärtäminen on välttämätöntä kaikille itsenäistä elämää eläville. Myös tiedonhankintaa ja arviointia tulee opettaa.

Kuvaamataidon opetuksessa tulisi hyödyntää hiukan enemmän tietokoneita ja muita laitteita. Esim. video-editointia.

Yhteiskunnan muuttuessa yhä mutkikkaamaksi, tarvitaan kansalaistaidon opetusta. Tähän kuuluu esim. raha-asiat, tärkeimmät lait ja velvollisuudet, asiointi eri viranomaisten kanssa jne... Myös liikennekoulutusta tulee lisätä.

Peruskoulun tulee ottaa paljon isompi rooli terveys ja päihdevalituksessa. Tämä pitää tapahtua myös nuoremmalla iällä kuin nykyisin. Ei murrosikäistä enää kiinnosta tupakan ominaisuudet.
Myös seksuaalivalistusta tulee aikaistaa 1-2 vuodella.

Liikuntaopetuksen tulee yläasteella painottua siihen, että nuoret oppivat harrastamaan liikuntaa itsenäisesti ja ymmärtävät sen välttämättömyyden.

Ruotsin tulisi olla paljon nykyistä vapaaehtoisempaa, jottei se sotke muiden kielten opiskelua. Ulkomaalaista taustaperää olevat nuoret tulisi vapauttaa siitä täysin, jottei kieliä tule heille liikaa.

Äidinkielessä panostusta tulee siirtää yhdyssanojen opetteluun ja jättää ablatiivien jne.. opettelut vähemmälle.

Monissa aineissa pääpaino tulee olla asioiden analysoinnissa ja hahmotustaidossa, eikä pänttäämisessä. Itsenäistä ajattelua itsenäisille ihmisille.

Lapsemme tulevat elämään huomattavasti eurooppalaisemmassa ja kansainvälisemmässä Suomessa
kuin me itse.
Opetuksessa pitää siksi lähteä eurooppalaisista arvoista ja tarvittaessa "alistua" EUn arvioinnille esim. kielikoulutuspolitiikassa.
Lapsillemme tulee myös käytännössä mahdollistaa vapaa liikkuvuus
EUn alueella.
Vapaata liikkuvuutta, eurooppalaisuuden ja kansainvälisyyden huomioivaa identiteettiä voidaan kannustaa monipuolisella kieltenopetuksella ja kielten valinnanvapaudella.
Nykyinen luovuutta kahlitseva "kaksi kotimaista ja yksi vieras kieli" ei ole vastaus syventyvän EU-integraation ja globalisaation vaatimuksiin, vaan estää suomalaisten vapaata liikkuvuutta ja koko maan kansainvälistä kilpailukykyä.

Tämän päivän yläasteen ja lukion eri aineitten painotuksissa on kolme pahaa vinoutumaa:
- Kaiken oppimisen perustana olevan äidinkielen tuntimäärät erityisesti lukiossa ovat täysin riittämättömät. Tämän takia myös yo-kirjoitusten äidinkielen alin hyväksytty taso on nykyisin itse asiassa alapuolella arvostelun.
- Luovuuden kehittymiseen ja tasapainoiseen kasvuun kuuluvat ehdottomasti taideaineet. Niin musiikin,kuvataiteitten kuin kirjallisuudenkin tuntimäärät ovat tänään täysin riittämättömät.
- Lisäresursseja, niin henkisiä kuin aineellisiakin, edellä mainittuihin aineisiin ja vieraitten kielten valintamahdollisuuksien lisäämiseen voidaan tarpeellisen opetuksen tasosta tinkimättä saada ylimitoitetusti opetetusta ruotsin kielestä. Ruotsi on saatava tärkeitten maailmankielien kanssa oppilaille valinnaiseksi. Moninverroin ruotsia tarpeellisempia kieliä ovat ainakin saksa, ranska ja venäjä. Kolmantena vapaaehtoisena vieraana kielenä (ruotsikin on suomenkieliselle vieras kieli) tulisi ainakin suurimmissa kaupungeissa tarjota myös espanjaa, italiaa ja kiinaa.
Pakkoruotsi on täysin tarpeettomana pahin opetuksen sisältöjen kehittämisen este.

Peruskoulun tulisi antaa kaikenlaisille oppijoille oma reittinsä löytää itsensä ja hyväksyä itsensä. Kun kaikille tarjottaisiin omia vahvuuksia tukevaa opetusta samassa määrin, useampi pystyisi hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Ei ole väliä millä tavalla maailman oppii hahmottamaan, kunhan siinä oppii selviytymään. Osa ihmisistä käyttää maailmansa hahmottamiseen visuaalista kieltä, minkä osaamista nykyisessä kuvamaailmassa tarvittaisiin reilusti enemmän. Oikeastaan yllättävän vähän ihmiset osaavat kuvallisia viestejä lukea. Kuinka paljon moni voisi maailmasta oppia enemmän, kun näkisi kuvien taakse. Tiedosta jää paljon pois, kun joutuu yrittämään pänttäämään kaiken lukemalla jos siihen ei niin ole kykyä. Saman tiedon voisi saada pelkästään kuvia tutkimalla. Kaikki eivät ole kielen ja kuullun avulla, tai matematiikan ja loogisen numeromuistin avulla muistiinsa merkitseviä ihmisiä. Visuaalisen kielen opettaminen ei käy ihmiseltä, jolta se kieli puuttuu, aivan kuin kieliä on vaikea opettaa sellaisen, jolla ei ole kielipäätä. Peruskoulussa tulisi siis tukea myös visuaalista hahmottamiskykyä ja ymmärtää sen merkitys kuvien lukutaitona.

Oikeastaan on päivänselvä asia esim. se mitä kieliä opetetaan. 1. Kaikkille suomea ja siinä määrin, ettei kukaan täällä asuva tarvitse tulkkia vaikka äidinkieli olisi jokin muu. 2. Kaikille englantia niin kuin Euroopassa tehdään ja jotta suomalainen pärjää maailmalla.

Perusopetuksen tulisi tarjota perusasioita. Perusasiat puolestaan eivät välttämättä ole sidoksissa tuntijakoon, vaan esimerkiksi koulumaailmassa vallitsevaan toimintakulttuuriin ja työtapoihin.

Informaatiotulvan keskellä ei enää ideaaleimmissakaan olosuhteissa ole mahdollista, että kaikki oppisivat kaikkea. Itseasiassa kukaan ei enää opi kaikkea. Siksi pitäsi olla rohkeutta karsia ja pelkistää, jotta jäisi tilaa oivaltaa, omaksua ja sisäistää.

Nykyisen opsin paras ominaisuus on taitojen painottaminen pelkän tiedon sijaan. Sama saisi näkyä tuntijaossakin.

Kannatan taideaineiden riittävää osuutta ja uskonnonopetuksen poistamista. Seurakunnat voivat huolehtia omistaan. Sen sijaan etiikkaa, toisten huomioimista ja kunnioittamista pitää perustella oppilaille alusta asti. Kilpailu ja numeerinen arvostelu pitää minimoida ja korostaa yhteishenkeä.
Kilpaurheilun ja -voimistelun opetuksen tilalle kuntoilua, kuntojumppaa ja erityisesti niska-hartiaseudun huoltoa.
Kieliohjelman monipuolistaminen edellyttää englanninopetuksen myöhentämistä - sen oppii muutenkin. Toisen kotimaisen opetus on tarpeen, joskin menetelmiä pitäisi modernisoida: irtosanojen opettelusta lauluihin, dialogeihin, ajankohtaisteksteihin.
Opetusryhmien maksimikoko on yläkoulussa 25, alakoulussa 15. Siispä lisää rahaa!

Yritti sitä kierrellä tai kaarrella miten vain, tosi asioita ei voi kiistää: ruotsin kieli ei ole nyt, eikä ole koskaan ollutkaan millään muotoa Suomen toinen kansalliskieli. Se on pienen, joskin varakkaan kansanosan vähemmistökieli, joka kaikkien oikeudenmukaisuusperiaatteiden mukaan kuuluisi lainsäädännössä samalle viivalle muiden vähemmistökielten, saamen ja venäjän rinnalle.

Vuosisatoja jatkunut käsittämätön kielipolitiikkamme on älytön historiallinen jäänne, jolle mitään muuta järkeenkäypää perustelua ei ole olemassa. Voi olla, ruotsilla pärjää myös muissa pohjoismaissa, ja kyllä, kielitaito on aina hyvä asia, mutta kyse ei olekaan siitä. Ennemminkin kyse on periaatteesta: pitääkö kaikki maan virkamiehet, palveluammattien työntekijät, koululaiset ja todella aivan kaikki pakottaa opiskelemaan tiettyä kieltä vain siksi, että se kohentaa kielitaitoa ja siitä on hyötyä naapurimaissa? Maailmassa ei ole toista maata, jossa 5,44 % vähemmistöllä olisi yhtä vahva kielellinen asema kuin suomenruotsalaisilla on Suomessa.

Ymmärrän täysin suomenruotsalaisten huolen omasta asemastaan: heillä on oikeus omaan kieleensä ja kulttuuriinsa, eikä kukaan halua Suomen muistuttavan kieli- ja kansalaisuuspolitiikassaan esimerkiksi joitain Baltian maita. Ruotsin kielen asemaa Suomen sisällä tulee edelleen varjella, mutta niillä alueilla, joissa ruotsia tosi asiassa puhutaan. Ei ole mitään järkeä pakottaa Itä- tai Pohjois-Suomessa asuvia opiskelemaan kieltä, johon he eivät ikinä tule arkielämässään törmäämään – onhan käsivarren Lapissa enemmän saamenkielisiä ja itärajan kunnissa enemmän venäläisiä kuin ruotsinkielisiä ikinä. Siksi olisi huomattavasti järkevämpää, että kielipolitiikkaa alueellistettaisiin vastaamaan todellisuutta: vaaditaan kullakin alueella sellaisia kieliä, joita näillä alueilla puhutaan. Tämä paitsi poistaisi epäoikeudenmukaisuudet, myös vahvistaisi esimerkiksi saamen asemaa.


Ruotsin kieli on osa suomalaista kulttuuria, mutta sen ei tule estää kielipolitiikan päivittämistä nykypäivään. On täysin turhaa pakottaa lapset ja nuoret opiskelemaan huonolla motivaatiolla kieliä, joita he eivät kenties koskaan tule arkielämässä käyttämään. Sellaista kieltä on myös vaikeampi oppia kuin esimerkiksi englantia, jonka kuulemiselta ei voi globalisoituvassa maailmassa välttyä. Meillä ei myöskään ole enää varaa estää lääkäreitä ja virkamiehiä valmistumasta sillä perusteella, että virkamiesruotsi on heille ylivoimaisen hankalaa.

Me tarvitsemme järkevämpää kielipolitiikkaa, joka palvelee sekä suomenkielisen valtaväestön, että kaikkien vähemmistökieliryhmien etua parhaalla mahdollisella tavalla. Tätä pakkoruotsi ei tue millään tavalla.

Tähän saakka ainoana on Kirsti Era ottanut kielten monipuolistamiseksi lääkkeeksi ruotsin opetuksen monipuolistamisen! Hän kutsuu tuota kieltä vielä "kotimaiseksi" ja näin ollen haluaa suomalaisista vieläkin kieliköyhempiä. Muulla tavoin en voi ymmärtää hänen viestiään.
Englantiin ei tarvitse muka panostaa kun "sen oppii muutenkin". Toivottavasti Kirsti ei ole pedagogiikan kanssa missään tekemisissä.
Ja ruotsihan onkin poliittinen aine, ei liity kielten opetukseen mitenkään.

Jos koulujen tunteihin halutaan lisää hyötyaineita (tiede, taide, kieli) niin ainoa järkevä ratkaisu on karsia turhasta ja tällä hetkellä se on ruotsi. Ollut jo 40 vuotta koska tulokset ovat todella kehnoja pakollisuudesta huolimatta.
Tämä aiheuttaa pieniä korjausliikkeitä muutamiin lain kohtiin, ne eivät kuitenkaan ole ylivoimaisia. Poliittinen tahto on avaintekijä.

Suomessa on kaikille opetettava tasapuolisesti suomenkieltä.Kaikille on annettava mahdollisuus opiskella englantia, sillä pärjää kaikkialla, muös Ruotsissa.
Vapaaehtoisina aineina opiskeltakoon muita eurooppalaisia kieliä.Ruotsinkieli kuuluu vapaaehtoisten joukkoon.

Yhdyn edellisiin kommentteihin uskonto-oppiaineen muuttamiseksi elämänkatsomustiedoksi. Oman uskonnon opettaminen on menneisyyden jäänne, joka vieraantuu jatkuvasti oppilaan todellisuudesta.

Uskonto ja ET pitäisi korvata kaikille yhteisellä oppiaineella, esim. nimikkeellä "Uskontotieto". Kaikkia uskontoja ja uskonnottomuutta pitäisi opettaa tasapuolisesti, ja oppiaine voisi alkaa vasta ala-asteen loppupuolella eikä ekalla luokalla. Ekaluokkalainen ei ole kyllin kypsä vielä subjektiivisesti arvioimaan kerrottuja asioita. Siksi opetuksen sisältöä pitäisi monipuolistaa käsittelemään kaikkia eri uskontoja ja myös uskonnottomuutta erikseen, ja opetuksen tuntimäärääkin voisi vähentää. Erillisten uskontojen opetus maksaa liikaa, ja lasten eristäminen uskontojen mukaan edesauttaa vastakkainasettelua, kun pitäisi pyrkiä oppimaan ymmärtämänä toisia! Ruotsissa on jo pitkään opetettu "uskontotietoa", miksei meillä?

Jyrki Kasvin puheenvuoro aiheesta: http://kasvi.org/index.php?8866
Urpo Kivikarin kolumni: http://www.ts.fi/online/mielipiteet/kolumni/93393.html

ruotsi vapaaehtoiseksi.itse joiduin uhraamaan vuosia turhan kielen opetteluun enhaluaisi että lapseni joutuvat kokemaan saman vaan voisivat katsoa tulevaisuuteen ja valita itse haluamansa tärkeämmän kielen

Valinnaiskielten kurssimäärä pitäisi olla enemmän kuin neljä kurssia, kielissähän opetetaan mediasta, medialla ja tiedonhaku sekä käsittelytaitoja, ja ne ovat äidinkielen ja yhteiskuntaopin opetuksen ohella siis avainasemassa, mitä tulee mediataitojen osaamiseen.
Ruotsin osaamisen taso on heikko, koska sitä on tarjolla niin vähän. Vertaa 6 kurssia englannin 16 kurssiin peruskoulun aikana.
Pakollisuus on arvottava seikka, ja nykyään oppilaat tekevät jhelposti vain pakolliset kuviot, koska heiltä ei vaadita enempää.
Luonnontieteellisiä aineita on eniten peruskoulun aikana ja lukiossa myös. Haluaisin historianopetukseen Suomen historiaan nojaavan kurssin, koska omanhistorian tunteminen edesauttaa kanssakäymistä vieraiden kulttuurien kanssa. Myös uskontotieto rakentaa historiamme taustaa.
Lisäksi haluan pakollista liikuntaa yhden kurssin. Terveystietoa ei tarvita kolmea kurssia yläkoulussa. Liikunta sen sijaan on tärkeämpää teoriapainoitteisessa peruskoulussa.

Suomessa pitää suomea opettaa niin paljon, että jokainen Suomessa asuva pärjää sillä ilman tulkkia. Englantia tuskin kukaan osaa niin hyvin Suomessa, että sen opetuksesta voitaisiin tinkiä.
Hyvin harva oppilas on niin lahjakas, että pystyy opppimaan kolmea kieltä siten, että tulisi niillä vielä toimeenkin. Nyt suomenkielisen suomalaisen oppilaan on luettava kolmea vierasta kieltä jos haluaa oppia kaksi kansainvälistä suurta kieltä. Ilman englantia kukaan voi elämäänsä elää nykymaailmassa. Sitten pitäisi olla se toinen suuri kansainvälinen kieli jolle olisi tarvetta mutta se jää joko valitsematta tai oppimatta koska jokainen tietää, että on tulossa vielä kolmaskin, ei kieli vaan poliittinen oppiaine, ruotsi joka vie monen nuoren turmion partaalle.
Luultavasti kahden vieraan kielen opiskelu oman äidinkielen lisäksi on maksimi normaalissa koulussa. Koulujen oppisuunnitelmat olisikin suunnattava siten, että vieraita kieliä ei olisi kahta enempää. Yleistilanteet pystytään hoitamaan englannin avulla mutta sekin vain jos sitä englantia todella osataan. Sen lisäksi toinen suurempi kieli vapaasti valittuna antaa parhaan motivaation myöskin oppia sitä.

Tällä hetkellä peruskoulun tuntijako näyttää melko toimivalta. Joitakin muutoksia voisi tosin tehdä.

Ensinnäkin taito- ja taideaineet tulisi palauttaa selkeästi valinnaisaineiksi joilla olisi myös kunnon resurssit, esim. riittävä tuntimäärä. Teoria-aineiden valinnaisia lisäkursseja tulisi rajoittaa.

Toiseksi kielten opiskelua tulisi päivittää siten, että pakollisen englannin lisäksi oppilas voisi valita 1-2 (oppilaalle vierasta) kieltä, riippuen siitä mitä ko. kunta voi tarjota.

Avoin ja sosiaalinen, omasta terveydestään ja kunnostaan, ylipäätään itsestään huolehtiva innovatiivinen ihminen on tulevaisuudessa yhtä vahva kuin nykyisinkin. Pienenevät ikäluokat vaativat tereyttä, josta huolehtiminen opetettava kaikille perusasteella ja toisella asteella opiskeleville kansalaisille. Oppilaiden istuttaminen tuntikausia koulun penkillä on luonnotonta. Liikuntaa lisää kouluihin!

Poliittisten kantojen pakottaminen lapsille ei kuulu peruskouluun. "Toinen kotimainen" ei ole kieli vaan sisä- ja kielipoliittinen kanta ruotsin kieleen.

Peruskoulun tulee elää tätä päivää, ja opetuksen on oltava kiinni arkitodellisuudessa.
Valtaosalta kansaa puuttuu poliitikkojen usko kaksikieliseen Suomeen, ja tämä näkyy ruotsin oppimistuloksissa.
Tiedätte hyvin, että ruotsin asema lukujärjestyskessä kaipaa päivitystä.
Oppitunteja on liian vähän hukkaan heitettäväksi.
Kantakaa vastuunne ja olkaa rohkeita myös tässä asiassa.

Peruskoulussa sosiaalisten taitojen ja peruselämäntaitojen lisäksi tärkeänä näkisin erityisesti kestävän kehityksen mallin, luovuuden ja kriittisen ajattelun taitojen kehittymisen. Oppia voi muutenkin kuin pulpetin takana istumalla. Taideaineet ovat tärkeitä ja niitä tulisi olla lisää myös yhdistettyinä muihin esim. reaaliaineisiin! Kielitaidoista kaksikielisenä (ruotsi on äidinkieleni)toteaisin seuraavaa: nykyistä mallia parempi olisi joustavampi ratkaisu toisena kielenä eli itärajalla venäjää, pohjoisessa saamea, länsirannikolla ym. ruotsia ja maahanmuuttajille heidän omaa kieltään. Eli pakollisen englannin lisäksi oppilas voisi valita vähintään 2 kielestä kunnan tarjonnan mukaan. Nyt on lähinnä karsittu kieliä asuinpaikkakunnallamme eikä nähdä niitä voimavarana. Ruotsissa on jo siirrytty siihen että valtio ei hoida uskonnon opetusta vaan se on seurakunnan tehtävä..

Koulun tulee auttaa lapsia ja nuoria löytämään oman polkunsa elämässä. Herättää kiinnostusta kehittää itseään moninaisissa tiedoissa ja taidoissa, ja auttaa jokaista löytämään omat juttunsa. Luottamaan itseensä ja mahdollisuuksiin elämässä.

Peruskoulun tulee taata tärkeät perustiedot ja taidot kaikille, niillekin lapsille ja nuorille jotka eivät kotoa saa rohkaisua itsensä kehittämiseen eri aloilla. Mutta kaikkea ei tarvitse kaikkien tietää ja osata, tärkeämpää on oman kiinnostuksen ja motivaation löytäminen johonkin. Mikä tarkalleen on kaikille välttämätöntä perustietoa on aika vaikea määritellä. Jos oppii ajattelemaan ja oppimaan, oppii tarvittaessa mitä tahansa, jos tiedot peruskoulun oppimäärässä ovatkin jääneet puutteellisiksi. Tärkeää olisi myös oppia tekemään työtä jonkun päämäärän saavuttamiseksi.

Peruskoulun tulee tarjota mielekästä sisältöä kaikille. Haasteita niillekin, joille oppiminen on helppoa, oikeanlaista opetusta niille, joille jonkun asian oppiminen on vaikeaa. Sosiaalisen ympäristön, jossa jokainen voi tuntea sopivansa joukkoon omana itsenään.

Luonnon kiertokulut ja ekosysteemien toiminta ovat ihmisen olemassaolon edellytys. Suhde luontoon on keskeinen, kun mietitään, kuinka lapsista kasvaa ympäristöstään huolehtivia aikuisia, eikä siihen välinpitämättömästi suhtautuvia kuluttajia. Siksi peruskoulunkin tulisi pyrkiä vahvistamaan lasten luontosuhdetta.

Ulkona luonnossa oleminen on ymmärtääkseni ainoa takuuvarma tapa vaalia luontosuhdetta. Koulussa pitäisikin olla mahdollisuus ulkonaoppimiseen. Ulkona voidaan opiskella hyvin monia aineita, eli se ei välttämättä edes vaatisi muutoksia opetuksen sisältöihin.

Silti näkisin myös ympäristötiedon opetuksen lisäämisen tärkeäksi, sillä sitä mitä ei tunne, ei osaa arvostaa eikä vaalia.

Koska opetussuunnitelma on jo nykyiselläänkin liian täynnä, jostain pitää luopua. Supistuksia voisi minunkin mielestäni tehdä uskonnon opetukseen (muuttaa sen uskontotieteeksi tms.) ja pakkoruotsista voisi myös luopua.

Yläkoulun TET-jaksoista voisi yksi olla ns. yhdyskuntapalvelun muotoinen. Tällöin se voisi sisältää vapaaehtoistyötä vanhusten, lasten, maahanmuuttajien ym. erityisryhmien parissa tai esim. järjestöissä. Yhdyskuntatyö opettaisi huomaamaan kolmannen sektorin mahdollisuudet ja laajuuden. Se antaisi mahdollisuuksia hyödyntää omaa käytännön osaamista ja perehdyttäisi parhaimmassa tapauksessa nuoria uusiin tapoihin toimia yhteiskunnassa.

Ilmastonmuutoksen mukanaan tuomat uhkakuvat ovat esillä mediassa päivittäin. Tärkeintä olisi koulussa(kin) oppia kestävän elämäntavan aakkoset. Ympäristökasvatusta lisää kaiken ikäisille.

Rkp:n Wallinin tämän päiväisessä lehdistötiedotteessa vaaditaan lisää kielikylpyjä:

STT Uutiset
Wallin vetoaa, että kielikylpyjä olisi
Helsingin ja muiden kuntien pitäisi "lyödä vahtia" (ilmaisu tarkoittaa,et suomenkieliset poliitikot ovat laiminlyöneet RKP:n etujen valvonnan, Kääntäjän huomautus) kielikylpyopetuksen toteutumisen puolesta kouluverkoston uudelleenrakentamisen yhteydessä, katsoo RKP:n puheenjohtaja, kulttuuriministeri Stefan Wallin.
Hän on levoton erityisesti Alppilan yläasteesta, joka on siinä listassa kouluja, kirjastoja ja muuta, jotka kaupungin virkamiehet katsovat, että pitää sulkea, kustannusten alas saamiseksi.

Alppilan yläasteella on ollut kielikylpykoulutusta vuodesta 2000 asti ja se on määrätietoisesti panostanut opettajiin niin, että he ovat joko kaksikielisiä tai ruotsinkielisiä. N.puolet oppilaiden aineenopetuksesta tapahtuu Wallinin mukaan ruotsiksi. Wallinin mukaan ylioppilaskirjoitukset osoittavat,että kielikylpyoppilaat selviävät keskitasoa paremmin vieraiden kielten oppimisesta.
– Globalisoituneessa maailmassa meidä tulee kehittää kieliopetusta kaikissa kouluissa sekä kielikylpypäiväkodissa,niin että oppilaat voivat sitten jatkaa koko peruskouluopetuksensa kielikylpyopetuksessa, sanoo Wallin.

Lähde: http://hangotidningen.canews.fi/fi/node/52/?newsID=47519099.htm

Tämä voisi ehkä onnistua, mutta vain siten että kylpykielen voi itse valita.

Edellinen tuntijakotyöryhmä ei ottanut kuuleviin korviinsa kieltenopettajien suositusta A2 -kielen tuntijaosta. Aiemmin hyväksi koettu alaluokkien 4 tuntia ja yläluokkien 8 tuntia muutettiin väen väkisin tilanteeksi 6+6. Tämä on johtanut siihen, että A2-kielten valinnat ovat romahtaneet eikä oppimistuloksissa saavuteta A-kielen tasoa perusopetuksen päättövaiheessa. Alaluokkalaisille on liian raskasta opiskella kieltä 3 tuntia viikossa ylimääräisenä pakollisten tuntien lisäksi. Mielestäni ei myöskään puolusta paikkaansa A2 -kielen aloittaminen jo 4. luokalta, koska ei oppilaalla, opettajalla eikä vanhemmilla ole vielä muodostunut selkeää kuvaa lapsesta kielenoppijana, jotta voitaisiin suositella uuden kielen aloittamista. Lisäksi, mikäli yläluokilla olisi kielen opetukseen käyttää 8 tuntia, voisi todellakin päästä syvälle kielen kaikkiin osa-alueisiin. Alaluokilla menee tavallaan hukkaan nykyinen suuri tuntimäärä. Mielestäni matematiikan tuntimäärästä voisi hyvin siirtää osan takaisin valinnaisiin ja tarjota matematiikan lisäkursseja nykyisten pakollisten kurssien sijaan valinnaisaineiden puolella. Siten A2- kielen 8 tunnin tuntimääräkin mahtuisi valinnaisaineisiin paremmin. Summa summarum:esitän, että A2-kielen tuntijako uudessa tuntijaossa on; alaluokilla 4 tuntia ja yläluokilla 8 tuntia. Tällaisella jaolla kielivalinnat monipuolistuvat ja A2-kielessä päästään lähemmäksi A-kielen tasoa.

Ihmisen pitäisi kasvaa vastuunsa ja oikeutensa tuntevaksi sekä sellaiseen luontosuhteeseen ja luonnon mekanismien ymmärtämiseen, että syntyy ymmärrys ihmisestä osana luontoa ja kestävän elämäntavan välttämättömyydestä. Tämä voisi koulussa tapahtua niin että oppilaat ottaisivat enemmän osaa koulun arjen suunnitteluun ja hoitoon sekä opetuksen ja opetusmenetelmien suunnitteluun ja arviointiin. Kansallisessa kestävän kehityksen kasvatuksen ja koulutuksen strategiassa vuoteen 2014 edellytetään, että kaikilla kouluilla olisi kestävän kehityksen ohjelma vuoteen 2010 mennessä. Tähän tavoitteeseen ei päästä, mutta tuntijakotyöryhmän velvollisuus on miettiä miten opetussuunnitelma ohjaisi tämän tavoitteen toteutumiseen myöhemmin. Osallistava, säännöllisesti päivitettävä ja tavoitteellinen kestävän kehitykssen ohjelma koululla on mainio väline toteuttaa demokratiakasvatusta, käytännön arjen kestävämpiä valintoja ja oppia maailman prosesseista ja ympäristöuhkista suunnitelmallisesti ja monipuolisia menetelmiä hyväksi käyttäen. Lähes kaikki tällä hetkellä aihekokonaisuuksina opetussuunnitelmassa olevat teemat sopivat esim vuositeemoiksi kestävän kehityksen ohjelmaan. Tiedolliset tavoitteet nykyisessä OPSissa ovat kovat, niistä voisi hellittää, jotta aikaa jäisi prosessioppimiselle, ulkona luokasta tapahtuvalle oppimiselle, eriaineita yhdistäville projekteille jne jotta mutkikkaasta maailmasta syntyisi tolkullinen kokonaisuus oppilaan päähän. Alkuopetukseen en juuri puuttuisi on hyvä että perustaidot saadaan kunnolla kaikkien haltuun, mutta sen jälekeen voitaisiin siirtyä luovempiin ratkaisuihin.

Jokaisen peruskoululaisen pitäisi kyetä ajatteluun omalla äidinkielellään. Siksi kuntien ja valtion pitäisi tukea äidinkielen opetusta, mutta pitää huolta siitä, että suomen kielen ja kirjallisuuden osaamista on myös maahanmuuttajilla. Äidinkielen sisältöjä voi lähentää kulttuuritiedon ja mediaosaamisen kautta. Ruotsin kieltä ja venäjän kieltä kannatan opiskeltaviksi myös, koska palvelualat ja vienti tai tuonti lähialueille on halvempaa kuin kaukovienti tai -tuonti.

Oman kulttuuritaustan tunteminen on viime kädessä tärkeämpää kuin kiista siitä, mitä kieltä on pakko oppia. Mihin jokainen peruskoululainen tarvitsee englannin kielitaitoa tulevaisuudessa? Kyse on arvoista ja monipuolinen kielitaito on aina etu ja kieliä on syytä opiskella ihan kulttuurisen tajun kehittymisen takia. Matematiikkaa tarvitsee kuulemma jokainen ja paljon, miksi?
Mielestäni ns. hyvän ihmisen merkki on monipuolinen sivistys ja suvaitsevuus, että tulee toimeen omassa ja muissa kulttuuriympäristöissä. Tähän tarvitaan juuri ymmärrystä tieteistä ja taiteista, luonnosta, historiasta, muista kulttuureista ja omaa itseään oppii tuntemaan vain olemalla muiden joukossa, oppimalla muilta ja sallimalla omia sekä muiden virheitä. Liikunta ja urheilu auttavat osaltaan myös tässä.

Hyvä käytös on yleismaailmallista sivistystä, mutta viihteessä ja medioissa mielikuvat olemisesta ja elämisestä ovat yleisesti hyvin negatiivisesti värittyneitä ja liioiteltuja, joten peruskoululainen tarvitsee rajoja kasvulleen, luonnollista kriittisyyttä ja aikuisen arviointikykyä eli monipuolista moraalikasvatusta.

On hyväksyttävä se että on kielellisesti lahjakkaita lapsia ja matemaattisesti lahjakkaita lapsia. Matemaattiset taidot ovat välttämättömiä yhteiskunnassa toimimiseksi, kuten suomen kielikin. Suomen kielen osaaminen on huolestuttavassa laskusuhdanteessa, siksi kielikoulutusta pitää yksinkertaistaa.

Siis: enemmän suomen tunteja, pakkokielet pois ja vain yksi valinnainen vieras kieli jonka opetus painottuu hyvän kommunikaatiokyvyn saavuttamiseen arkielämässä, ei vain pelkkään kielioppiin ja turhan laajaan sanastoon.

Tämä olisi helpotus sekä suomalaisille että maahanmuuttajille. Opettajien motivaatio lisääntyisi oppilaiden motivaation kasvaessa. Tietysti valinnaisten kielten paletti määräytyisi koulujen resurssien mukaan, mutta valitaanhan muutenkin koulu paljolti sen laadun sekä erityistarjonnan mukaan. Englanti, Saksa, Ranska ja Venäjä voisivat olla perusvalikoimissa jos vain mahdollista.

Vähennettävä pakollisia aineita kovalla kädellä, sillä oma mielenkiinto on paras motivaatio, ja ilman sitä koko opiskelu on täysin turhaa. Tämä tarkoittaa, muttei rajoitu, kielten ja taideaineiden muuttamista vapaaehtoisiksi. Suomessa pitää jokaisen pärjätä suomella, ja vaikka vähemmistökieliä en halua tietenkään syrjiä, ei suomalaisella ole velvollisuutta opetella näitä kieliä, kuten ruotsia. Taideaineet taas ovat monesta vähemmän taiteellisesta oppilaasta turhauttavaa ajantuhlausta.

Myös esimerkiksi biologian ja maantiedon kohdalla voi jokainen miettiä, tarvitseeko jokaisen välttämättä oppia näitä asioita, vaikka omasta mielestäni se oli toki ihan mielenkiintoista.

Uskonnon tunnit tulisi muuttaa lähinnä uskontohistoriaksi, uskonnoista kertomiseksi yleisesti, ja eettisten kysmysten tutkimiseen. Itse ainakin sain vielä ala-asteella lukea Raamattua opettajan käskystä ja opetella rukouksia, mikä ei ollut miellyttävä kokemus.

Lisäksi oppilailla tulisi ehdottomasti olla kanava kritisoida opettajiaan nimettömänä. Moni opettaja murskaa oppilaidensa itsetunnon arvostelullaan, mutta oppilaille he eivät tietenkään anna mahdollisuutta arvostella heitä. Monesti olen törmännyt siihen, että opettajat esittävät mielipiteitään tunneilla, eivätkä siedä vastaanväittämistä, tai hyväksyvät esseissä vain yhdenlaisia mielipiteitä ja laskevat numeroa, mikäli oma mielipide esseessä ei ole sen mukainen. Tämä ratkaistaan antamalla oppilaille kanava kritisoida opettajiaan nimettömänä (ei tietenkään välttämättä julkinen muulle kuin koululle), ja jota he voivat luottaa koulun henkilökunnan seuraavan.

Nyt on se aika, jolloin esitetään kilvan tutkimuksia, joissa todistetaan oman oppiaineen tärkeyttä ja sitä kuinka vähäistä määrä on nyt. Kun tulee liikaa teiniraskauksia, niin lisätään terveystietoa jne.

Onhan ongelma myös palkkauksellinen. Jos poistetaan ns. "pakkoruotsi", niin kielten opettajia joutuu työttömäksi. Eikä se ole koulun etu. Uudismalla opetusmetodeja saadaan "pakkokin" mielenkiintoiseksi.

Kysymys on siitä millaisia nuoria tarvitaan tässä yhteiskunnassa 5 - 10 vuoden päästä työelämässä? Mikä on tärkeää? No varmaankin matematiikka, äidinkieli ja vieraat kielet. Myös tietotekniikka on tärkeää, jos halutaan että Suomi on kärjessä. Nyt Suomi taitaa olla putoamassa kelkasta tällä saralla. Myös ympäristö asiat ovat tärkeitä (vertaa ilmastonmuutos). Onhan näitä aiheita mitä painottaa. Mutta katse pitäisi suunnata 10 vuoden päähän. Mitä tietoja ja taitoja nuoret tarvitsevat nyt ja 10 vuoden päästä. Tarvitaan siis rohkeita visoita ja puolueetonta kokonaisuuden hallintaa huomioiden tietysti se fakta, että nykyiset opettajat tulisi työllistää tarvittaessa vaikka lisäkoulutuksella.

Oman koulutieni aikana jouduin monen asian kohdalla pohtimaan "mihin tätä oikeasti tarvitsee?". Pänttäsin puulajeja, trigonometrian kaavoja, kielten sijamuotoja yms usein näkemättä (tai muistamatta), mihin konkreettiseen oikean elämän toimintaan ne voisivat liittyä. Näin asiat jäivät irrallisiksi ja motivaatio kärsi.

Nyt aikuisena pystyn jälkeenpäin perustelemaan (käsittämätöntä pakkruotsia lukuunottamatta) melkein kaikkien opetettujen asioiden tarkoituksen ainakin kohtuullisesti. Ehkä koulun pitäisi siis käyttää opetusjaksojen alussa ihan järjestelmällisesti enemmän aikaa asioiden motivoimiseen.

Positiivisena esimerkkinä muistan, miten lukion historianopettajani käytti hyvin tiedostetusti koko ensimmäisen tunnin sen perustelemiseen, miksi historiaa on pakko opiskella niin paljon, vaikkei sillä ole mitään suoraa sovellusta työelämässä. Selitys meni ainakin minun kohdallani läpi, ja opin oppimaan historiaa ja jopa pitämään siitä.

Motivoida voi tietysti sekä hyvin että huonosti
http://www.smbc-comics.com/index.php?db=comics&id=1701

Opetuksen on siirryttävä 2000-luvulle.
2000-luku merkitsee vaihtoehtoja.
Vaihtoehtojen tarjoaminen ja niiden toteuttaminen on meistä itsestämme kiinni.

Emme me voi vedota siihen, että jos kuljetaan ajan hampailla niin rakenteellisia muutoksia ei voi tehdä. Pyh sanon minä.

Esimerkiksi "pakko Ruotsi" ei ole tätä päivää. Jos tässäkin tapauksessa annetaan vaihtoehtoja niin ylivoimaisesti suurin tulee valitsemaan kuitenkin Ruotsin kielen.

Tämä syystä, että se on osalle varmasti aivan sama mitä kieltä opiskelee ja Ruotsi on kuitenkin suhteellisen helppo opittava verrattuna esimerkiksi Venäjän kieleen.

Itärajalla asuvilla tulee kuitenkin olla se vaihtoehto, että halutessaan voivat aloittaa opiskelun Ruotsin kielen sijasta Venäjän kielen.

Tämä syystä, että Ruotsilla ei siellä tee juuri yhtään mitään.

Tässä haluan painottaa juuri valinnanvapautta.

Toinen on uskonnot.

Sellaisen hölynpölyn syöttäminen lapsille ei ole enää tätä päivää. Kirkko hoitakoon ihan itse sen homman. Siinä menee resursseja hukkaan taas joltain toiselta tärkeältä aiheelta.

Kouluille on jo saatava lisää käytännön tekemistä sen sijaan, että mietiskelevät kuinka se Jeesus nyt kävelee vetten päällä vaikka fysiikan normien mukaan se on hyvinkin pitkälti mahdotonta ja kuka piilottelee dinosaurusten luita koska niitähän ei ole olemassa...

Kotitalous sekä siihen liittyvät käytännön opetukset mm. kierrätys, kestävä kehitys jne. on saatava jo ala-asteelle. Kokkikerho tyyppiset ratkaisut toisivat lapsille mielekästä tekemistä sekä erittäin tärkeetä elämän kokemusta.

Tästä kokkikerho asiasta juttelinkin opetusministeri Henna Virkkusen kanssa kesällä.

Tässä olis muutamia ideoita, joita toivoisin, että miettisitte hyvin tarkkaan.

Eli lisää valinnan vapautta ja joitakin pakollisia lukuaineita voitaisiin muuttaa käytännön tekemiseksi.

Olen opettanut koulussa kuvaamtaitoa yläasteella ja lukiossa vuosina 1982-2000, minkä jälkeen siirryin museo-opetuksen pariin museolehtoriksi opettaen kaikkia ikäluokkia. Olen erittäin huolestunut taidekasvatuksen puuttumisesta koulussa - eettisen ja esteettisen maailmankuvan rakentaminen oman tekemisen kautta auttaa nuorta luomaan hyvän identiteetin, arvostamaan ympäristöään sekä kunnioittamaan toisen ihmisen persoonallisuutta. Kulttuuriarvojen tunnistaminen ja edistäminen vaatii kärsivällistä ja pitkäjänteistä työtä. Tuomo on oikeassa, että opetussuunnitelmia määräävät usein liikaa ilmassa olevat trendit kuin myös vallalla oleva opetusministeri -kukapa ei muistaisi terveyskasvatuksen tuloa kouluihin? Taidekasvatus on tärkeää ammattillisessa mielessä, jos haluamme ylläpitää ja kehittä Finnish design-käsitettä. Se tukee myös muita oppiaineita, kun oppilaat tulevat hyvällä mielellä taidekokemuksistaan esimerkiksi matematiikan tunnille.

Järkevää olisi, että oppilaalla olisi kaksi pakollista vierasta kieltä, jotka on vapaasti valittavissa. Siis pois pakkoruotsi.

Mielestäni nykyinen peruskoulu on menossa koko ajan huonompaan päin. Miksi ihmeessä lapsille opetetaan jo ala-asteella fysiikka-kemiaa jne.? Lasten tulee näköjään oppia yhä enemmän ja yhä vaativampaa tietoa aina vain nuorempana. Ne asiat voi aivan hyvin opettaa vasta yläasteella, kuten aiemmin on tehty.

Toinen asia johon tulisi panostaa, on taito- ja taideaineet. Teknisten järkiaineiden määrää lisätään vähän väliä - luovuutta ja kädentaitoja vaativien aineiden hinnalla. Joten mitä yhteiskunnassamme arvostetaankaan...?

Paljon muutakin muutettavaa olisi, mutta jos nyt näistä aloitettaisiin :)

Niin, ja pakkoruotsi kannattaa säilyttää, onhan Suomi sentään kaksikielinen maa ja jotkut meistä ovat päivittäin tekemisissä suomenruotsalaisten kanssa, arjessakin. Suomenruotsalaisetkin osaavat suomea, mikseivät suomalaisetkin siis voisi opetella ruotsia? Edes sen verran että pärjää kahdella kielellä arjen tavallisissa tilanteissa.

Mielestäni peruskoulussa ei kannata pakottaa opiskelemaan kahta vierasta kieltä äidinkielen lisäksi koska taakka on todennäköisesti monelle liian kova ja ensimmäistäkään ei sitten opita tavoitteiden mukaan. Hyvä malli voisi olla englannin tarjoaminen A1-kieleksi ja mikäli oppilas ei katso pystyvänsä opiskelemaan toista kieltä hän saisi nämä tunnit lisäopetusta englannissa. Toki muitakin kieliä voisi olla tarjolla A1-kieleksi. Yleensäkin tämä kielipainotteisuus saisi vähentyä koska moni tulee tarvitsemaan elämässään vain suomea ja sitä englantia.

Peruskoulussa tarvitaan äidinkieltä, muita kieliä ja matematiikkaa, taideaineita, liikuntaa, eettistä kasvatusta ja ympäristötietoa, historiasta puhumattakaan. Peruskoulussahan kaikki on pakkoa, joten lässytykset pakkoruotsia vastaan voisivat jo vihdoinkin loppua tälläkin kanavalla. Pakkomatematiikkaa ja pakkoenglantia pitää osata, pakkokulttuurikasvatusta ja pakkoliikuntaa... pakkouskontoa, pakkomaantietoa, pakkofysiikkaa, pakkokemiaa, pakkokotitaloutta, pakkoterveystietoa. Kaikki nykyiset pakot ovat ihan ok, mutta sisältöjä voisi muuttaa integroivaan suuntaan.

Lapset ja nuoret tarvitsevat kokonaisvaltaista opetusta, jossa kaikelle on sijaa. Tämän hetken suuri huoli on lasten sosiaalisten taitojen heikentymisessä. Perinteinen toisen ihmisen livenä kohtaaminen ja kanssakäyminen alkavat olla peruskouluissa kohta pakollinen opetusaine. Interaktiivisten aineiden, kuten vieraiden kielten monipuolisen opiskelun mahdollistaminen, tarjoaa oppilaille paitsi eväät globaalin maailman kohtaamiseen ja työelämän työkaluja, ne tarjoavat myös näitä luontaisia foorumeita harjoitella kanssakäymisen perusasioita ja eri kulttuurien ymmärtämistä/ hyväksymistä. Tuntikehyksen tulisi tukea ja mahdollistaa englannin lisäksi muiden harvinaisempien kielten säilyminen. Mitä varhemmin kielen opiskelu alkaa, sen syvempi kielitaito ihmiselle kehittyy. Ala-kouluissa suurin ongelma on kuitenkin se, että A2 -kielille ei ole omaa erillistä tuntikehystä, joten tarjonta on kovin paljon kiinni esimiesten ja kunnan päättäjien halusta sijoittaa tulevaisuuden osaajiemme kielitaitoon ja suomalaisten kielipääomaan. Mitä meillä on, jos meillä ei ole kieltä? Kieli (äidinkieli ja vieraat kielet) ovat osa meitä ihmisenä, ajattelun väline - osa kaikkea, mitä tehdään.

A2-kielen tuntijakouudistus (6+6), joka muutti toisen kielen aloittamisen varhemmaksi, oli erinomaisen onnistunut muutos oppilaan ja opettajan näkökulmasta. Harvinaisemman kielen opiskeluun ja kielen sisälle pääsemiseen annettiin riittävästi aikaa, ja pelot toisen vieraan kielen opiskelun vaikeudesta hälvenivät.Mitä varhemmin kielen aloittaa, sen innostuneempia ja vastaanottavaisempia lapset ovat. Yläasteen opettajana minun on ollut helppo huomata nuorten kielitaidon vahvempi pohja erityisesti A2-kielissä, kun olen heitä oppilaikseni saanut. Tiedän, että moni kollegani ajattelee asiasta toisin; opettajien palkka kun perustuu tuntimääriin. Silti näkisin, että tässäkin asiassa kokonaisuuden pitäisi ratkaista ja ala- ja yläasteiden kieltenopetuksen pitäisi kunnassa toimia aina käsi kädessä - lapsen parhaaksi. Suurin huoli on kuntien A2 -kielen tarjonnan vapaaehtoisuus. Mikäli A2 -kieliin ei saada jotain porkkanaa kunnille (esim. entinen valtionavustusmalli), on todennäköistä, että laman kourissa painiskelevat kunnat joutuvat miettimään valinnaisten aineiden tarjontaa. Onko Suomella varaa heikentää kielten osaamista tai yksipuolistaa kielivalikoimaa?

On todella valitettavaa, että nykyisen opetussuunnitelman hyvät tavoitteet eivät toteudu. Näitä ovat toimintakulttuurin määrittely ja tätä kautta koulun oman toiminnan arviointi. Tavoitteena oli monipuolistaa normaalia opetusta - turhaan. Aineenopettajat lukivat vain oman aineensa opsia eivät opetusmenetelmiä koskevaa opstin osuutta. Tarvitaan oppilaslähtöisyyttä ja se toteutuu ainoastaan sen kautta, että on mahdollista erikoistua eli tehdä itseä kiinnostavia valintoja. Tällä hetkellä valinnaisaineet ovat lähes täysin taito- ja taidepainotteisia, mikä ei tue valinnaisuuden merkitystä. Toivon, että voidaan palata takaisin suureen valinnaisuuteen, jolloin sinne mahtuu sekä teoria- että taito- ja taideaineita. A2-kielen tuntijako on aiheuttanut kielen valintojen vähenemistä ja syystä.
Onnea tähän vaativaan työhön työryhmälle.

Tämän päivän kouluelämää leimaa voimakkaasti äärimmäisen heterogeeninen oppilasjoukko. Oppilaiden keskuudesta löytyvät niin tähtitieteistä kiinnostuneet matemaatikot, vieraita kieliä rakastavat maailmankansalaiset kuin autojen korjailusta innostuneet "rasvanäpit". Tämän lisäksi koulussa on yhä kasvava, erityistä tukea opiskelussaan tarvitseva joukko. Ratkaisu tähän ongelmaan on valinnaisuuden voimakas lisääminen. Koululaisen kursseista voisi olla jopa puolet valinnaisia, oppilaan itse valitsemiaan oppisisältöjä. Oppilas voisi opiskelussaan panostaa oppiaineisiin, jotka häntä kiinnostavat. Monipuoliset teknisen työn, kotitalouden tai vaikka kuvataiteiden kurssit antaisivat aivan uutta potkua nuoren tulevaisuuden suunnitelmiin. Kaikkien ei tarvitse hallita laajoja matemaattisia kokonaisuuksia tai vieraiden kielien kieliopin koukeroita. Luonnollisesti tarvitaan myös kaikille yhteisiä "peruskursseja", esim. matematiikassa tai kielissä. Antamalla vapaammin oppilaalle mahdollisuus rakentaa oma lukujärjestys, saadaan varmasti myös yhä suurempi joukko teoreettiseen peruskouluun tympääntyneitä, syrjäytymisvaarassa olevia nuoria, mukaan oman elämänsä rakentamiseen. Tulevaisuuden koulu on suvaitsevainen sekä monipuolinen oppimisen keskus, missä "turhan" tiedon pänttäämisestä suurelle joukolle on päästy eroon.

Luovuutta ja taitoja tarvitaan myös ns. reaaliaineiden tunnilla. Nyt aika ei riitä kuin tiedon jakamiseen. Tiedon hankinta, kriittisyys ja media sopivat paremmin historian ja yhteiskuntaopin kuin äidinkielen tunneille. Aikaa vain tarvitaan enemmän. Kun oppilaiden pohjatiedot yhteiskunnasta heikkenevät vuosi vuodelta, vaatii jo elämäntaitojen ja aktiivisen kansalaisuuden oppiminen lisätunteja myös yhteiskuntaoppiin.
Terveystieto on ehkä turhin aine ikinä.

Mielestäni ilmaisutaidot ovat tärkeitä ja vahvistavat itsetuntoja työskentelipä aikuisena sitten missä tehtävässä tahansa. Vaikkapa tunti jokaisesta kovan maailman aineesta teatterin ja sirkuksen ja sen sellaisen hyväksi. Lähentäisi oppilaita ja ehkä ehkäisisi syrjäytymistä ja kiusaamista. Muutoinkin humaanimpi asenne elämään ja taidekasvatusta kaikille.

Ehdottomasti: tiedonhankintataitoja, tiedonhallintaa, medialukutaitoa, arjen tietoyhteiskunnan vaatimuksiin vastaamista, luovuutta ja ongelmanratkaisutaitoja. Erityisesti toivoisin painotettavan ihmisenä kasvamista, itsetuntemusta, kommunikointitaitoja. Väljyyttä opiskella projekteja ja ennemmin ilmiöitä kuin tiukkaa oppiainejakoista oppikirjajohtoista opetusta. Taito- ja taideaineita riittävästi.

Tämän päivän peruskoulua leimaa oppilasaineksen voimakas heterogeenisuus. On tähtitieteestä kiinnostuneita matemaatikoita, kielistä innostuneita maailmankansalaisia sekä tietysti autojen korjaamisesta pitäviä ”rasvanäppejä”. Perusopetuksessa on lisäksi suuri, jatkuvasti kasvava, joukko erityistä tukea kaipaavia oppijoita, joille koulunkäynti nykymuodossa tuottaa suurta tuskaa sekä vaikeuksia. Jotta peruskoulu säilyisi tehokkaana sekä tasapuolisena oppimisympäristönä, tulisi uudessa tuntijaossa huomioida näiden erilaisten oppijoiden tarpeet.
Ratkaisuna haastavaan tilanteeseen on yksinkertaisesti perusopetuksen valinnaisuuden selkeä lisääminen. Oppilaan itse rakentaessa lukuisista valinnaisista kursseista sekä oppiaineista koostuvaa lukujärjestystään, on hänellä oikeasti tunne oman elämänsä hallinnasta. Oppilasta motivoi, kun hän saa keskittyä mahdollisimman paljon aineisiin mistä hän on kiinnostunut. Luonnollisesti tarvitaan monista aineista pakollisia ”peruskursseja”, joilla varmistetaan esim. matematiikan, äidinkielen tai vaikka vieraiden kielten keskeiset sisällöt sekä tietysti mahdollisuus tasapuolisuuteen jatko-opintoihin siirryttäessä. Valinnaisuutta voisi oppilailla olla jopa puolet lukujärjestyksen kokonaisuudesta. Käytännön oppiaineiden: teknisen työn, kotitalouden, kuvataiteiden ja vaikk a tekstiilityön monipuoliset kurssit antaisivat aivan uutta sisältöä ja myös motivaatiota opiskeluun, tämä antaisi myös syrjäytymisvaarassa oleville nuorille uudenlaisia mahdollisuuksia selviytyä perusopetuksesta ”puhtain paperein”. Lahjakkaat, normaaliopetuksessa usein turhautuvat, nuoret saisivat mahdollisuuksia kehittää omia taitojaan esim. luonnontieteiden erilaisilla ”syventävillä” kursseilla. Tulevaisuuden peruskoulun tulisi olla suvaitsevainen sekä tasapuolinen kaikille sen jäsenille, antaa positiivisia kokemuksia monipuolisesta oppimisesta sekä valmentaa taitavia kansalaisia yhteikunnan hyödyksi.

Koetin lukea koko ketjun, mutta väistämättä monesta hyvästä kirjoituksesta saattoi jäädä monta olennaisuutta huomaamatta. Pahoittelen sitä. Jotenkin jäi pohjavireeksi väistämättä se, että keskustelu on hyvin oppiainepainotteista, mikä mielestäni on valitettavaa. Nyt viimeistään on aika käydä luovaa keskustelua siitä, mikä tai minkä voisi olla hyvä suunta tulevaisuuden koulussa. Siihen liittyy myös tuntijaon uudistaminen suuntaan, jossa koululainen, lapsi ja nuori, voi käydä koulua ja opiskella tosiasiallisesti yhteisöllistä ja samalla oman elämänsä kokonaisuutta varten. Me emme kovinkaan hyvin kykene ennustamaan maailmaa 30 vuoden päähän, jolloin nykyiset alakoululaiset ovat työelämässä aktiivisimmillaan. Sen vuoksi elämän eväiden antaminen on myös koulussa olennaista.
Emme voine myöskään välttyä siltä tosiasialta, että peruskoulussa kasvatuksen merkitys opetuksen kustannuksella on lisääntynyt.
Kasvatus ja oppiminen taitavat olla niitä olennaisuuksia, joihin kehittämistyö ja luovuuden ajatukset on hyvä suunnata.
Opettajan rooli on jo ratkaisevasti muuttunut. Eikö olisi aika jo koulunkin muuttua?

Ymmärtämällä elämän kehityksen ja ekologian lainalaisuudet saadaan nivottua yhteen kokonaisvaltainen käsitys luonnon olemassaolosta ja toiminnasta. Tietoisena eliönä ihminen toimii osana luontoa. Nämä ovat keskeisiä asioita, jotka mielestäni pitäisi voida opettaa peruskoulussa. Koska ihminen tarvitsee tietoa omasta itsestään eli kehonsa toiminnasta ovat myös ihmisen biologia ja gentetiikka sekä mikorobiologian tuntemus keskeisiä tietoja. Ympäristöstä huolehtiminen perustuu tietoon luonnossa tapahtuvista lainalaisuuksiin eli nekin liittyvät toisiinsa. Se, miten asiat esitetään ja opetetaan riippuu paljolti koulujen resursseista.Leirikoulut ja maasto-opetus, käytännön laboroinnit ovat tietenkin aivan ehdottoman hyvä tapa sisäistää asiat. Nykyisin pula on tunneista, rahasta eli resursseista.

Maailma muuttuu nyt sellaista vauhtia, että vanhanmallisella tietojen opettamisella ei enää ole paljoa virkaa. Nyt olisi aika opettaa ensisijassa arvoja, ymmärrystä ja taitoja.
Internetin ihmeellisessä maailmassa lähes kaikki "äänekäs" tieto, ja kaikki pöty ja puppu, on käden ulottuvilla; tiedon hankinnan ja sen laadullisen arvioinnin taidot korostuvat, lähdekritiikki ja medialukutaito. Myös tiedon tuottamisen taidot ovat tärkeitä.
Ympäristöuhkien maailmassa lapsia ja nuoria ei saisi jättää yksin kauhukuvien keskelle, vaan opettajien tulisi ehtiä ja pystyä käsittelemään uhkia yhdessä oppilaiden kanssa rehellisesti ja monipuolisesti. On tarpeen tietää ja tiedostaa kuinka ekosysteemimme toimii (ja kuinka arvokkaita ekosysteemipalveluita siltä saamme)ja kuinka omilla toimillamme voimme vaikuttaa ympäristön tilaan. On myös osattava toimia toisin. (On jaksetava kävellä, osattava ajaa polkupyörällä, on osattava korjata ja kunnostaa arkipäivän esineistöä, luoda vanhasta materiaalista uutta... käyttää luovuuttaan; päätään, käsiään ja jalkojaan.) Koulun arjessa ympäristövastuullisuuden tulisi olla kyseenalaistamaton arvo ja valintojen kriteeri. Mallista ihminen oppii. Siihen kulttuuriin kasvaa, minkä keskellä elää.
Luovuuuden oppimisessa taito- ja taideaineet sekä luonnossa ja muualla koulun ulkopuolella liikkuminen ovat tärkeitä. Maailmaa pitää tutkia ja tonkia. "Ihminen ei voi kasvaa ihmiseksi koskettamatta toista ihmistä", ihminen ei myöskään voi kasvaa maapallon asukkaaksi fyysisesti kokematta elävää ympäristöä.
Arvopohdintojen tulisi kaikessa opetuksessa olla keskeisessä roolissa. Se vaatii aikaa. Mitä oikeastaan on hyvä elämä, entä vastuu ja oikeudenmukaisuus? Tutkimukset osoittavat että kulutus ja onni eivät kulje käsi kädessä. Sensijaan kulutus ja ympärstöongelmat kulkevat. Samoin taitavat kulkea ahne itsekeskeisyys ja mielenterveyden muut ongelmat. Elämä ja evoluutio säilyvät ja jatkuvat ihmisestä huolimatta, mutta lajimme kohtalo riippuu meidän tekemisistämme. Elämä, ei vain elossa pysyminen, ja kärsimyksen minimoiminen edellyttävät viisaita valintoja. Viisaat valinnat edellyttävät selkeää kokonaiskuvaa ja vastuullista asennetta.
Kokemus elämän hallinnasta on keskeinen osa hyvää ja onnellista elämää. Vaikka elämä ei oikeasti olekaan hallitavissa, hyvä itsetunto ja monipuoliset taidot mahdollistavat muuttuvissa tilanteissa pärjäämisen. Yhteisöön kuuluminen, muiden auttaminen ja itsensä tarpeelliseksi kokeminen ovat onnen avaimia. Niitä pitäisi koulun tarjota.
Nykymaailmassa myös kielitaidosta on suuri hyöty. Oman äidinkielen hyvä osaaminen ja pari vierasta kieltä olisivat toki iloksi ja hyödyksi kaikille.
Työnantajana arvostan hyvää itsetuntoa ja oma-aloitteisuutta, kykyä ja halua yhteistyöhön, luovuutta ja kykyä havaita ja ratkaista ongelmia, "aatosta jaloa" ja avointa mieltä, pitkäjänteisyyttä ja kykyä suunnitelmalliseen ja systemaattiseen työhön, keskustelun ja argumentaation taitoa (mielellään useammalla kielellä) sekä kykyä etsiä, yhdistää, luoda ja jakaa tietoa ja tietämystä. Kun nuo ovat hallussa työ kuin työ on opittavissa - ja jokaisen työn joutuu kuitenkin käytännössä oppimaan tekemällä, ei sitä koulussa opita.
Arvostusta, itsetuntoa, innostusta ja kykyä nähdä yli tämän päivän tulevaan. Siinä koululle kasvatustehtävää.

Kielitaito on hyödyllinen asia, mutta hyvin usealle yhdenkin vieraan kielen opiskelussa on tarpeeksi työtä lukihäiriön tai ns. huonon kielipään takia. Suomen kielen lisäksi suomalaisen on hallittava englanti. Ruotsin kielen pitäisi siis muuttua vapaaehtoiseksi tai ainakin sen määrää pitäisi vähentää.

Uskonnon opetus on hyödyllistä yleistietoa. Opetus ei enää nykyäänkään saa olla tunnustuksellista ja myös muista uskonnoista opetetaan. Oman maan uskonto olisi hyvä tuntea, ei se ole sen enempää aivopesua kuin mikään muukaan.

Yhteiskunnassa painotetaan yhä enemmän teknologiaa ja kansainvälisyyttä. Pelkään että teknologian myötä koulussa istutaan yhä enemmän tietokoneella ja esim. kirjoitustaito voi heiketä, kun koulutöitä ei enää tehdäkään käsin kirjoittamalla. Ei siis opeteta lapsia tuijottamaan pelkästään sitä tietokoneen ruutua.

Peruskoulussa tulisi olla enemmän liikuntaa. Suorittamisen ja kilpailun sijaan tulisi keskittyä eri lajeihin tutstumiseen ja lapsia tulisi motivoida liikuntaan. Peruskoulussa pidin liikunnasta, mutta koululiikuntaa inhosin, koska oppilaat asetettiin aina jollain tapaa paremmusjärjstykseen. Oppilaita pitäisi innostaa liikkumaan vapaa-ajallaan, jotta säännöllinen liikunta säilyisi osana elämää myös vanhempana.

Luovien aineiden määrää supistetaan jatkuvasti enkä näe siinä mitään järkeä. Ihminen tarvitsee luovia keinoja ilmaista itseään ja myös kädentaidot ovat hyödyllisiä elämässä. En itse pitänyt kuvaamataidosta koskaan koulussa, mutta en myöskään ollut sitä mieltä että se olisi ollut turhaa. Olen aina inhonnut piirtämistä, mutta kyllä siitäkin vähäisestä taidosta on ollut monesti hyötyä. Kuvaamataito auttaa myös visuaalisessa hahmottamisessa, joka on hyödyllistä jokapäiväisessä elämässä. Hyvä hahmottamiskyky edesauttaa oppimista.

Ryhmien tulisi olla ehdottomasti nykyistä pienempiä. 15 olisi mielestäni maksimi, jotta opetus olisi laadukasta ja jokainen oppilas tulisi huomioitua.

Peruskoulun tulisi myös opettaa kommunikointi- ja ihmissuhdetaitoja nykyistä enemmän.

Peruskoulun tulee kasvattaa lapset ja nuoret kansalaisiksi, joilla on yhteiskunnan ja oman tulevaisuutensa kannalta tarpeelliset tiedot ja taidot. Tieto ei koulusta mihinkään katoa, ja siksi on tärkeää myös opettaa, miten tietoa voi etsiä ja miten tietoa tuotetaan. Samalla opitaan kriittisyyttä. Yhtälailla kun puhutaan tuntijaosta on myös puhuttava uusista ajattelumalleista opetuksen suhteen: jos opettaja ei muuta käsityksiään, ei muutu opetustavatkaan, oli opetussuunnitelma tai tuntijako mikä tahansa. Perustavalla tavalla tulisi miettiä myös, miten koulujen toimintakulttuuria muutettaisiin (nykyistä enemmän) osallistavammiksi, kestävään kehitykseen ohjaaviksi ja tutkien oppivaksi. Oppiainekeskeisyys säilyy varmasti, sillä tieteenalat tuottavat tietoa jatkuvasti ja siksi onkin tärkeää ymmärtää, mistä tieto syntyy. Itse näkisin, että peruskoulun olisi syytä ohjata lapset ja nuoret ymmärtämään luonnon ja yhteiskunnan toimintaa, ohjata käyttämään luovuutta ja ilmaisemaan itseään eri tavoin, ymmärtämään menneisyytensä ja hahmottamaan tulevaisuuden kuvia sekä ennen kaikkea ymmärtää omaa toimintaansa ja terveyden merkitystä hyvän elämänlaadun ylläpitämiseksi. Koska monikulttuurisuus on tulevaisuudessa arkea, kannatan kielivalikoiman monipuolistamista, mutta en kannata kahta A-kieltä. Pikemminkin lapsella ja nuorella voisi olla yksi pitkä ja yksi lyhyt kieli opiskeltava (olkoon sitten ruotsi tai jokin muu kieli, miksei kiinakin). Lyhyessä kielessä voisi olla valinnaisuutta, pitkä kieli voisi olla englanti, sillä haluttiin tai ei se on tällä hetkellä (ja miksei tulevaisuudessakin olisi?) maailmankieli. Elämäntaitojen oppimisen näkökulmasta kannatan ilman muuta kansalaistaidon palauttamista alaluokille. Lisäksi enemmän näkisin oppiaineiden välistä yhteistyötä, esim. selvinä oppimiskokonaisuuksina (esim. vesi monen oppiaineen näkökulmasta) sekä koulun irtautumista luokista ulos maailmaan. Koulutus vaatiikin siksi mielestäni enemmän rahallisia resursseja.

Tietoa on nykyään niin helposti saatavilla, että olennaisempaa olisi keskittyä taitojen opettamiseen. Esimerkiksi väittelyn opetus olisi tärkeää, jotta ihmiset osaisivat keskustella myös eri mieltä ollessaan. Iso, tärkeä kulttuurinen muutos on väittelyn suhteen tarpeen, koulusta se on helppo aloittaa.

Koulussa tulee antaa eväät elämään, eli opettaa oppimaan. Toki oppimaan opettaminen edellyttää joitain tietoja, mutta ulkoa pänttääminen on tänä päivänä turhaa ja typerää.

Tässä tiedon tulvan maailmassa tulisi panostaa enemmän käsillä tekemiseen, itsensä ilmaisemiseen sekä liikuntaan, ulkona oppimista unohtamatta. Omien vahvuuksien löytäminen ja sitä kautta itsetunnon kasvaminen edesauttaa lapsen osallisuutta ympärillä olevaan yhteisöön. Terve luontosuhde sekä sosiaaliset taidot ovat avainasemassa terveempää yhteiskuntaa rakennettaessa.

Mielestäni ei ole niinkään tärkeää kasvattaa lapsista nykyisessä yhteiskunnassa kyynärpäillä eteenpäin pyrkiviä kansalaisia, vaan uudistajia ja toisinajattelijoita, sekä pehmeämpien arvojen kannattajia. Oppitunti vanhassa metsässä kertoo miten rikasta voi olla ilman rahallista tuottoa. Lajien monimuotoisuuden kytkeytyminen vanhojen puiden ikääntymisen ja lahoamiseen on oppimisprosessi, jonka voi helposti kääntää vastaamaan myös yhteiskuntaa, joka nykyisin on pahasti vinoutunut, kun vanhat "käävät" on siivottu pois.

Hyviä kommentteja täällä. Kiitos niistä!

Tiedon suurella määrällä ja laajalla aineiden valikoimalla ei välttämättä pohjusteta tulevia opintoja. Laatua määrän sijaan, johdonmukaisuutta peliin ja reilu annos luovuutta. Myös vanhanaikaisia perustaitoja pitää voida harjoitella riittävän pitkään, monipuolisesti ja eri yhteyksissä. Oppiainerajoja kaataen (varsinkin alakoulussa) saadaan oppilaillekin haasteita eikä pitkästyminen uhkaan. Uskaltaako opetushallitus kurkistaa sidosryhmien muurin takaa siihen, mitä oppiminen ja ajattelun kehitys (edelleen) on? Millaisia aikuisia nykyisistä lapsista halutaan kasvattaa: ihmisiä vai tykinruokaa? Oikeita asioita oikeaan aikaan!

Suomalainen kansallinen monokulttuuri on murtumassa. Tilalle ovat nousemassa paikalliset yhteisöllisyydet. Siksi on perusteltua kysyä, mikä painoarvo 2000-luvun perusopetuksessa annetaan globaalille, kansalliselle ja paikalliselle oppiainekselle. Vai olisiko aiheellista keskustella yksiulotteisten taitojen ja tietojen sijaan ns. meta-kompetensseista. 2020-kansalaisten tarvitsemista tiedoista, taidoista ja kyvykkyyksistä, joiden avulla he suoriutuvat arkipäiväisistä tehtävistä.

Mielestäni suomalaiset oppilaitokset ovat paikallisen, kokemuksellisen ja elämyksellisen tiedon hyödyntämisessä vasta alussa. Yhteiskunnan ns. valtavirta pitää usein uusia tai erilaisia yhteisöllisyyksiä uhkina sosiaaliselle integraatiolle. Kuitenkin tiedämme, että epävarmuus omasta identiteetistä voi saada ihmiset esittämään jyrkkiä määritelmiä omasta olemisestaan. Näin useat ihmiset pyrkivät saavuttamaan turvallisuutta ja pysyvyyttä. Paikka ja alue voivat kasvattaa sekä koko yhteisöä että yksittäistä kansalaista kuuntelemaan ja tulkitsemaan menneisyyden viestejä.

Selviytyäkseen peruasteen on tarkasteltava kriittisesti sitä, millaiseen tieto- ja oppimiskäsitykseen 2010-luvun perusopetus sitoutetaan vai onko aika ajanut ohi yhden oppimis- ja opetuskulttuurin ohi. Perusopetuksessa tarvitaan nykyistä monipuolisempia oppimisympäristöjä ja nykyistä moniperspektiivisempää tieto- ja oppimiskäsitystä. Esimerkiksi perehtyminen kansalliseen kulttuuriperintöön voi palvella niin suomalaisia oppilaita kuin maahanmuuttajataustaisia oppilaita.

Koska alle 20-vuotiaat käyttävät päivästään kuudenneksen tietoverkkojen ja television seuraamiseen, olisi aiheellista pohtia sitä, millä eri tavoin perusopetuksen toimintakulttuurin painopistettä voitaisiin siirtää siihen suuntaan, jossa painotetaan oppilaan aktiivista toimintaa tietyssä paikallisissa yhteisöissä. Tällöin osa oppimista on myös yhteisölle merkitykselliseen ajattelu- ja toimintaperinteeseen tutustuminen, ymmärtäminen ja eteenpäin kehittäminen. Kulttuuriperintö alkaa elää ja kehittyä vasta, kun opitaan saamaan mennyt ja nykyisyys vuoropuheluun.

Suomessa ollaan huolestuneita koulujen tietoyhteiskuntataidoista. Tietoverkot tulisi nähdä perusopetuksessa ennen muuta mahdollisuutena rikkoa perinteisiä rooli- ja ryhmämuodostelmia ja käsitystä tiedosta. Perusopetuksen tueksi tarvittaisiin paikallisia sähköisten oppimateriaalien tuottajia Ruotsin ja Ranskan tapaan. Tietokone tulisi nähdä ei vain tiedonhankkimisvälineenä, vaan myös sosiaalisen toiminnan keskuksena.