Millaisten arvojen varaan perusopetuksen tulisi rakentua ja mitä arvoja koulun kasvatus- ja opetustyön tulisi edistää?

En ehdi tyhjentävästi käsitellä aihetta tähän, mutta kommentoin "suvaitsevuus" -muotiarvoa kriittisesti. Suvaitsevuus on tärkeä ja hyvä asia ihmisten kesken, mutta on aivan mieletöntä se, että sitä nykyään pyritään nostamaan arvojen huipulle, siis ylimpien, määräävimpien arvojen joukkoon. Talonpoikaisjärkikin sanoo, että jos oikeaa ja väärää ei saa sanoa vaan kaikki on suhteellista ja suvaitsevuus nostetaan ykkösarvoksi, ei lopulta esim. ihmisen tappamistakaan voi sanoa vääräksi teoksi. Jos suvaitsevuus siis mainitaan arvojen luettelossa ensimmäisenä tai heti sen jälkeen, se kertoo, että kaiken salliminen ja hyväksyminen on koulussamme ykkösasia.

Koska me emme tietenkään voi kaikkea sallia eivätkä suvaitsevuusintoilijat itsekään toki sitä tarkoita, vaan meillä on edelleen olemassa ihmisen kasvulle intentionaalisia tavoitteita, meidän ei pidä kirjata muotihuumassa suvaitsevuutta ykköseksi, vaan miettiä niitä asioita, jotka kulttuurissamme ovat meille edelleen arvoja, joihin haluamme lapsemme ja nuoremme sitouttaa. Otan esimerkiksi vaikkapa rehellisyyden: Uskallammeko edellyttää sitä lapsilta edelleen, kun vanhemmat esim. kiertävät veroja ja opettavat sen käytännön lapsilleenkin? Onko se enää arvo, ja jos opetushallitus ei uskalla määritellä esim. tätä rehellisyyttä yhdeksi arvoksi, saavatko opettajat itse asiassa moittia enää lapsia valehtelustakaan? Millä oikeudella he tekisivät sen? Kristillisen yhtenäiskulttuurin aikaan asia oli selkeä, mutta nyt kun kristillisyydestä ainakin sillä nimellä pyristellään etäämmälle, ei opettaja voi siihen enää nykyaikana vedota. Minä en ainakaan (olen opettaja) ole koskaan vihjannut halaistua sanaakaan uskonnolliseen suuntaan puhutellessani oppilaita heidän tekemisistään. Pidän vain sitä jotenkin selvänä, että rehellinen pitäisi olla, täysin riippumatta lapsen uskonnollisesta taustasta.

En siis ole ollut suvaitsevainen valehtelun suhteen, ja joudun ehkä yhteiskunnan "kehittyessä" muuttamaan tapojani opettajana. Tokihan meillä on lukuinen liuta lakeja, joihin voi vedota, mutta ainakin isommat oppilaat hoksaavat jossakin vaiheessa koulupolkuaan kysyä, että eikö se ole kehäpäätelmä, jos lakimme on peruslähtökohta, jonka perusteella lainsäätäjät säätävät lakeja. Mistä tempaistaan nykyään lakia korkeammat auktoriteetit lainsäätöä määrittämään?

Hyvä esimerkki rehellisyydestä on sanan "reilu" merkityksen muuttuminen. En ole kuullut kenenkään puhuvan tästä, vaan itse olen havainnut tämän muutoksen: Ennen vanhaan "reilu" tarkoitti suurin piirtein rehtiä, luotettavaa ja oikeudenmukaista tyyppiä. Nykyään "reilu" on sellainen, joka sallii kaikenlaisen vilungin ja vippaskonstit ja lehmänkaupat tms. eikä puutu niihin jos kyseessä on oma tai kaverin etu tai sellaisen sidosryhmän tai yhteistyökumppanin etu, jonka epärehellisyyden hiljainen hyväksyntä voi tuoda itsellekin jotain etua... se siitä reiluudestakin.

Toiset huomioonottavia ja ihmisiä kunnioittavia arvoja, opettajat itse ovat aika kostonhimoisia (jos vanhemmat valittaa opettajasta, kosto elää, lapset ja perhe jotuu silmätikuksi).

Aika monet ideologiat perustuvat kolmikantaan, joka aikojen saatossa sitten muuttuu (vapaus, veljeys, tasa-arvo tai koti, uskonto, isänmaa jne.).

Tarjoaisin samaan malliin välittämiskolmikkoa:

Toisesta välittäminen - empatia
Luonnosta välittäminen - ekologia
Itsestä välittäminen - egoismi

Tuo toisesta välittäminen korostaisi lähimmäisvastuuta, suvaitsevaisuutta, sosiaalista yhteenkuuluvuutta, ystävän auttamista, kehitysapua jne

Luonnosta välittäminen taitaa olla aika isestäänselvyys, mutta sisältäisi tuon isänmaanrakkauden lisäksi globaalin vastuun vaikkapa ilmastonmuutoksesta, luonnonvaroista, biodiversiteetistä.

Itsestä välittäminen olisi positiivista egoismia (fiksaannuin tuohon e-kirjaimeen), terveydestä huolehtimista, itsensä kehittämistä, stressin keskellä lepäämistä, fyysisen kunnon ylläpitoa, tervettä itsetuntoa jne.

Olen esitellyt tässä kirjoituksessa muutamia parannusehdotuksia ja vaihtoehtoja peruskoululle.

http://www.lintukoto.net/agora/kirjoitus.php?id=508

Kimmo Laitinen vei melkein sanat suustani. Perusopetuksen tulisi rakentua ainakin näiden kolmen arvon varaan:

ekologisuus (ympäristöystävällisyys), toisista välittäminen ja tasa-arvoisuus. Kestävän kehityksen periaatteen tulisi läpäistä paitsi opetuksen, myös koulun kaikki muut toiminnot. Ympäristökasvatus pitäisi olla olennainen osa lasten opetusta ja kasvatusta.

Nykyisten perusteiden arvot on ihan ok. Hyvä kun nyt ensin saisimme nekin elämään. Seuraava kysymys.

Koulussa pitäisi lisätä itsepäisyyden arvostusta. Nykyään keskitytään liikaa opettajan johdolla toimimiseen eikä oppilaat opi toimimaan itsenäisesti, ja monet eivät uskalla valittaa, jos koulussa on jotain vikaa. Oppilaita pitäisi rohkaista ottamaan kantaa itseään koskeviin asioihin ja kyseenalaistamaan ja vaatimaan perusteluja olemassaoleville säännöille. Säännöt tuntuvat aina reilummilta, kun tietää niihin perustelun, ja jos pätevää perustelua ei ole, sääntö pitäisi kumota.

Toisin sanoen oppilaalla pitäisi olla oikeus kieltäytyä opetuksesta ja etsiä sille vaihtoehtoja, jos ei ole tyytyväinen opetuksen laatuun. Nykyään tällaisessa tilanteessa oppilas vain alkaa kapinoida koulua vastaan, mikä heikentää muidenkin oppimistuloksia.

Koulun ei viime kädessä tulisi oikeastaan arvoja opettaa lapsille, sillä eihän koulun tarkotus ole taluttaa lapsia tien alusta loppuun, vaan vain auttaa heitä löytämään tie, antaa eväät elämää varten, ei pakottaa heitä elämään jota yhteiskunta heidän tahtoo elävän.

Tämä tarkoittaa sitä, että koulun tulee ehdottomasti kannustaa itsenäisyyteen ja luovuuteen. Moni opettaja on aivan liian autoritaarinen ja tuhoaa luovuuden täydellisesti ja kiinnostuksen aineeseen, jota kyseinen opettaja opettaa.

Mitään stereotyyppiselle suomalaiselle ihanteellisia arvoja ei sovi opettaa, sillä se ei opetusta ole vaan aivopesua, joka tuhoaa luovuuden ja itsenäisyyden.

Mutta kuten Kimmo Laitinen tuossa kommentoi, välittämistä tulisi kyllä opettaa, niin itsestä kuin muista, sillä se tarjoaa hyvät siivet joilla lentää.

Kiitos Toni Väyrynen upeasta tekstistäsi! Toivotan Sulle oikein hyvää joulua!

Pedagoginen hyvinvointi
- oppilas kokee opiskelun mielekkääksi
Fyysinen hyvinvointi
- oppilaan kunto kestää opiskelun
Psyykkinen hyvinvointi
- oppilaan pää kestää opiskelun
Sosiaalinen hyvinvointi
- oppilas kykenee opiskelemaan muiden kanssa

Perusopetuksen arvopohjaksi todetaan nykyisissä opetussuunnitelman perusteissa ihmisoikeudet, tasa-arvo, demokratia, luonnon monimuotoisuuden ja ympäristön elinkelpoisuuden säilyttäminen sekä monikulttuurisuuden hyväksyminen. Milestäni nämä arvot ovat hyviä, mutta kaikki eivät valitettavasti ilmene käytännössä. Suomessa tasa-arvo toteutuu hyvin, mutta paikoitellen on alenettu liiaksikin rimaa. Ilmenee liiallistakin hyvinvointiyhteiskunnan paapomista tasa-arvon nimissä.

Mielestäni monikulttuurisuuskasvatus, joka toteutuu läpäisyperiaatteella ei ole riittävää. Kulttuurisesta identiteetistä puhuttaessa olisi tärkeää tajuta, että elämme globaalissa maailmassa ja yhä enemmän kulttuurinen identiteetti rakentuu sirpaleista eli yksilö saa vaikutteita, ei ainoastaan suomalaisesta kulttuurista, vaan monista kulttuureista. On yhä enemmän lapsia, jotka ovat syntyneet kahden kulttuurin perheeseen tai oleskelleet pitkiäkin aikoja Suomen ulkopuolella. Ei siis ole itsestään selvää, mikä on suomalainen kulttuuri. Staattisen kulttuurisen identiteetin säilyttämisen sijaan pitäisi opettaa lapsia pohtimaan monikulttuurisessa maailmassa elävän yksilön kulttuurista identiteettiä.

Uudessa tuntijaossa haluaisin huomioida entistä enemmän oppimaan oppimisen taitoja ja ajattelutaitoja. Tulevaisuuden kansalaisten ei odoteta olevan tietopankkeja, vaan tiedon taitavia käsittelijöitä ja oman alansa asiantuntijoita. Tieto ei siirry vaan se on itse rakennettava. Myös lahjakkaiden oppilaiden huomiointiin tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Nythän monesti heikointa tuetaan ja taso luokissa madaltuu. Oppijan tulisi saada mahdollisuuksia yltää oman kapasiteettinsa ylärajoillekin, koska siitä syntyy into, motivaatio ja opiskeluun sitoutuminen.

Katsomusaineiden, myös uskonnon opetus olisi säilytettävä. Lapsi ja nuori tarvitsevat välineitä arvottaakseen maailmaa, kasvaakseen moraalisiksi ja sivistyneiksi ihmiseksi yhä monimuotoisemmassa maailmassa. Tämä on yksi suvaitsevaisuuden peruspilareja. Lapsi tai nuori ei kykene valitsemaan omaa arvomaailmaansa kuin valintamyymälän hyllyltä, vaan tarvitsee yhden katsomuksen, jonka tulisi olla kodin katsomus. Tarvitaan siis tradition siirtoa ja omien arvojen pohdintaa. Arvot eivät voi juurtua ilmaan, vaan ne juurtuvat katsomukseen. Ilman katsomusta niistä tulee laki, jolla ei ole motivaatioperustaa. On paljon negatiivisia kokemuksia maista, joissa uskonnon opetuksen asemaa on vähennetty tai se on poistettu kokonaan ja seurauksena on suvaitsemattomuutta, rasismia jne., koska ei ole omaa arvoperustaa, ei kestetä toistenkaan vakaumusta. Tällä tiellä on Ranska ja Espanjakin on ottanut askeleen siihen suuntaan ottamalla liberaalin La Educación para la ciudadanía –oppiaineen pakolliseksi. Miljoonat vanhemmat ovat nousseet vastarintaan.

Lisäisin filosofian pakollisten kurssien määrän kahteen kurssiin.

Opetus on yhä liikaa tiedonsiirtoon tähtäävää. Opetuksen didaktista ja pedagogista puolta on varaa kehittää huimasti. Monipuolinen asioiden prosessointi takaa tehokkaan oppimisen. Yhä on liikaa vain kateederilta opettamista. Sosiaalisten taitojen opettaminen on tärkeää ja tehokkainta liitettynä arvokasvatukseen. Pelkkä pulpettien sijoittelu ryhmiin ei opeta vuorovaikutustaitoja.

Kaikkein tärkein taho on opettajankoulutus. Opettajia tulisi entistä enemmän kannustaa yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi, jotka uskaltavat ottaa kantaa asioihin omana itsenään asioita kyseenalaistaen. Tuitkiva opettajuus –teema on hyvä. Tutkiva opettaja opetetaan tajuamaan ettei maailmassa ole kovin paljon ”kiveen kirjoitettuja” asioita tai tieteen tuloksia, vaan niitä voi tutkia lisää ja kyseenalaistaa. Opettajankoulutuksessa tulisi siis rohkaista tulevia opettajia tekemään työtä oman persoonan kautta , alansa asiantuntijoina, ei ohjaavien opettajien valmiita materiaaleja kopioiden. Ihminen voi viedä eteenpäin vain sen tulen, mikä palaa omassa sylissä eli sen tiedon tai tavoitteen, johon on itse syttynyt ja jota on itse prosessoinut.

Tarja Ehnqvist

Itse olen pohtinut kasvatuksen ja opetuksen tehtävää ja arvoja Theodore W. Adornon esittämän näkemyksen kautta: "Kasvatustieteen tärkein vaatimus on, että Auschwitz ei toistu". Eli siihen pitäisi kiinnittää huomiota, että emme kasvata ja opeta vain fiksuja ja osaavia insinöörejä ja sairaanhoitajia, vaan myös pohdimme taustalla olevia arvoja. Nykysin vallalla olevilla talouden arvoihin perustuvalla ajattelulla ei pystytä ratkaisemaan suurempia ongelmia, joita voivat olla esimerkiksi ympäristön ongelmat tai rotujen väliset kiistat.

Ihmisen kunnioittaminen sellaisena kuin hän on, on myös tärkeä lähtökohta koulun arvopohjalle. Oppilaita pitäisi olle enemmän aikaa kuunnella. Esimerkiksi matematiikan aineenopettaja näkee oppilaansa usein liikaa vain matematiikan näkökulmasta. Kaikkien ei silti tarvitse oppia matematiikkaa, ollakseen hyviä oppilaita silmissäni. Jos opettaja haluaisi ja uskoisi pystyvänsä tekemään kaikista oppilaista yksilöitä, jotka innostuvat matematiikasta, samalla hän tekisi oppilaista samanlaisia. Silloin olisi jokin standardi, johon oppilaita vertaisin, ja silloin välttämättä kaikki oppilaat, jotka eivät tähän standardiin yltäisi, olisivat huonoja ja jotenkin ”normaalikäsityksestä” poikkeavia. Todellisuutta ei pidä siis löydä lukkoon etukäteen, vaan eräänlainen silleen jättäminen on hyvä asia.

Kerran kuuntelin yhden opiskelijan mielipidettä siitä, että hän näki koulun tehdasmaisena siinä mielessä, että koulussa ei koskaan kysytä, mikä juuri sinusta tulee ja mitä sinä haluat elämässäsi. Tällöin edessä voi olla sellainen tilanne, että koulun päätyttyä ei oppilaalla ole mitään käsitystä siitä, mihin hänen pitäisi mennä tai mitä hänen pitäisi tehdä. Oppilas saattaa siis olla tehokas opiskelija, ja hän on mahdollisesti saanut hyviä arvosanoja eri oppiaineissa, mutta hänellä on ollut niin kiire menestyä tai pikemminkin koululla ja opettajilla on ollut niin kiire tehdä hänestä menestyvä kansalainen, että ei ole ollut aikaa pohtia, mitä juuri tämä kyseinen oppilas haluaa elämässään tehdä ja mitkä ovat hänen kiinnostuksen kohteitaan. Koulun pitäisi myös osittain viestiä sitä, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin hyvät arvosanat. Omasta mielestäni myös nauraminen ja ilo ovat tervetulleita kouluun. Yritysmaailmasta tuttu kilpaileminen ei mielestäni kuulu kouluun, vaan lasten ja nuorien on saatava rauhassa kasvaa, mieluummin asioita ajatellen ja pohtien kuin kilpaillen siitä, kuka saa kokeesta kympin.

Kädentaidot ja muut taitoaineet ovat esimerkiksi oiva keino lisätä kouluun enemmän oppilaiden huomioimista. Niissä ei ole kiire ja opettajalla on aikaa oppilaalle. Esimerkiksi matematiikan tunnilla ei voi olla samalla tavalla läsnä tai vastata oppilaan hätähuutoon tai huomiontavoitteluun, koska on kiire edetä aikataulussa ja johdattaa opetusta kireän opetussuunnitelman vaatimusten mukaan.

Kimmo Laitisen kolmijako on hyvä, tosin yksilökeskeisessä yhteiskunnassa pitäisi "egoisimin" painottaminen kanavoida niin, että yleinen välittäminen lisääntyy. Jos ei välitä itsestä niin ei toki välitä muistakaan, mutta se ei saa kääntyä niin, että välitetään vain itsestä, kuten nykyaikana. Empatia ja ekologia olisi sen sijaan todella otettava opetuksen keskiöön. Kestävän elämäntavan, solidaarisuuden ja globaalin kumppanuuden pohja on tultava jo koulusta, sillä vanhempien rooli taistelussa kulutuskeskeistä elämäntapaa vastaan on muutoin mahdoton. Aktiivinen kansalaisuus olisi myös oltava vahvasti mukana, sillä lasten tulisi ymmärtää omat vaikutusmahdollisuutensa ja myös vastuunsa yhteiskunnan jäseninä.

Tarja Ehnqvist puhuu asiaa, samoin Toni Väyrynen.

Muiden kulttuurien tuntemus ja suvaitseminen on hyvä asia, mutta ei lapsi voi tietää mikä kuuluu toiseen kulttuuriin tai mikä suomalaisuuteen ellei sitä käydä läpi - ja nykyisiä alakoululaisia ajatellen -myös opeteta.
Vanhemmat ei sitä tee, eikä koulun kanssa voimakkaasti kilpaileva peli/ viihde/ harrastemaailma. Haluammeko suvaitsevaisuuden nimissä hävittää suomalaisuuden, jota niin kovasti muualla maailmassa kiitetään?

Vapaus, veljeys, tasa-arvo - koti, uskonto, isänmaa, jne. Tärkeitä arvoja kaikki, ja paljon muuta. On oltava kuitenkin realistinen upeiden arvojenkin suhteen, hypättävä koulun ja kodin arkeen idealismipilvestä ja katsottava, mihin on ketään syyllistämättä mahdollisuuksia. Filosofia/uskonto oppiaineena riittävän monta tuntia viikossa, toisi aikaa keskustelulle, henkiselle kasvulle, vapauden/vastuun, veljeyden(suvaitsevaisuuden), tasa-arvon (eettisyyden), kodin, uskonnon ja isänmaan (kenen?) pohtimiselle.

Koulun tuntimäärää tulisi lisätä, jotta jäisi aikaa suurilta oppivaatimuksilta myös tutkimiselle (esim. fysiikka, matematiikka, musiikki, kuvaamataito). Tutkiminen olisi opettajienkin mielestä varmasti tärkeää, mutta mahdotonta jotta pysyt opetussuunnitelmien tahdissa suurissa luokissa.

Yläluokilla voisi harkita pidempien TET-jaksojen käyttöä. Työelämän ja toisten aikuisten kanssa tekemisissä oleminen, vastuun kantaminen, ym. lakaisee monelta lapsellisia käyttäytymismalleja pois. Ne tahtovat tiivistyä suurissa yläkouluissa. Pelkkä kädentaitojen lisääminen koulussa ei riitä, vaikka todella hyvä ajatus sekin. Tarvitaan muitakin kasvattajia. Opiskelijan on hyvä itse huomata, kuinka muutkin aikuiset kuin opettajat vaativat käytöstä, huolellisuutta, keskittymistä, ajoissa olemista, ym. taitoja. Kiusaamista ei hyväksytä työpaikoillakaan (KivaKoulu/Kiva Työ).

Kiitos Kimmo Laitinen. Yhdyn kirjoitukseesi täysin.
Suomen peruskoulujen opetus perustuu aivan liikaa auktoriteetin kunnioittamiseen ja opettaja opettaa järjestelmään, joka lamaannuttaa ja tappaa lapsen luontaisen tiedonjanon. Ehkä opetuksen ei pitäisi olla niin tulostavoitteista, ehkä jopa numeroarvostelusta pitäisi luopua. Ennenkaikkea taideaineita lisää tuntimäärään ja tanssi uudeksi opetusaineeksi se nimittäin tuottaa juuri empatiaa ja tervettä egoismia.

Koulun tarkoituksena on opettaa elämään, opettaa tuntemaan ja kunnioittamaan itseään, ympäristöään ja muita ihmisiä, koska loppujen lopuksi se on yksi ja sama asia.

Kun itse kävin koulua, opetus oli pääasiassa ulkokohtaista 'hauki on kala' -pänttäämistä. Suorituspaineet olivat kovat, ja kaikki toiminta tähtäsi tulevaisuutta varten, vaikka elämä on nyt-hetkessä. Nyt, kun itselläni on 9-vuotias poika, huomaan, että suorituspaineet ovat vielä kovemmat. Koulupäivät ovat pitempiä ja läksyjä on enemmän.

Ehdotankin, että oppimäärää vähennetään, kokeita vähennetään, läksyjä vähennetään. Opetus voisi perustua käytännön läheisyyteen, toiminnan ja tekemisen kautta oppimiseen. Koulupäivän pituus olisi noin viisi tuntia, jotta aikaa jää leikille ja harrastuksille.

Luovia aineita ja liikuntaa voitaisiin yhdistää lukuaineiden opetukseen. Esim. oppilaat voivat piirtää historian tapahtumia, eläimiä ja kasveja, opetella laulamaan erikielisiä lauluja ja pelaamaan urheilupelejä vaikka englanniksi. Yleisurheilun yhteydessä voisi olla enemmän voimistelua, venyttelyä ja rentoutumista. Joukkuepeleissä täytyy pitää huoli, että kaikki pääsevät pelaamaan, ja ettei kentällä tapahdu syrjintää. Ruuanlaittoa,syötävien kasvien kasvattamista ja keräämistä luonnosta sekä kompostointia tulisi opettaa jo ala-asteikäisille.

Mielestäni tämän tapaisilla keinoilla saataisiin koulusta miellyttävämpi paikka oppilaille ja opettajille. Tarkoitus ei ole siirtää lapsenkasvatusta vanhemmilta koululle, mutta olosuhteet ovat sellaiset, että lapsi kyllä tarvitsee jokaisen tolkullisen aikuisen joka on käytettävissä.

Antiikin Kreikan kolme perusarvoa hyvyys, kauneus, totuus ovat kestäviä.

Ongelmana on kuitenkin se, miten arvot saadaan "jalkautumaan". Olen ollut mukana tekemässä hienoja visioita ja strategioita ja niitä tarvitaan. Silti usein on jäänyt sellainen maku, että hienot ajatukset jäävät vain paperille, arkinen aherrus jatkuu muuttumatta.

Tulevaisuuden koulussa pitäisi ehdottomasti korostua myös kaikkien yhteisön jäsenten aktiivisuus ja osallistuminen. Esim oppilaskuntien roolin pitäisi näkyä ja kuulua paremmin. Tällä hetkellä hyvinkin ja aktiivisesti toimivat oppilaskunnat voivat käytännön toiminnassa olla viihteen tuottajia. Sitäkin tarvitaan, mutta oppilaat voisivat olla mukana suuremmalla panoksella kaikessa koulun toiminnassa. Ja ovathan ne oppilaat ilmeisesti jossain määrin tärkeitä koulun toiminnalle, vai kuinka?

Opettajana en ole ikinä kokenut oppilaiden osallisuusmahdollisuuksien lisäämistä minkäänlaisena uhkana opettajuudelleni, päinvastoin. Yhteistyö ja yhteistoiminnallisuus pitäisi näkyä tulevissa opseissa monitasoisina.

Nykyisten perusteiden arvopohja on kestävä ja edelleen ajankohtainen. Erityisesti nostaisin niistä esiin yhteisöllisyyden ja vastuullisuuden, joiden soisi lisääntyvän nyky-yhteiskunnassa. Antiikin hyvyys, kauneus ja totuus kantavat edelleen. Kun tuntijakoa tarkastellaan niitä vasten, voidaan todeta, että perusopetukseen tarvitaan lisää henkisiä ja esteettisiä taitoja kykyjä vahvistavaa opetusta tiedollisen opetuksen sijaan. Suhde tietoon ja kriittinen ja loooginen ajattelu nouskoon tiedon pänttäämisen sijaan.

Arvokeskustelun ytimessä on opettajien arvopohja. Mitä opettaja arvostaa, niin hän opettaa. Yhteiskunnan ja maailman muuttuessa opettajan asema roolimallina on ja pysyy, siksi ei voida ohittaa arvokeskustelua ilman huomion kohdistamista itse opettajiin. Tietenkin opetussuunnitelma osaltaan tukee tätä opetustyötä ja ohjaa kasvatustyötä.

Haluaisinkin tuoda esille muutaman huomion. Ensinnäkin peräänkuulutan laadukasta perusopetusta. Opettaja ei ensisijaisesti ole viihdyttäjä, vaan opettaja ja kasvattaja. Suvaitsevaisuudessa yhdyn Toni Väyrysen mielipiteisiin, kaikkea ei pidä suvaita. Luokassa ei istuta päällysvaatteet päällä tai pipo päässä ja vanhempia ihmisiä kunnioitetaan sekä tervehditään. Jos opettaja itse ei tervehdi oppilaitaan kouluun tullessaan, kuinka voidaan olettaa pienten lasten oppivan tervehtimisen. Samaa pätee yläkouluun ja lukioonkin. Opettajan pitää huomioida koko koulun henkilökunta. Liian usein kouluavustajat tai siistijät ovat kuin ilmaa, joille ei edes ”huomenta” sanota. Opettajan on oltava aikuinen. Rajoja ja rakkautta on paljon käytetty ilmaus, mutta silti aina niin ajankohtainen. Opettajan on oltava auktoriteetti, muttei se tarkoita diktatuuria. Oikean ja väärän opettaminen sekä sääntöjen noudattaminen ovat perusasioita.

Toiseksi, olen huolissani yhteisöllisyyden katoamisesta yhteiskunnastamme ja koulusta pienoisyhteiskuntana siinä mukana. Meillä vallitsee ns. poislähettämisen kulttuuri, missä ongelmat ulkoistetaan. Häiritsevä oppilas lähetetään erityisopetukseen tai psykologille, pettävä aviopuoliso terapeutille, alkoholisti AA-klinikalle jne. Yksilöllä on oltava vastuu teoistaan, mutta myös jokaisen on oltava valmiita tekemään töitä ja kantamaan oma kortensa kekoon. Sotien jälkeen Suomi nousi hyvinvointiyhteiskunnaksi, koska kaikki suomalaiset tekivät työtä yhteisen hyvän eteen. Nyt voi valitettavasti todeta, että vallalla on yksilökulttuuri, missä korostuu yksilön irrallisuus, itseellisyys ja ainutkertaisuus - keskeisenä pidetään yksilön oikeutta toteuttaa itseään. Lisäksi olemme unohtaneet kuinka rauhoittua. Lasten ja nuorten maailma on muuttunut entistä hektisemmäksi ja pitää oppia myös hiljentymään.

Kolmanneksi monikulttuurisuudesta ja suomalaisesta kulttuurista. Opettajilla ja kasvattajilla on myös tässä suhteessa vastuullinen tehtävä toimia eräänlaisina kulttuurien välisen vuoropuhelun tulkkeina ja edistäjinä. Monikulttuurisessa ympäristössä oppilaiden tiedollisten taitojen kartuttaminen on ensisijaisen tärkeää. Ensin pitää tuntea oma kulttuuri ja historia, pystyäkseen hyväksymään muut kulttuurit. Kasvatus suvaitsevaisuuteen lähtee siitä, että tunnustetaan ihmisten ja kulttuurien väliset erot. Suvaitsevaisuuskasvatuksessa on keskeistä avointen asenteiden vaaliminen sekä tapojen ja arvojen monimuotoisuuden tunnustaminen. Kuitenkin on muistettava, että me elämme Suomessa. Jos itse muutat Kiinaan, Australiaan tai Etelä-Afrikkaan, et varmasti edes oleta, että he alkaisivat muuttamaan kulttuuriaan tai koulujen käytänteitä suomalaisemmiksi. Ei meidän tarvitse hävetä omaa kulttuuriamme, meillä on hieno ja arvokas kulttuuriperinne, vaikkei sen historia kovin pitkä olekaan. Olkaamme siis sopivasti suvaitsevaisia, mutta pidetään kiinni omasta kulttuuristamme ja siihen muualta tulevat integroituvat ja oppivat suomalaisen tavan elää. Samalla avautuu meillekin oiva tilaisuus tietysti oppia jotain uutta, ilman että meidän kuitenkaan tarvitsee muuttaa omaa toimintaamme muita miellyttääksemme. Martin Luther Kingin erinomaista ohjenuoraa lainaten: ”Meidän on yhdessä opittava elämään veljinä tai meidän on pakko yhdessä tuhoutua mielettöminä hulluina”.

Lopuksi haluan ottaa kantaa vielä uskonnonopetukseen. Kristinusko - se nosti Euroopan historian saatossa edistykselliseksi mantereeksi. Kirkko vastasi sivistyksestä ja koulutuksesta. Nyt sama syy sopii eurooppalaisen yhteiskunnan oirehtimiseen ja pahoinvointiin - kristinusko. Nimittäin Euroopan maat ovat menettämässä kristillisen arvopohjan ja raha sekä itsekkyys ovat nousseet päällimmäisiksi. En toivo sotaa tai mitään muutakaan kriisiä, mutta vaikuttaa siltä, että asiat ovat ihan liian hyvin Suomessa ja Euroopassa tällä hetkellä, että perusarvot elämässä hukkuvat. Uutiset Italiasta, missä kristinuskon symbolien poistamista kouluista vaadittiin, ovat käsittämättömiä. Eiköhän lasten silmissä ole asioita, joiden poistaminen olisi paljon tärkeämpää - alkoholi, tupakka, huumeet, porno, väkivaltaviihde jne.

Kaiken tämän ”paatoksen” jälkeen haluan esittää vilpittömän kiitoksen niille opettajille, jotka ovat jaksaneet pitää perusarvot kunniassa ja olla esikuvina tulevaisuuden vaikuttajillemme. Te olette korvaamattomia.

Millaisten arvojen varaan perusopetuksen tulisi rakentua ja mitä arvoja koulun kasvatus- ja opetustyön tulisi edistää?
Suomalaisen peruskoulun tehtävä on opettaa oppilailleen isänmaanrakkautta, demokratiaa, luonnonsuojelua, kansainvälistä yhteistyövalmiutta sekä monia käytännön valmiuksia. Liikunnan merkitystä on painotettava entistä enemmän,koska data-aikana oppilaiden kunto on heikentynyt, eikä se voi johtaa hyvään.
Mikään muu maa ei puolusta meitä suomalaisia kuin me, ei meidän kieltämme eikä meidän perinnettämme, kuin vain me. Peruskoulun on opetettava ylpeyttä omasta maasta, kansasta ja kielestä. Olemme EU:n jäseninä osa Eurooppaa. Kaikki EU-maat korostavat opetuksessaan kansallista perintöä, oman kielen tärkeyttä ja omien arvojen säilymistä. Suomen peruskoulun tulee myös tehdä niin.
Oheismateriaalin mukaan Suomen peruskoulu eroaa ainakin yhdessä suhteessa muista pohjoismaista ja monista EU-maista. Meillä ei ole aikaisin aloitettua englannin opetusta, kuten esim. muissa pohjoismaissa, vaan Suomessa englannin oppimista haittaa pakollinen ruotsinopetus. Missään muussa maassa ei alle 4 %:n vähemmistökielen,enemmistölle vieraan kielen, opetus ole oppilaille pakollista,kuin vain Suomessa.Pakollinen ruotsinopetus on muutettava vapaavalinnaiseksi siten, että ruotsi on yksi valittavissa oleva kieli vieraiden kielten joukossa. Paras kieltenopetuksen malli on sellainen, jossa oppilas voi valita kaksi kieltä, joita lukee tietyn vuosimäärän. Useimmat valitsisivat englannin ja sen lisäksi jonkun muun.Täten suomalaisten kielitaito monipuolistuu ja laajenee.
Peruskoulun kielten opetus on osa kielipolitiikkaa, jossa Ruotsalainen kansanpuolue on jarruna.Demokratian on viimein toteuduttava tässä asiassa,koska suomenkielisen enemmistökieliryhmän etu ja mielipide on jo pitkään ollut, että pakollinen ruotsi on poistettava ja muutettava vapaavalinnaiseksi.
Annamme kaiken tukemme rehtori Risto Rönnbergille, joka on eduskunnan peruskoulun tuntimäärää pohtivassa työryhmässä ilmoittanut, että ei hyväksy pakkoruotsin jatkumista peruskoulussa.

"Tokihan meillä on lukuinen liuta lakeja, joihin voi vedota, mutta ainakin isommat oppilaat hoksaavat jossakin vaiheessa koulupolkuaan kysyä, että eikö se ole kehäpäätelmä, jos lakimme on peruslähtökohta, jonka perusteella lainsäätäjät säätävät lakeja. Mistä tempaistaan nykyään lakia korkeammat auktoriteetit lainsäätöä määrittämään?"

Poliittiset intohimot ovat syrjäyttäneet objektiivisen ajattelun siitä, mitä peruskoulun tulisi olla.
Esim. kieltenopetuksessa kaikille pakollinen ruotsi on nimenomaan poliittinen oppiaine, verrattavissa sosialistimaiden marxismi-leninismin teoriaan tai "Maon ajatuksiin". Tällaiset ideologis-poliittiset "arvot" pitää jättää huomiotta demokraattisen maan peruskouluopetuksen tuntijaosta päätettäessä.
Valinnainen, vapaasti valittava tai valitsematta jätettävä ruotsin kieli on kieliopintoja, mutta kaikille pakolla opetettava, poliittisesti motivoitu pakkoruotsi on poliittis-ideologinen oppiaine.
Emme saa rakentaa peruskoulua yleisen oikeustajun vastaiselle poliittis-ideologiselle arvopohjalle, vaan meidän tulee nojata eurooppalaisiin arvoihin. Pakkoruotsi ei edusta eurooppalaisia arvoja.

Kuten Tarja Ehnqvist jo totesi, nykyopsin arvot ovat edelleen tavoiteltavan arvoisia: ihmisoikeudet, tasa-arvo, demokratia, luonnon monimuotoisuuden ja ympäristön elinkelpoisuuden säilyttäminen sekä monikulttuurisuuden hyväksyminen. Kimmo Laitisen empatia ja ekologia sisältyvät näihin.

Mutta, näiden erinomaisen tärkeiden arvojen käsittelylle pitäisi löytyä enemmän tilaa ja aikaa. Opetetaanko näitä oikeasti? Miten ne on nivoutuneet oppiainejakoiseen peruskouluun? Kuka näistä sisällöistä vastaa ja miten ne näkyvät eri oppiaineiden opseissa, puhumattakaan käytännöistä?

Olen samaa mieltä Ehnqvistin kanssa myös siitä, että opettajia tulisi entistä enemmän kannustaa yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi, jotka uskaltavat ottaa kantaa asioihin omana itsenään asioita kyseenalaistaen.

Kulttuurisen identiteetin pohtiminen globaalistuvassa maailmassa ei ole vastakohta sille, että opetetaan mikä kuuluu “suomalaiseen” kulttuuriin – kuten aika usein halutaan ymmärtää. “Suomalaisuus” ei ole yksi vaan suomalainenkin kulttuuri on monta ja näitä aineksia kai kannattaisi tutkivalla otteella tuoda esille, kun yritetään opettaa jotakin kansallisestamme. Identiteetti rakentuu moninaisista aineksista suhteisena ei suhteellisena. Mihin kiinnityn, mihin en, mikä erottaa, mikä yhdistää, mihin haluan kuulua, mihin en. Globaalistuva kulttuuri-identiteetti ja kansallisuus olisi erittäin tarpeellinen aihe täydennyskoulutukseen kaikille opeille!

Moninaisuus, suhteisuus, suvaitsevaisuus, kriittisyys, toiminta, tutkiva ote. Näin muotoilisin tulevaisuuden peruskoulun arvomaailmaa.

Toiminta ja tutkiva ote eivät liene arvoja, mutta ajatukseni on että tulevaisuuden koulussa kasvatettaisiin kriittisiä toimijoita eikä passiivisia vastaanottajia (ja kuluttajia). Tutkiva ote on tähän oiva keino.

Opetussuunnitelman arvopohjan arvot tulisi näkyä selkeämmin oppiaineiden tavoitteissa ja mielellään myös sisällöissä, jotta niitä käsiteltäisiin eri oppiaineille ominaisilla tavoilla.

Erityisesti yhteisöllisyyttä ja vastuullisuutta olisi syytä avata. Nämä ovat arvoja, joita tulisi opettaa ja joita voidaan käsitellä kaikissa oppiaineissa erilaisten aiheiden ja työtapojen avulla. Nykykoululaiset tarvitsevat entistä konkreettisempia taitoja toisten kanssa toimeen tulemiseen. Opettajat käyttävät paljon aikaa päivittäin siihen, että he ratkovat erilaisia yhteisöllisyyteen tai vastuullisuuteen liittyviä oppilaiden ongelmia. Tämä opetustyön "harmaa" alue olisi saatava näkyväksi ja linjattua.

Olivat arvot mitä tahansa, niiden siirtämiseen tarvitaan enemmän arvosatusta omaa työtämme kohtaan. Oman työurani aikana olemme ( valm.1980 ) menneet monessa suhteessa taaksepäin. Viikoittainen työaika oppijan kanssa on vähentynyt dramaattisesti. Viime laman jälkeen emme ole saaneet takaisin menetettyjä tunteja ( kunnissa on paöljon eroja ). Itse olen ollut periaatteesa joka vuosi 2 viikon pakkolomalla n. 15 vuotta ( vert.tilanne ennen ed. lamaa ). Vielä vertaus. Suuret ikäluokat, nyk. päättäjät, saivat tältä firmalta hyvän satsauksen omaan tulevaisuuteensa: esim. v. 1966 6. luokan oppija sai 32 h opetusta viikossa. V. 1937 saatiin vastaavasti 37 tuntia! Minun kuutoset saivat viime vuonna 24 tuntia. Tästä ei puhuta jostain syystä missään. Rahaa ei tuollin varmasti ollut tässä firmassa näin paljoa eikä lapsia näin vähän. Sailas peräänkuulutti jossakin luennossaan myös meiltä opettajilta tehokkuusajattelua. Kysyin häneltä kerrottuani hänelle nämä luvut, että vieläkö pitäisi paljon tehokkaammin? Tosin tuolloin tehtiin 200 päivää vuodessa hommia. Nyt 187-188. Siis n. 9 tuntia vähemmän opetusta / joka ikinen viikko!!! Ja tuolloinhan oli vielä tavallaan tasoryhmät ( kansak / oppikoulu ). Siinä sitä arvopohjaa. Väitän, että open tärkein työväline oppijan kanssa on aika ja sitä on kerta kaikkiaan liian vähän. Rutinaa tulee joka suunnalta: ei osata enään laulaa, kunto ei riitä armeijaan, sijamuodot ovat kateissa, ei minkäänlaista käytöstä, ei kulttuurin ahmijoita jne jne...Onko ihan oikeasti näin, että nämä rutisijat eivät ymmärrä, että kys. aineiden lisääminen on sitten jostakin muusta pois?! Joskus leikin ajatuksella, mitä kaikkea tuolla 9 tunnilla / viikko saisinkaan aikaiseksi? Mieletön juttu. Nyt en enää viitsi aikaani tuohon tuhlata.

Oikeudenmukaisuus ja kohtuus

"Oheismateriaalin mukaan Suomen peruskoulu eroaa ainakin yhdessä suhteessa muista pohjoismaista ja monista EU-maista. Meillä ei ole aikaisin aloitettua englannin opetusta, kuten esim. muissa pohjoismaissa, vaan Suomessa englannin oppimista haittaa pakollinen ruotsinopetus. Missään muussa maassa ei alle 4 %:n vähemmistökielen,enemmistölle vieraan kielen, opetus ole oppilaille pakollista,kuin vain Suomessa.Pakollinen ruotsinopetus on muutettava vapaavalinnaiseksi siten, että ruotsi on yksi valittavissa oleva kieli vieraiden kielten joukossa."

Olen samaa mieltä.

Suomen kielipolitiikka on vääristänyt suomenkielisten kielten opiskelun vinoon kouluissamme. On väärin, että joka ikinen vuosikerta joutuu pakolla lukemaan ruotsia useita vuosia peruskoulusta yliopistoon ja korkeakouluihin asti. Ruotsinkieli on saatava valinnaiskieleksi. Naapurimaa Ruotsi on valovoimien päässä kielten opiskelun suhteen, koska siellä luetaan äidinkielen lisäksi vieraita suurkieliä tai syventäviä englannin kielen opintoja, kun ei ole toisen pikkukielen pakkorasitetta kuten täällä. Ruotsinkieli on meillä pelkästään vaadittava palvelukieli, eli suomenkieliset valjastetaan pienestä pitäen palvelemaan vähemmistökielen ryhmää. On myös hyvin epäoikeudenmukaista, että yliopistoihin pääsee pelkästään kielen perusteella alhaisemmilla pääsykoepisteillä nk. kielikiintiöiden vuoksi, vaikka ruotsinkielisille on täysin omankin kielen yliopistot. Täten paremmilla pääsykoepisteillä olevia suomenkielisiä opiskelijoita sorsitaan kun heidät jätetään kylmästi ulkopuolelle joutuessaan antamaan paikkansa ruotsinkieliselle. Tällaisia kiintiöitä ei esim. Ruotsissa ole enää vuosikausiin suvaittu, koska oikeuskansleri Ruotsissa pitää niitä epäoikeudenmukaisina! Lisäksi ruotsinkielisistä valmistuu liikaa akateemisiin ammatteihin (ekonomeja 20%) heidän väestömääräänsä 5% nähden. Näin heille annetaan helpompi ja suorempi tie eliittivirkoihin ja sitä kautta valtaan. Heitä pitäisi kouluttautua myös alempipalkkaisiin palvelu- ja asiakastehtäviin.
Suomeen tarvitaan monipuolista suurkielten kielitaitoa! Nyt Suomi satsaa miljardeja vain toiseen pikkukieleen - pakolla ja tämä on karhunpalvelus Suomen viennille ja taloudelle! Vuosien pakkoruotsi ei ole tuonut "kaksikielisyyttä".
MEIDÄN ON SYYTÄ ASTUA MUIDEN EUROOPAN MAIDEN TASOLLE MYÖS KIELIPOLITIIKASSA JA KOULUJEN KIELIOPINNOISSA.
Suomen kielilaki on täysin susi. Virkamieskielipakko kaikkialla Suomessa on täysi susi. Kun änihin pakkoruotsi perustuu niin olemme kielellisessä noidan kehässä ja syvässä montussa. Suuri enemmistö suomenkielisistä opiskelijoista, rehtoreista ja vanhemmista haluaa ruotsinkielen valinnaiskieleksi.
Otetaan mallia Ruotsin uudesta kielilaista ja kielten opinto-ohjelmista. Vanhemmat M. ja T.Saarinen

Suomessa lukuisat gallupit todistavat aina ja aina uudestaan, että enemmistö kansalaisista haluaa nykyisen pakkoruotsin valinnaiskieleksi kouluihin. Miksi ei kansalaisia kuunnella ja mielipidettä arvosteta? Miksi lapset pakotetaan tähän toisen pikkukielen loukkuun? Oppitunteja on rajattu määrä, resurssit, energia ja aika eivät riitä monen kielen opiskeluun muiden aineiden lisäksi. Ruotsi syö paikan suurkieliltä. Ruotsi ei ole mikään "toinen kotimainen" vaan se on suomenkielisille täysin vieras kieli. Sitä ei saa ujuttaa tällä poliittisesti keksityllä termillä "toinen kotimainen" koulun opinto-ohjelmaan muka "ei vieraana" kielenä. Äidinkielen lisäksi pitää opiskella 1 tai 2 vierasta kieltä (tässä vieraana kielenä ruotsi valinnaisena mukana)kuten EU suosittaa tai mahdollisesti myös englanninkielen syventäviä kursseja.

Peruskoulusta alkaen kaiken opetuksen pitää perustua valistuksen ihanteille. Tästä syystä nykyisenkaltainen uskonnon opetus on käsittämätön jäänne pimeältä keskiajalta. Kaikille yhteinen uskontotieto sekä filosofian ja tieteellisen ajattelun perusteet voisivat muodostaa uuden uskonnon ja elämänkatsomustiedon korvaavan aineen pohjan.

On täysin kestämätöntä väittää, etteikö nykyinen uskonnon opetus olisi tunnustuksellista. On aivan eri asia sanoa "Pääsiäisenä Jeesus nousi kuolleista" kuin "Kristityt uskovat Jeesuksen nousseen kuolleista pääsiäisenä". Kuinka voi olla, että samoilla vähillä veroeuroilla opetetaan ensin maailman tieteellisen yhteisön jatkuvan kriittisen testauksen alla olevaa evoluutiota ja heti perään uskonnontunnilla kumotaan em. opetus ilman järkiperäisen kritiikin mahdollisuutta.

Olin lukioaikoinani se ainoa friiki, joka ei halunnut osallistua uskonnon opetukseen. Palkintona olivat hyppytunnit eli turha vetelehtiminen koululla uskonnon tuntien aikaan. Iltapäivällä, kun muut lähtivät kotiin, kävelin pakkasessa kaupungin toiselle lukiolle, jossa ILLALLA järjestettiin et-tunnit. Ei tarvinnut ihmetellä, miksi muut eivät valinneet järjen äänen ja omantuntonsa mukaan.

Jouduin aikoinaan opiskelemaan ruotsia, koska se on pakollista. Olen oppinut aina hyvin kieliä ja saanut niistä kiitettäviä arvosanoja - myös ruotsista. Minua kuitenkin harmittaa, että en saanut valita sen tilalle esim. saksaa tai ranskaa.

En ole aikuisiässäni tehnyt juuri mitään ruotsin kielen taidollani. Vaikka olen asunut suurimman osan elämästäni rannikolla eli Vaasassa ja Turussa. Nyt 30-vuotiaana todella harmittaa, kun olisin joskus voinut oppia helpolla jonkun hyödyllisemmän kielen kuin ruotsin kielen. Valinnaisuutta tähän, kiitos.

Aitoon vuorovaikutukseen perustuvaa vastuullisuutta ja välittämistä.

Edistettävät arvot(muiden "yleisten" lisäksi): mm. lähimmäisten todellinen kunnioittaminen ja huomioon ottaminen tasa-arvoisesti riippumatta uskonnosta tai rodusta,isänmaan kunnioittaminen,työn teon arvostus ja asioiden loppuun saattaminen, yhteistyötaidot kunniaan, mutta myös kykenevyys itsenäiseen asioiden ratkaisemiseen ja ajatteluun.

1) Mielestäni opetuksessa tulisi huomioida
ympäristön ja luonnon hyvinvointi. Toisin sanoen oppilaista tulisi opettaa ja kouluttaa sellaisia, että he kykenevät ottamaan huomioon toimissaan luonnon. Toisaalta ihmisten itsekritiikkiäkin tulisi vahvistaa esimerkiksi sen suhteen, että jotkin asiat eivät välttämättä tapahdu niin kuin tiedotusvälineissä luvataan. Esimerkkkinä anna tässä yhteydessä 1970-luvun öljykriisin. Öljyn äkillisestä loppumisesta puhuttiin silloin paljon - totuus on ollut, että öljyä riittänyt näihin päiviin asti melko hyvin. Nyt varat ovat toden teolla ehtymässä. Otetaanko nyt käyttöön runsaasti ympäristöä haittaavat öljyliuske- ja öljyhiekkavarat? Ehkä, jollei niiden aiheuttama saastutus nouse liian vakavaksi haitaksi. Myös paljon puhuttu ilmastonmuutosta vastaan kannattaa ihmisiä opettaa toimimaan (ihmisten kannattaa oppia käyttämään omissa toimissaan mahdollisimman paljon uusiutuvia luonnonvaroja ja muutoinkin säästää omalla käyttäytymisessään luonnon erilaisia voimavaroja mahdollisimman hyvin), mutta myös ilmastonmuutosasiassa kannattaa oppilaille muistuttaa, että kyseessä on kuitenkin ilmastomalleihin liittyvät ennustukset, jotka eivät kuitenkaan välttämättä toteudu (toivokaamme niin) aivan niin katastrofaalisina kuin on ennustettu pahimmillaan - vaarana on nimittäin se, että jos ihmiset tuntevat esim. noin 10-20 vuoden kuluttua itsensä petetyiksi esim. ilmastonmuutosennustusten suhteen, niin luonnonvarojen säästeliäs käyttäminen (joka olisi hyvä asia) saattaa kokea takapakin.
Kiteytettynä voisin todeta tämän ensimmäisen asian suhteen, että ihmisä tulisi opettaa hankkimaan tietoa, mutta suhtautumaan erilaisiin tietoihin järkevässä määrin kriittisesti.
Mitä ilmastonmuutokseen tulee, itse uskon, että sekä säätieteilijät (jotka puhuvat ilmaston lämpenemisestä ja ihmisen vaikutuksesta siihen) että geologit, (jotka toteavat, että kyseessä on vähittäinen muutos ja ilmasto olisi nyt lämpenemässä tekisi ihminen sitten mitä tahansa) ovat molemmat oikeassa. Geologithan ajattelevat asioita tuhansien, kymmenien tuhansien... miljoonien ja jopa tätäkin pidemmillä aikajanoilla - säätieteilijöillä on kunnon dataa vain satojen vuosien ajalta.
2) Edelleen painottaisin sitä, että ihmiset saataisiin tajuamaan luonnon monimuotoisuus ja se, miten sitä voidaan suojata. Harva esimerkiksi osaa ajatella millainen luonto oli sata vuotta sitten - esimerkiksi tiikerien levinneisyysalue ulottui Kaukasukselta ja Iranista Kaspianmeren ympäristöstä aina Jaavalle ja Balille asti. Vastaavasti Suomessa ei enää voitaisi tehdä realistista maalausta "mansikkatytöstä, joka poistuu aholta koppa täynnä ahomansikoita" - ei enää ole yksinkertaisesti ahoja, joista ahomansikoita riittäisi todella litrakaupalla poimittavaksi - ahoympäristötkin voivat palata takaisin, jos niiden eteen työskennellään.
3) Maantieteen opettajana painottaisin sitä, että oppilaiden tulisi oppia tulkitsemaan kartoja. Mielestäni ei voi mitenkään antaa esimerkiksi peruskoulun 9. luokkalaiselle, joka esimerkiksi pistokokeissa nimeää Euroopan kartassa Ranskan Brasiliaksi, Itämeren Välimereksi ja Välimeren Itämereksi ja napapiirin "Kauriin kääntöpiiriksi tai joksikin päiväntasaajajutuksi" numeroksi
päästötodistukseen maantiedosta 10:ä! Sellaista minulta on vaadittu - ihan todella!
3) Elämme nykyään hektistä aikaa. Tämä koskee etenkin nuoria. Lähes kaikkien asioiden suhteen asiat pitäisi onnistua heti! Kuitenkin käytännössä yhteiskunnassa monia asioita joudutaan odottamaan - syystä tai toisesta. Syynä ei ole esimerkiksi virkamiesten hidastelu, vaan se, että erilaiset työt vaativat - aikaa. Itse olen törmännyt ensimmäistä kertaa yli 16 vuotisen opettajaurani aikana siihen, että "hyvänä työnlaatuna" pidetään sitä, että
opettaja korjaa ja palauttaa kokeet 5 työpäivän kuluessa kokeesta. Tietenkin hyvä asia, mutta mielestäni tätä sääntöä tehtäessä ei olla huomioitu sitä, että jos opetusryhmiä on sekä peruskoulussa että lukiossa runsaasti, niin käytännössä tämän 5 työpäivän sääntö voi muuttua liian raskaaksi. Kokeitahan voi olla ryhmien määrän mukaan jopa 10 tai yli jakson lopussa. Kokeiden valmistelukin vie aikaa. Entä jos opettajalla on pakollinen matka tai esimerkiksi lähiomaisen tai tuttavan hautajaiset? Pitäisikö hänen silloin ryhtyä selittämään oppilaille - jotka oavt kuitenkin "keskeneräisiä ihmisiä" (viittaan tässä myös edellä mainitsemaani Brasialian ja Ranskan sekaantumiseen ja siitä huolimatta uskoon 10 oikeutuksesta) - että hän ei ole nyt ehtinyt korjaamaan kokeita sen ja sen syyn takia. Mielestäni olisi parempi jollei mitään selkeitä aikamääreitä kokeiden palautukselle määrättäisi - toki kokeet tulee palauttaa mahdollisimman ajoissa eikä niitä tule liikaa "hautoa". Käytännössä esimerkiksi olen aina onnistunut palauttamaan kokeet ennen jaksotodistuksen antamista. Tälläisissä aikamääreissä on vielä huomioitava, että jos jaksojärjestelmässä tällainen palautuskiirerumba toteutuu viisi tai jopa kuusi (6. jaksojärjestelmässä) kertaa vuodessa.
Kiteytettynä toteaisin, että haluan, että oppilaat oppivat arvostamaan erilaisia töitä ja oppivat myös tajuamaan, että erilaiset asiat vaativat aikaa. Näin oppilaat oppisivat myös tajuamaan sen, että useimpia asioita ei
yleensä opita heti, vaan ajan kanssa.
Samaten oppilaat oppisivat ehkä tajuamalla sen, että erilaiset työt vaativat oman aikansa sen, että erilaisia esineitä ei kannata noin vain heittää luontoon - ne saattavat olla yhä käyttökelpoisia ja poisheitettynä ne vain roskaavat luontoa ja aiheuttavat sen, että joku toinen joutuu korjaamaan roskat pois.
4) Oppilaiden tulisi oppia kunnioittamaan muiden maiden kulttuuria ja historiaa, mutta heidän tulisi myös oppia tajuamaan se, että esimerkiksi Karjala on ollut osa Suomea hallinnollisesti satojen vuosien ajan ja
Karjalassa on aikoinaan asunut suomalaisia ilmeisesti tuhansien vuosien ajan.
5) Oppilaiden tulisi oppia työskentelemään päämäärien saavuttamiseksi, mutta heidän itsetuntoaan tulisi vahvistaa pettymyksien varalta.

Ongelma on syvemmällä kuin ensi alkuun voisi kuvitella. Vuosikymmenten ajan ruotsinmieliset ovat rakentaneet tätä verkostoa ja se on todella vahvasti kiinni yhteiskunnassa. Ja syvällä. Nyt riittää että hallituksessa on yksi rkp:läinen, se nimittää muutamia samanhenkisiä, nämä taas puolestaan ottavat alaisikseen samanhenkisiä jne. Hyvä veli-järjestelmä on parempi ja varmempi sekä "laillinen" suoraan korruptioon verrattaessa. Mutta korruptiota esiintyy stipendeinä, tutkimusrahoina, säätiöiden avustuksina jne näiden lisäksi ja nimenomaan ruotsinkielisille.

Kieliverkosto-keskustelussa on haluttu ottaa esille myös tavallisten ihmisten näkökulmia. Etsittiin vastauksia siihen, miksi Suomessa on niin suppeaa tämä kieliosaaminen. Kun tavisten taholta tuli kannanottoja ja esitettiin syitä ongelmaan, pantiin keskustelu jäihin! Suurin osa keskustelijoista on OAJ:n jäseniä ja puole sen jäsenistä taitaa olla ruotsinopettajia.

Kieliverkostossa tuli esiin myös eräs mielenkiintoinen tapaus: Vuonna 2002 EU:sta pyysi Suomea mukaan kansallisen kielikoulutuspolitiikan arviointiin. Emme menneet mukaan - miksi, sen tietänee opetusministeriö. Olisi aika - meidän kaikkien - vaatia selvitystä ja analyysiä kielikoulutuspolitikastamme ja miten se oikeasti vastaa globaaleihin ja kansallisiin tarpeisiin.

Luultavasti OPM ei olisi edes pystynyt selittämään ulkopuolisille meidän nurinkurista kielipolitiikkaamme. Perusteluja kun sille ei ole löytynyt.

Tältä keskustelupalstalta on löytynyt paljon hyviä ja viisaita kommentteja, kiitos niistä. Laitan lyhyesti tähän sen, mikä mielestäni on keskeistä tulevaisuuden kannalta.

Koulussa tulisi oppia elämän kunnioittamisen periaate. Periaatteen tulisi kattaa monenlaiset ihmiset sekä kaikki eliöt. Asia on tarpeen omaksua siksi, että elämä perustuu yhteistyöhön. Ilman toisia lajeja emme pysy hengissä ja ilman ihmisten välistä yhteistyötä emme saa aikaan muuta kuin sotia. Elämän arvon havaitseminen herättää vastuun ympäristöstä.

Kyky arvostaa elämää ja toimia sen mukaisesti tuo myös tunteen onnesta, mutta piittaamattomuus ja julmuus eivät tee ihmiselle hyvää.

Toisten hyväksyminen, luonnon arvostaminen oppimalla lukemaan sitä (lajit, riippuvuussuhteet, luonnonvarat jne), historian tunteminen

Perusarvot hyvyys, kauneus, totuus ovat kestäviä ja ne tulee konkretisoida. Kaikkien näiden arvojen opetus lähtee kodeista, mutta koulu voi vahvistaa niitä.

Tietyt perustaidot tulee osata paremmin kuin nykyisin, mutta tietosälää voisi vähentää, siten lisätä viihtymistä koulussa ja luoda näin pohjaa arvokasvatukselle. Enemmän apua niille, jotka sitä tarvitsevat.

Kauneuden havaitseminen ja sen tuottaminen tuo viihtymistä. Sen tähden tarvitaan taide- ja taitoaineita ( pakollisina ilman arvostelua ja sitten kun havainto omista resursseista lisääntyy, valinnaisuutta ja ohjaavaa arviointia opetukseen).

Totuudellisuuteen kasvattaminen on myös itsetuntemuksen lisäämistä. Uskonnon opetus edes nykymuodossa ei opeta totuudellisuuteen vaan opettaa teeskentelemään tai välinpitämättömyyteen (aineen opettajasta on riippunut, miten asioita pohditaan vai pohditaanko lainkaan)
Totuudellisuuteen kasvattamisen varsinaisia opetusalueita on filosofia ja psykologia (ehkä uskontotieto, jota sanaa vierastan) ja sitä tukee lapsen itseluottamuksen vahvistaminen kaikessa koulutyössä.

Hyvyyteen kasvaminen tapahtuu kaikissa vuorovaikutussuhteissa, empatiaa kehittämällä (toisille se voi jo neurologisista syistä olla vaikeampaa, ja tarvitaan myös konkreettista ohjausta kanssakäymistilanteissa).
Hyvyyden tajuamiseen sisältyy luonnon kunnioittaminen ja ymmärrys siitä, että emme saa tuhota elinympäristöämme. Tähän sisältyy myös ongelma. Aikuisethan eivät tee kuten pitäisi.
Lapsista tulisi kasvaa rohkeita, tulevaisuuteen ja omiin voimavaroihinsa luottavia aikuisia, jotka pystyvät ja uskaltavat keskustella asiallisesti ja kyseenalaistaa ilman tappelua. Heidän tulisi löytää omat vahvuutensa ja nautinnonalueensa, jotta he masentumatta jaksaisivat huolehtia yhteiskunnasta.


Turhia pakollisia oppiaineita ovat uskonto, ruotsinkieli, tanssi (viitaten aikaisempaan, en tiedä, oliko pakolliseksi haluttua, saa olla osana pakollista alkutaidekasvatusta, jotta oma kiinnostus tanssiin mahdollisesti löytyy)). Kiusaamiseen on puututtava konkreettisemmin ja lujemmin kuin nyt. Ujojen on lupa olla ujoja ja herkkiä eli oppilaiden olisi opittava ymmärtämään toistensa persoonallisuuseroja (en kyllä tiedä miten epäherkkää opetetaan tajuamaan herkempiä, nythän mennään usein näiden ronskien ehdoilla, opettajatkin)
Ala-asteilla erityisesti vähemmän tietopainotteisuutta, painottaen välineaineiden hallintaa (lukeminen kirjoittaminen, käden muu motoriikka, laskeminen, keskustelu, hiljaa istuminen (ei ole vaarallista sovittuina riittävän lyhyinä jaksoina) tietotekniikka yms.), historian ym. elämyksellistä opettamista, pitää olla luontoretkiä ja lajintuntemusta siellä,( ei luokassa), työpaikkavierailuita tai muuten ammatteihin tutustumista, erilaisiin ihmisryhmiin tutustumista

TODELLAKIN SUOMI YKSIKIELISEKSI!

Kaksi asiaa korostaen esille:
1. Ihmissuhdekasvatus eli taidot elää toisten kanssa kunnioittaen toista on hän samanlainen tai erilainen kuin itse ja taito kunnioittaa ja pitää huolta omasta itsestään ja jaksamisestaan (sisältää suuren panostuksen itsetunto-kasvatukseen!)

2. Median käytön mielekäs, kriittinen ja riittävä opetus koulun alkuvaiheesta alkaen.

Nämä kesken kiireiden esille tuotuna.

Nykyiset koululaiset siirtyvät työelämään osin vasta joskus 2020 -luvulla. Tästä näkökulmasta neljä ehdotusta:

1) Yksittäisten faktojen opettamisen tavoitteena saavuttaa tarvittava yleiskuva maailman ymmärtämiseksi. Esimerkiksi vähemmän vuosilukuja, enemmän syitä muutoksille (historiassa).

2) Valmistautumiseksi tulevaan maailmaan kokeissa pitäisi saada pitää nettiyhteyttä auki. Tämä ohjaisi oikeanlaiseen oppimiseen (=tiedonhakuun ja -jalostamiseen).

3) Tulevaisuudessa asioita tehdään enemmän ryhmissä ja tiimeissä. Joka päivä pitäisi olla vähintään yksi ryhmätyö, jossa ryhmän johtajuus kiertäisi.

4) Itseilmaisu lähentelee tulevaisuudessa merkitykseltään kirjoitustaitoa. Kerran kuukaudessa työ, jossa luodaan youtube-muotoista -ilmaisua ryhmätyönä, voisi auttaa tähän.

Toivottavasti joku lukee tätä palstaa ;D

Mikael

Ja vielä tekninen huomio. Jos tässä kaavakkeessa olisi share-toiminto (twitteriin ja facebookiin esim.), olisitte saaneet näiden muutaman kymmenen kommentin sijaan satoja kommentteja... jos siis määrä nyt on edes tavoitteena...

Mikael

Lyhennän aiempia kommenttejani:

1) Työn kunnioittaminen. Oppilaiden tulisi oppia kunnioittamaan niin omia töitään kuin toisten töitä. Olen ollut opettajana yli 16 vuotta. Ensimmäistä kertaa törmäsin omassa opetuskoulussani siihen viime keväänä, että "hyvänä työnlaatuna pidetään sitä, että palauttaa oppilaille kokeet 5 työpäivän kuluessa". Totuus on se, että tämähän on hyvä asia, mutta valitettavasti oppilaille tuli hokema "nyt sitten sinun on pakko palauttaa ylihuomenna kokeet, koska silloin on viisi päivää kulunut kokeiden pitämisestä". Opettajathan sijoittelevat kokeita eri aikoihin omien voimavarojensa ja enemmän tai vähemmän pakollisten menojensa suhteen. Itse olen ollut tarkka siinä, että kokeiden korjaamisaikataulu ja koemäärät eivät muutu kohtuuttomiksi. Käytännössä tällainen viiden päivän pakkoaikataulu voi johtaa ikävään asiaan: opettaja joutuu selittelemään esim., että hänellä oli pakollinen viikonlopun matka, hänen
lähisukulaisensa sairastui, opettaja itse sairastui... jne... Yksinkertaisesti: opettaja joutuu selitelemään yksityisasioitaan oppilaille! Perusteluna tähän viiden päivän korjaamisaikaan oli se, että yo-kokeetkin palautetaan viidessä päivässä. Tämä perustelu on hyvin ontuva: 1) Yo-kokeethan tarkastetaan uudelleen sensorien toimesta ja 2) parin-kolmen luokan kokeet tekevät helposti yli 42 koetta ja silloin palautusaika on yo-säädösten mukaan kaksi viikkoa! Eli typistettynä : A) Oppilaiden tulee oppia kunnioittamaan omia ja toisten töitä ja B) Oppilaiden tulee oppia tietämään, että erilaiset työt vaativat - valitettavasti yllättävän paljon aikaa.
Tällöin oppilaat oppivat hyväksymään myös sen, että oppimisen eteen tulee yleensä ahkeroida ja ehkä esineitä ei niin paljoa heitettäisi käytön jälkeen luontoon, kun tajuttaisiin se, että suomalainen tai ulkomaalainen on tehnyt esineen suurella vaivalla ja jotkut joutuvat siivoamaan jätteet pois.

2) Elämme globalisoituvassa maailmassa.
Nyt jos koskaan tätyy tietää myös jotain
maapallosta ja sen erilaisista alueista sekä niiden suhteesta toisiinsa (esim. etäisyyksistä). Käytännön koulutyössä tämä vaikuttaa mielestäni muun muassa siten, että katson olevani oikeassa siinä etten antanut eräille 9. luokkalaisille viime vuonna 10 maantiedosta päästötodistukseen. Testasin opettamiani luokkia ja vielä erikseen kyseisiä oppilaita. Kysyessä Euroopan kartasta sain ko. oppilailta esimerkiksi vastaukseksi Ranskan kohdalla Brasilian(!) ja napapiiri oli nimetty Kauriin kääntöpiiriksi tai joksikin päiväntasaajajutuksi". Jopa useat kahdeksan oppilaat osasivat pistokokeessa kartan paremmin kuin nämä 10 kinuavat oppilaat. Mielestäni myös peruskoulussa voi olla pistokokeita. Nämä 10 kinuavat vaativat, että minun olisi täytynyt ilmoittaa kysymysalueeni heille viikko- kaksi aikaisemmin. Ilmoittaessani tietysti tarkasti kaiken, mitä tulen kysymään he olisivat opetelleet asiat ulkoa ja parin viikon kuluttua mitään asioita ei enää oltaisi osattu kiitettävästi! Ja jos olisin kysynyt asioita hiemen erilaisesta kartasta kuin harjoittelukartasta, niin ... Tiivistettynä: esimerkiksi maantiedossa karttoja on osattava lukea, jotta voi saada numeroksi 10. Mielestäni oppilaat on saatava tajuamaan
se, että numero 10 tarkoittaa täydellistä osaamista ja se toteutuu harvoin. Annoin toki ko. 10 kinuajille päästötodistukseen 9.

3) Oman ja muiden kulttuurin kunnioittaminen. Mielestäni oppilaiden tulisi myös oppia tietämään se, että ns. luovutetut alueet (esim. Karjalankannas)
ovat olleet jopa tuhansia vuosia suomalaisten ja heidän esi-isiensä asuttamia.

4) Luonnon ja ympäristön kunnioittaminen
ja niiden suojelu jokapäiväisessä elämässä.

Todella kiinnostavaa keskustelua. Kiitos siitä.
Antiikin arvot hyvyys, kauneus ja totuus ovat kestäviä arvoja. Myös nykyiset arvot ovat käyttökelpoisia.
Mutta kun keskeinen koulun ohjausväline näyttää olevan tuntijako, koko arvokasvatus hajoaa atomeiksi sinne tänne.
Arvojen pohtiminen irrallaan oppilaiden ja HUOM! opettajien ja muun henkilökunnan käytännön mahdollisuuksista osallistua kouluyhteisön kehittämiseen on turhaa sanahelinää.
Toinen arvojen toteutumista vesittävä seikka on se, että arvojen ja yksittäisten oppiaineden listaamisen "välissä" pitäisi olla päätettyihin arvoihin perustuvaa koulun arjen rakenteen, opetusjärjestelyjen ja -menetelmien suunnittelua. Vasta kaukana näiden jälkeen tulisi sitten tuntijako.
Jos kestävä elämäntapa on keskeine arvo tai tavoite, niin sen opettaminen vaatii luontosuhteen synnyttämistä ja vahvistamista, ja toisaalta tutkivaa suhtautumista ympäristön ilmiöihin ja muutoksiin sekä kestävän elämäntavan taitojen harjoittelua myös kotona ja harrastuksissa. Tälläinen opetus vie aikaa ja vaatii esim. retkeilyä luonnossa kiireettömästi ja tutkivaan oppimiseen perustuvaa opetusta, kodin ja koulun yhteistyötä jotka kaikki ovat hitaita prosesseja eivät yksittäisten tuntien tulosta. Uskallammeko ryhtyä moiseen muutokseen vaan jatketaanko entistä rataa ja lisätään liikuntatunteja kun mopoilla ja autoilla kouluun tulevat ja kyydittävät nuoret ovat niin huonossa kunnossa?

Vapaus valita opiskeltavat kielet omien kiinnostuksen kohteiden mukaan. Myös ruotsi valinnaiseksi kieleksi, että taso saataisiin korkeaksi. Huonot oppilaat häiritsevät tunteja liikaa, jolloin ei voida edetä. Kieliä ei voi opiskella ilman motivaatiota ja motivaatiota ei synny pakottamalla.

Käytöstapojen opetusta ja moraalikasvatusta. Keskustelu kiusaamisesta koulussa ja kotona. Kiinnitetään huomiota, miten toisille puhutaan, ei kiroilla, eikä töksäytellä negatiivisia kommentteja.

Ympäristöasiat ovat tärkeitä asioita opetuksessa. Eläinten, erityisesti kotieläinten kunnioittaminen myös. Eläinten kunnioittaminen ja oikea kohtelu liittyy empaattisuuteen. Peruskoulusta selviytyvän pitäisi osata hoitaa mm. kissaa ja koiraa lajinmukaisella tavalla.

Uskonnonopetus kaikille uskontokunnille yhteisesti. Arvosanoja ei tulisi antaa uskovaisuuden mukaan, vaan tietojen hallinnan mukaan.

Yksityisyys
Opettaja ei saa kertoa oppilaiden arvosanoja ääneen muiden kuullen. Hyvät oppilaat joutuvat tämän takia kiusatuksi. Liikunnassa pukukopit, jolloin oppilaita ei kiusata ulkonäön poikkeamien takia. Nythän on strippausta kaikkien edessä. Muutenkin vapautta liikunnanopetukseen, koska ei ole mitään hyötyä pakottaa ketään pelaamaan koripalloa tai lentopalloa, jos ei niistä pidä. Tällainen ihminen saattaa kuitenkin innostua muista lajeista. Oman lajin etsiminen, löytäminen on tärkeintä, mitä liikunnassa voidaan peruskoulussa saavuttaa. Siitä on hyötyä loppuelämälle, koska jotain liikuntaa on hyvä kuitenkin harrastaa. Muuten liikunta on pakkoliikuntaa. Uiminen ja alastomuutta vaativat lajit pitäisi olla täysin vapaaehtoisia.

Millaisten arvojen varaan perusopetuksen tulisi rakentua ja mitä arvoja koulun kasvatus- ja opetustyön tulisi edistää?
Olen Pekka Huttusen kanssa samaa mieltä. Tuntimäärät ovat liian pieniä ja ryhmäkoot liian isoja. Opettajia on liian vähän. Kunnat mielellän hokevat "lamalamalamalamalama" ja kehuvat säästötoimillaan. Koulu on jossain mielessä jo menettänyt oppilaat. Lapset eivät opi kokonaiskuvaa ihmisyydestä ja maailmasta. Kultturi on muutakin kuin isänmaallisuutta ja "pois-pakkoruotsi". Emme hahmota kokonaiskuvaa, jos aina takerrumme yksityiskohtiin. Solidaarisuus ei tarkoita vain suvaitsevaisuutta, vaan myös myötätuntoa ja ymmrärrystä erilaisuudesta. Perusopetuksen arvojen olisi oltava niitä samoja, joiden mukaan rakennamme oikeudenmukaista yhteiskuntaa ja muutamme maailmaa, puolustamme ihmisoikeuksia. Kristilliset arvot eivät ole minulle läheisiä. Elämäntapakasvatus ja uskontojen opetus sopisi mielestäni paremmin kouluun kuin suoppea ev.lut. maailmankatsomus. Jollain tavalla toivon meidän pääsevän itri itsekeskeisestä ja kaupallisesta ajattelutavasta; se tuntuu värittävän kaikkea ajattelua, valitettavasti. Koulun ja kaikkien aikuisten pitäisi opettaa lasta erottamaan hyvä pahasta, ja vielä opettaa niiden suhteellisuutta.

Olen edellisten verkkokeskustelijoiden kanssa samaa mieltä, että sekä Perusopetuksen 2004 että Lukion 2003 opetussuunnitelmien perusteiden arvot ovat hyviä. Se mistä olisi hyötyä on jäsentäminen.

Antiikin perusarvot totuus, hyvyys ja kauneus ovat yhä tärkeitä. Vain mahdollisimman totuudenmukaisten käsitysten varassa voidaan menestyä kestävästi, edistää hyvää elämää ja sen edellytyksinä hyvää ympäristöä ja kestävää kehitystä. Kaikki koulun oppiaineet ovat tärkeitä. Oman asiantuntemukseni näkökulmasta keskityn seuraavassa erityisesti toisaalta kaikkia elämänaloja ja oppiaineita koskevan kestävän kehityksen näkökulmaan ja toisaalta biologian opetuksen omanlaatuisuuden ja itsenäisyyden näkökulmaan.

Kestävän kehityksen, hyvän ympäristön ja hyvän elämän edistämisen näkökulmasta tarvitaan mm. tutkivaa oppimista, yhteisöllistä tiedonrakentamista ja opettajien kehittymistä oman työnsä tutkijoina ja kehittäjinä. Tarvitaan digitaalisia oppimisympäristöjä, jotka mahdollistavat kumulatiivisen yhteisöllisen tiedonrakentamisen. Tällöin kaikkea tietoa oletuksiaan myöten voidaan kommentoida ja siten testata sekä teoreettisesti että empiirisesti tieteellisen ajattelun mukaisesti. Tiede on ihmiskunnan suurin luotettavan, jatkuvasti itseään korjaavan tiedon luomisen ja oppimisen väline. Siten koulussa pitäisi arvostaa ja oppia tieteellisen ajattelun perusteet.

Nykyinen hyvinvointimme perustuu tieteeseen ja teknologiaan. Yritystoimintaan ja tuotantoelämään, joka uusintaa meille jatkuvasti resurssit hyvään elämään, hyvään ympäristöön ja kestävämpään kehitykseen, tulisi koulussa olla hyvin myönteinen, mutta samalla jatkuvaan laadunparantamiseen pyrkivä myönteinen asennoituminen. Kestävän kulutuksen lisäksi kannattaa korostaa entistä enemmän myös kestävää tuotantoa ja sen luomisen perusteita. Luonnossa suurin osa aineista kiertää. Myrkyt toki koetetaan ottaa kierroista pois.

Pitäisi opettaa rakentavan kriittistä ajattelua. Tulisi uskaltaa ottaa esille kaikki todellisen elämän todelliset ongelmat. Koulussa pitäisi tuoda esim. ilotulistusten osalta selkeästi esiin niiden järjettömyys sekä ihmiskunnalle että muulle biosfäärille. On käsittämätöntä tekopyhyyttä, miten paristoja koetetaan kierrättää ettei cadmiumia ja muita myrkyllisiä aineita joudu luontoon. Samoja myrkyllisiä aineita laillisesti levitellään erilaisissa juhlatilaisuuksissa. Suosio ei ole totuuden, tehokkuuden, hyvyyden eikä kauneuden indikaattori. Suomi voisi olla maailman ensimmäinen maa, joka kuuntelee järjen hiljaista ääntä ja luopuu ilotulitteiden käytöstä sekä opettamalla kouluissa tästä asiasta ja lainsäädännöllisesti.

Oppiaineiden rakenteen osalta korostan, että totuutta, hyvyyttä ja kauneutta edistämään pyrittäessä, on tärkeää säilyttää biologia erillisenä oppiaineena. Eheyttäminen, oppimisen, ajattelun ja toiminnan integroiminen, on tärkeää, mutta sen edellytyksenä on mahdollisimman totuudenmukaiset, syvät ja laajat tiedot siitä, mitä integroidaan. Mm. USA:sta, Australiasta ja Isosta Britanniasta meillä on erittäin varoittavia esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun SCIENCE-niminen oppiaine syrjäyttää selkeän kunkin alueen omaan biodiversiteettiin perustuvan biologian opetuksen. Fysiikka, kemia ja matematiikka syrjäyttävät asiantuntevan biologian opetuksen ja siten katoavat kunkin alueen oman biologian syvällisen oppimisen edellytykset. Tällöin oppilailta, opettajilta ja opettajankoulutukselta katoaa oman maan, oman elinympäristön biodiversiteetin tuntemus ja samalla edellytykset biodiversiteetin kestävään käyttöön. Ihmiskunta, suomalaiset mukaan lukien, on osa luontoa, osa biosfääriä, osa eliöiden monimuotoisuutta. Me olemme täysin riippuvaisia muusta biosfääristä ravintomme, hengittämämme hapen sekä uusiutuvien raaka-aineiden suhteen. Meidän ulkopuolinen luontomme, biosfääri ja sen biodiversiteetti mukaan lukien, on meille välttämätön hyvän elämän, hyvän ympäristön ja kestävän kehityksen edellytys. Fysiikan ja kemian opetus on kaikkialla samanlaista, koska fysikaaliset ja kemialliset prosessit ovat kaikkialla samanlaisia. Mutta elämä, biosfääri on alueellisesti eriytynyt ja jatkuvassa evoluutiossa yhä eriytymässä. On opittava tuntemaan myös paikalliset eliöt ja niiden eliöyhteisöt. On opittava käyttämään niitä kestävästi, suojelemaan niitä ja nauttimaan niistä kestävän kehityksen, hyvän elämän ja hyvän ympäristön välttämättöminä osatekijöinä.

Mauri Åhlberg (in English: Ahlberg) FLS
Biologian ja kestävän kehityksen didaktiikan professori
http://www.helsinki.fi/people/mauri.ahlberg
http://www.naturegate.net

Miksi Suomen koulutuspolitiikka syrjii suomenkielisiä? Miksi ruotsinkielisiä hakijoita hyväksytään 51-55 % yliopistoihin (v. 2000-2006) kun suomenkielisiä vain34-36%?
Joka vuosi joutuu runsaat 500 suomenkielistä kumartamaan ja antamaan yliopistopaikkansa ruotsinkieliselle, jolla on huomonnat pääsykoe- ja todistuspisteet. Tämä on SYRJINTÄÄ! Missään muissa oikeusvaltiossa tällaista epädemokratiaa ei suvaita.
Miksi opetusministeriö on varannut ruotsinkielisille 6,7 % osuuden yliopistopaikoista, vaikka ruotsinkeilisten nuorten osuus oli v. 2006 vain noin 4,8 % koko maan vastaavasta ikäryhmästä (20 - 24 v.). Tämä sama vääryys koskee yhteiskuntatieteiden, liiketalouden ja hallinon alaa, joilla on jopa 9,2 % ruotsinkielinen osuus. Sen sijaan ammatillisen peruskoulutuksen koulutuspaikkoja on ruotsikielisille 4 - 4,5 %. Tämä selittää sen, miksi vainhainkoteihin ja sairaaloihin ei riitä ruotsinkielisiä työntekijitä. Näillä kielikiintiöillä on pidetty ruotsinkielisen väestönsosan koulutustaso muun väestön tasoa korkeammalla. Koulutusetu on taas taas merkinnyt vuosikymmenien saatossa väestöosuuteen nähden yliedustusta korkeimmassa virkamihistössä ja yritysjohdossa. Liian moni suomenkielinen opiskelija on menettänyt paikan ruotsinkieliselle kiintiöekonomille, kiintiölakimiehille ja kiintiömaisterille.
Tämä Suomen opetuspolitiikka on täysin vääristynyt. Nyt yhdelle väestöryhmälle suodaan kielen takia mahdollisuus parempaan työpaikkaan, palkkatasoon, elinolosuhteisiin, akateemisiin virkoihin ja sitä myöytä valtaan. Meitä on monta, jotka olemme tästä pöyristyneitä ja kiukkuisia. Tämä käytäntö ei siedä edes päivänvaloa.

Perusopetuksen tulee perustua tasa-arvoiseen oikeuteen saada opetusta ja kasvatusta. Jokaisen oppilaan tulee saada opetusta, ohjausta ja kannustusta riippumatta siitä, onko oppimisvaikeuksinen, tavallinen tai tavallista lahjakkaampi oppija. Samoin tasa-arvon on toteuduttava paikkakunnasta, kielestä, kulttuurista ja uskonnosta riippumatta.
Tasa-arvoon pääsy edellyttää riittäviä resursseja koululaitokselle, sillä oppilaat tarvitsevat opettajiltaan henkilökohtaista aikaa sekä opiskelussa että kasvamisessaan. Laajalti on vihdoin ymmärretty, että oppimisvaikeuksista kärsivät oppilaat tarvitsevat henkilökohtaista opetusta, mutta siihen tulee olla tasa-arvoisesti oikeus kaikilla oppilailla, jotta jokainen voisi kehittyä omien edellytystensä mukaisesti.
Arvot, joita koulun kasvatus- ja opetustyön tulee edistää, ovat ne, jotka tunnemme Ranskan vallankumouksen aatteina, vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Kun ne todellisesti sisäistetään, saamme elää ihanneyhteiskunnassa.

On korkea aika luopua pakollisesta ruotsin kielen opetuksesta peruskouluissa. Jos Pohjanmaalla tai Ahvenanmaalla kaikki eivät halua opiskella kunnolla maan pääkieltä suomea, ei siinä ole tarpeeksi perusteita rangaista maan koko suomenkielistä nuorisoa opiskelemaan ruotsia. Ruotsin kielen opiskelun vapaaehtoisuus noudattaa samalla koulujen tärkeimmän sidosryhmän eli vanhempien ja lasten tahtoa. Opetushallituksen työryhmän ei mielestäni tule liiaksi asettua "poliitikkojen asemaan" miettiessään ruotsin asemaa koululaitoksessa.

Peruskouluvaiheessa ei ole edes välttämätöntä olla kaikille oppilaille kahta pakollista vierasta kieltä (lasken tässä ruotsin vieraiden kielten joukkoon). On mielestäni monien suomenkielisten nuorten kohdalla tärkeämpää oppia kunnolla äidinkielensä (suomi) ja yksi vieras kieli kuin väkisin yrittää oppia useita kieliä (lukio on eri asia).

Ruotsin kielen opetuksesta vapautuva aika voitaisiin suunnata osalle oppilaista erityisesti taide- ja kädentaitoaineisiin, sillä toivottavasti jatkossakin riittävän suuri osa nuorista opiskelee peruskoulun jälkeen ammatillisessa peruskoulutuksessa eikä tähtää liiaksi yliopistotutkintoihin. Toivon myös riittävästi liikuntatunteja peruskouluvaiheessa, sillä liikunnan merkitys nuorten hyvinvoinnille ja kasvatukselle on liiaksi jäämässä tehokkuusajattelun jalkoihin.

Leo Havukainen
Valtiot. maist.

Keskeisiä arvoja perusopetuksen taustalla:
- ympäristön kunnioittaminen ja suojelu
- kestävä kehitys
- humanismi
- erilaisuuden hyväksyminen ja kunnioittaminen
- tasa-arvoisuus
- monitieteisyys ja moniarvoisuus