Miten tuemme lapsen monikielisyyttä?

Salla Kurhila

Mikä on äidinkieli?

Lapsi kykenee omaksumaan useampia kuin yhden kielen, ja lapsella voi olla useampi kuin yksi äidinkieli. Äidinkieli on termi, joka voidaan määrittää eri tavoilla. Periytyvyyskriteerin mukaan äidinkieli on lapsen vanhempien (tai muiden huoltajien) hänelle puhuma kieli, jolle lapsi ensimmäisenä altistuu. Osaamiskriteerin mukaan äidinkieleksi voi määrittää kielen, jonka lapsi hallitsee parhaiten. Tämä on usein myös lapsen eniten käyttämä kieli. Ryhmäkuuluvuuden ja identiteetin näkökulmasta äidinkieli on se kieli, jonka puhujiin lapsi samastuu ja johon ryhmään hän tuntee kuuluvansa. (Esim. Rampton 1995, Lehtonen 2015.) Lapsen äidinkieleksi voidaan siis eri kriteerein määritellä eri kieliä, ja samankin kriteerin sisällä kieli voi elämän aikana vaihtua.

Monikielisyys on tavallista

Yhtä äidinkieltä saatetaan pitää itsestäänselvyytenä, johon nähden kaksi- tai monikielisyys näyttäytyy poikkeuksena. Aiemmin monikielisyyteen on jopa voitu suhtautua kielteisesti; uhkana on pidetty ”puolikielisyyttä”, johon toisen kielen oppimisen ja käytön on katsottu voivan johtaa. Nykytutkimus on oikaissut näitä harhaluuloja; tutkimusten mukaan kaksikieliset lapset saavat päinvastoin monenlaista etua varhaisesta kontaktistaan useampiin kieliin. He selviytyvät paremmin valikoivaa tarkkaavaisuutta vaativissa tehtävissä, ja heidän kykynsä havaita kielen ilmiöitä on yksikielisiä parempi.

On myös hyvä huomata, että kaksi- ja monikielisyys on itse asiassa maailmanlaajuisesti ajatellen selvästi yksikielisyyttä tavallisempaa. Yksikielisyys onkin oikeastaan ideologia, joka Euroopassa liittyy vahvasti kansallisvaltioiden historiaan – tilanteisiin, joissa on haluttu korostaa valtion yhtenäisyyttä kielen avulla (Dufva 2010). Yksikielisyyden ideologiaan liittyy ajatus, että on olemassa syntyperäisiä puhujia, jotka hallitsevat kielen täydellisesti, ja että kaikkien muiden kieltä oppivien päämääränä on tämä syntyperäisen puhujan (stabiiliksi oletettu) kielitaito. Tämän ajatusmallin kautta ensikielen jälkeen opittujen kielten taito näyttäytyy helposti rajallisena ja epätäydellisenä: huomio kiinnittyy siihen, missä kohdin puhujan kieli (vielä) poikkeaa syntyperäisen käyttämästä kielestä. Nykyisen globaalistuvan maailman tarpeisiin ja haasteisiin tällainen yksikielisyyden ideologia vastaa huonosti; se ei kuvaa todellisuutta (jos koskaan on kuvannutkaan) ja jättää suuren määrän ihmisten kielellistä osaamista näkymättömäksi.

Monikieliseksi kasvaminen ja kasvun tukeminen

Kielenoppiminen edellyttää kielen käyttämistä; monikieliseksi kasvamiseen tarvitaan tilaisuuksia kuunnella, puhua, lukea ja kokea useampia kieliä. Jos huoltajan kieli on muu kuin asuinympäristössä pääasiallisesti käytetty kieli, on olennaista, että huoltajat tiedostavat vastuunsa oman kielensä osalta lapsen kielen kehittymisessä. Lapsen kielellinen ympäristö määrittää, minkä kielien puhuja hänestä kehkeytyy. Pienempänä huoltajien käyttämä kieli muodostaa suuren osan lapsen kielellisestä ympäristöstä, mutta lapsen kasvaessa muun ympäristön osuus kasvaa. On tavallista, että lapsen käyttämillä kielillä on erilainen asema lapsen maailmassa. On myös tavallista, että ympäristön pääasiallisesta kielestä muodostuu hallitseva kieli, jota osataan paremmin kuin ei-hallitsevaa kieltä.

On tärkeää huomata, että kaksi- tai monikielisyys ei tarkoita, että lapsen täytyisi osata molempia (tai kaikkia) kieliä täsmälleen yhtä hyvin tai käyttää niitä yhtä paljon. Monikielisellä ihmisellä on käytössään resursseja eri kielistä, joista osa sopii yhdenlaisiin tilanteisiin, toiset toisenlaisiin, ja joita on myös mahdollista yhdistellä luovasti merkitysten välittämiseksi. Monesti esimerkiksi ulkosuomalaisten lasten reseptiiviset suomen taidot (ymmärtäminen) ovat vahvemmat kuin heidän tuottamistaitonsa. Vaikka lapsen tuottamistaidot suomeksi eivät olisikaan vahvat, tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö suomi olisi hänelle merkityksellinen kieli. Myös reseptiivinen kielitaito on taitoa, jonka merkitys tulee tunnustaa.

Kielenoppimisen kannalta mielekästä on keskittyä lapsen kielitaidon vahvuuksiin ennemmin kuin puutteisiin ja pyrkiä tukemaan hänen kielenkäyttöään lapselle itselleen merkityksellisissä tilanteissa. Pakottaminen ja sanktiot (esimerkiksi miinukset siitä, jos lapsi Suomi-koulussa käyttää muidenkin kielten kuin suomen sanoja) eivät tue lapsen kielenoppimista eivätkä hänen motivaatiotaan sitoutua kieleen. Myös vähäisellä kielitaidolla voi olla mukana suomen kielellä tapahtuvassa toiminnassa, jos lapsen on mahdollista hyödyntää muitakin resursseja kuin vain suomen sanoja ja rakenteita; näin lapsi saa mahdollisuuden kokea osallisuutta ja vahvistaa identifioitumistaan suomen kieleen.

Jos kielenopetuksessa halutaan tukea nimenomaan lapsen tuottamistaitoja (vaikkapa sellaisten ulkosuomalaisten lasten kohdalla, jotka ymmärtävät suomea mutta eivät puhu sitä), voi opetuksessa hyödyntää esimerkiksi loruja, riimejä ja rallatteluja. Lapselle kynnys omien lauseiden muodostamiseen voi olla korkea, jos opetusryhmässä on muita, jotka puhuvat sujuvammin, mutta valmiiden rytmisten rakenteiden tuottamiseen on helpompi mennä mukaan. Opetustilassa voi olla esimerkiksi ”suomi-tuoli”, johon voi halutessaan istahtaa, ja kun siihen istuu, sanoo samalla jotain suomeksi. Kynnys ei nouse korkeaksi, jos tuoliin istuessa voi sanoa rallatuksen tai riimin (entten tentten teelikamentten tms.) tai vaikkapa vain yksittäisen tervehdyssanan (heihei, moi). Jos näitä on jo useamman kerran sanonut, voi ehkä uskaltautua kokeilemaan jo muitakin sanoja tai rakenteita. Jos lapsi on epävarma omasta suullisesta kielitaidostaan, voi myös olla helpompi alkaa puhua, jos ei tarvitse puhua omana itsenään, ikään kuin omalla äänellään. Jos opetustilassa on esimerkiksi käsinukke tai pehmoeläin, tämä voi olla ”suomi-karhu” tai ”suomi-siili”, joka puhuu suomea. Jos lapsi käy ottamassa pehmoeläimen, hän saa samalla sanoa yhden pehmoeläimen repliikin, joka on suomea. Ja samalla tavoin pehmoeläin voi sanoa vaikkapa vain kukkuu tai kivaa.

Suomi-koulujen opetuksessa voidaan siis tukea lasten suomen tuottamistaitoja eri tavoin luomalla käytänteitä, jotka mahdollistavat lapselle matalan kynnyksen osallistumisen suomeksi. On syytä tarjota tilaisuuksia niin suomen kuuntelemiseen kuin puhumiseenkin, mutta samalla on syytä muistaa, että ei ole mielekästä tai realistista yrittää pakottaa lasta yksikielisen suomenpuhujan muottiin Suomi-koulussakaan. Jotta suomi säilyisi elävänä kielenä ulkosuomalaisen lapsen kielivarannossa, sitä ei tulisi eristää lapsen jokapäiväiseen elämään kuuluvista muista kielistä.

Sellainen ajatus, että ainoastaan suomen käyttö on sallittua ja muiden kielten käyttö moitittavaa tai osoitus kielitaidon puutteellisuudesta, pohjautuu puristiseen yksikielisyyden ideologiaan. Jonkin tietyn kielen osaamisen tai osaamattomuuden sijaan olisikin parempi puhua monikielisen puhujan kielivarannosta tai kielirepertoaarista: se koostuu monien eri kielten resursseista, joilla voi olla keskenään erilaisia käyttötarpeita ja -aloja. On myös syytä muistaa, että riippumatta siitä, kuinka laajat resurssit lapsella suomen kielen osalta on käytössään, minäkuvan ja identiteetin kannalta suomi voi olla hänelle monin tavoin tärkeä ja merkityksellinen kieli. Vanhempien ja huoltajien vastuulla on tukea suomen kielen kehittymistä niin, että lapsi saa tukea identiteettinsä kokonaisvaltaiselle kehittymiselle.

Rinnakkaiskielisyys ja kielitietoisuus

Kieli elää kontaktissa muihin kielenkäyttäjiin, ja ulkosuomalaisella lapsella säännöllisin kontakti suomen kieleen on yleensä vanhempien tai huoltajien kautta. Tämän vuoksi on olennaista, että vanhemmat tiedostavat vastuunsa lasten suomen kielen kehittymisessä; kielitaitoa ei saada geeneissä, vaan se vaatii vanhemmilta pitkäjänteistä ja sitoutunutta toimintaa.

Lapsen kasvaessa ympäristön merkitys kielellisten mallien antajana ja samastumiskohteena lisääntyy, eikä ole lainkaan epätavallista, että ulkosuomalaiset lapset jossain vaiheessa siirtyvät käyttämään asuinympäristön kieltä myös puhuessaan vanhemmilleen. Jos vanhemmat tällöin luovuttavat ja siirtyvät itsekin käyttämään asuinympäristön kieltä puhuessaan lapsilleen, lapsen kielellinen ympäristö köyhtyy ja siitä katoaa suomen kielen kannalta merkittävä voimavara. Vaikka lapsi ei itse aktiivisesti käyttäisikään suomea, suomen aktiivinen läsnäolo vanhempien kielenkäytön kautta tarjoaa hänelle resursseja suomen kieleen. Suomen kielen (vähäinenkin) ymmärtäminen on jo itsessään resurssi esimerkiksi kontakteissa sukulaisten ja tuttujen kanssa. Tämä voi osoittautua suureksi hyödyksi myöhemmin, jos perhe muuttaa takaisin Suomeen, tai jos lapsi vartuttuaan haluaa Suomeen esimerkiksi opiskelemaan tai töihin. Suomen tuottamistaitojen haltuunotto tai päivittäminen on huomattavasti helpompaa, jos kieleen on ollut yhtenäinen aktiivinen kontakti.

Monikielisessä ympäristössä rinnakkaiskielisyys tarjoaa mahdollisuuden tuoda suomen kieltä mukaan kaikkiin tilanteisiin. Rinnakkaiskielisyyden ajatuksena on rohkaista käyttämään suomen kieltä eri tilanteissa muiden kielten rinnalla – nimenomaan tukea suomen kielen kehittymistä osana monikielistä kompetenssia, ei taistella muita kieliä vastaan. Muunkielisessä kieliympäristössä huoltajat voivat aktiivisesti sanoittaa ympäristön tapahtumia ja ilmiöitä suomeksi. Lapsen ikään ja kehitykseen sopivalla tavalla huoltajat voivat esimerkiksi nimetä esineitä tai asioita ympäristössä, sanallistaa toimintaansa ja suunnitelmiaan tai keskustella paikallisista tai globaaleista uutisista lasten kanssa suomeksi.

Rinnakkaiskielisyyden kannalta tärkeä käsite on myös kielitietoisuus. Aikuisen on syytä olla tietoinen kielestä ja niistä kielenkäyttömahdollisuuksista, joita hän lapselleen voi tarjota. On esimerkiksi hyvä muistaa, että keskustelussa ja vuorovaikutuksessa kieli on ainoastaan yksi osa merkitysten välittämistä, ja keskustellessamme nojaudumme paljon myös eleisiin, ilmeisiin, ympärillä oleviin esineisiin ja muihin ei-kielellisiin resursseihin. Puheessa myös käytämme paljon viittaavia ilmauksia, esim. pronomineja, joiden merkitys riippuu siitä, mihin niillä viitataan (Annapa se sieltä, Vie nää täältä pois jne.). Jos lapsi leikkii leluilla ja esittää tapahtumasarjan, hän saattaa kertoa siitä seuraavasti: Kato tää menee täältä näin, kato tätä, tää on tässä, sit se menee täältä näin, PAMMM (lainaus lapsen aidosta leikkitilanteesta, joka on nauhoitettu tutkimustarpeita varten). Merkitys välittyy, koska lapsi voi näyttää leluilla, kuinka pikkuauto hurjastelee ja ajaa hevosen selkään, minkä jälkeen hevonen sinkauttaa pikkuauton lentoon ja auto syöksyy lopulta maahan. Vuorovaikutustilanteessa puhe ei tunnu vaillinaiselta, koska eleet ja esineet välittävät suuren osan merkityksestä, mutta kielellisesti lapsen tarina koostuu hyvin rajallisesta materiaalista. Tarinan osapuolista puhutaan pelkästään viittaavilla ilmauksilla (tämä-pronominin eri muodoilla), ja vauhdikas toiminta ja tapahtumat kuvataan kahdella hyvin yleisellä verbillä (olla, mennä).

Nauhoitetussa aineistossa aikuinen reagoi lapsen esittämään kertomukseen tavalla, joka on tyypillinen kertomusten vastaanotolle: esittämällä kommentoivan lausuman (esim. No olipas se hurjaa). Aikuinen voi kuitenkin myös toimia kielitietoisesti niin, että hän sanoittaa lapsen toimintaa ja näin tuo aktiivisesti kieltä mukaan tilanteeseen. Sen sijaan että aikuinen sanoisi Ohoh, katopas vaan, hän voi esimerkiksi sanoa Oho, ai se hevonen heitti auton pois satulasta tai kysyä lapselta Mitäs se hevonen teki tai Minne se auto sinkosi jne. Tällä tavoin aikuinen osoittaa kiinnostusta kertomusta kohtaan ja ottaa sen vastaan, mutta samalla ikään kuin vaivihkaa tuo mukaan keskusteluun sisältösanoja ja kuvaavampia verbejä ja tukee näin lapsen kielellisten resurssien kehittymistä. Samalla tavoin aikuinen voi toimia, jos lapsi puhuu hänelle ympäristön valtakielellä; aikuinen voi ottaa vastaan tiedon kielellistämällä tietoa suomeksi (esim. Lapsi: Mummy, we got ice-cream at school today, Aikuinen: Ihanks totta, ai te saitte jätskiä. Mistä hyvästä teille jäätelöä annettiin tms.). Suomenkielisten käsitteiden ja ilmausten tuominen ympäristön kielen käsitteiden ja ilmausten rinnalle auttaa lasta laajentamaan suomen kielivarantoaan ja ymmärtämään, että on mahdollista ja luonnollista elää monilla kielillä yhtä aikaa ja käyttää suomea rinnakkain muiden kielten kanssa.

Monipuolinen kielenkäyttö kehittää monipuolista kielitaitoa. Suomen kielen läsnäolo lapsen arjessa mahdollisimman monien eri väylien kautta tukee kielitaidon syvällisempää kehittymistä. Sen lisäksi että vanhemmat puhuvat lapsilleen suomea, he voivat tarjota suomenkielisiä resursseja lapsilleen hyödyntämällä kaunokirjallisuutta, tietokirjallisuutta, musiikkia, elokuvia, pelejä, lehtiä, TV:tä, sosiaalista mediaa ja muita verkkoyhteisöjä jne. Teknologiavälitteisen viestinnän ansiosta on mahdollista olla aktiivinen osa suomenpuhujien yhteisöä myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Monikielisyys on korvaamaton henkinen pääoma, jonka vanhemmat voivat lapselleen välittää. On kuitenkin syytä muistaa, että erityisesti vähemmistökielen asemassa oleva kieli ei kehity itsekseen tai automaattisesti, vaan että kielen kehittyminen vaatii vanhemmilta sitoutumista ja ponnisteluja. Palkintona kuitenkin on, että lapsen ajattelu kehittyy luovemmaksi ja joustavammaksi ja hänen minäkuvansa ja identiteettinsä rikastuu eri kielten ja kulttuurien resursseilla.

Lähteet

Dufva, Hannele 2010: Oppimisen dialogit - osaamisen asteet: Näkökulmia monen kielen oppimiseen ja käyttöön. Teoksessa S. Stolt, M. Lehtihalmes, S. Tarvainen & K. Launonen (toim.). Suomalainen monikielisyys ja sen haasteet. Puheen ja kielen tutkimuksen julkaisuja, 42. s. 21-33. Helsinki: Puheen ja kielen tutkimuksen yhdistys.

Lehtonen, Heini 2015: Tyylitelen. Nuorten kielelliset resurssit ja kielen sosiaalinen indeksisyys monietnisessä Helsingissä. Väitöskirja. Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/155659

Rampton , Ben 1995: Crossing. Language and ethnicity among adolescents. London: Longman.