Ohjaus ymmärretään ja määritetään usein onnistuneena kohtaamisena – ajan, huomion ja kunnioituksen antamisena ohjattavalle, kuten Jussi Onnismaa on sen kirjansa otsikkoon tiivistänyt. Tai kuten eräs haastattelemani 17-vuotias amiksen keskeyttänyt poika sen kiteytti: Sitä, et joku kysys mitä mulle kuuluu. Aika simppeleitä ja arkisia asioita, melkein tosta noin vaan kaikkien osaamia juttuja.
Tämä arkisuus tekeekin ohjauksen tarkastelemisesta, ja tämän kevään Zoomi-koulutussarjan yhteydessä täydennyskoulutuksesta, haastavaa: kuinka pysähtyä jonkin itsestään selvän asian äärelle. Kuinka tunnistaa etenkin niitä ohjauksen ongelmakohtia ja katkoksia, joista eittämättä myös ammatillisen koulutuksen keskeyttämistilastot osaltaan viestivät. Tässä tutkittu tieto ja teoria antavat lisäeväitä, itselleni merkityksellinen on ollut Sanna Vehviläisen Ohjaustyön oppaassa oleva jäsennys ohjauksen orientaatioista.
Vehviläisen mukaan kannattelevalla orientaatiolla osoitetaan kunnioitusta, kiinnostusta ja empatiaa ohjattavaa ja hänen ohjaustarvettaan kohtaan sellaisena kuin se kulloisessakin ohjausprosessissa avautuu. Tutkiva orientaatio keskittyy käsiteltävän aihepiirin tarkasteluun tutkivasti, sen eri ulottuvuuksia ja elementtejä pohtien ja kartoittaen. Ongelmanratkaisuorientaatio puolestaan tähtää ohjattavan esiin nostaman tai ohjaussuhteen aikana esiin nousevan ongelman ratkaisemiseen ja siinä tarvittavien taitojen kehittämiseen. Nämä ohjaajan teoissa ilmenevät toiminnalliset orientaatiot vaihtelevat ja painottuvat eri tavoin eri ohjausprosesseissa ja niiden eri vaiheissa. Yhtä kaikki onnistunut yhteistyösuhde näyttää edellyttävän näitä kaikkia joustavasti ja tarkoituksenmukaisesti sovellettuna eri tilanteissa, mutta usein juuri edellä mainitussa järjestyksessä: ilman kannattelevaa pohjaa ja tutkivaa työtä on vaikea päästä ongelman ja oppimisen äärelle ja ytimeen.
Kuinka nämä orientaatiot ovat sitten auttaneet tunnistamaan ohjauksen aukkoja, katkoksia ja ohipuhumista? Tutkiessani opinto-ohjausta oppilaitoksissa, joissa oli paljon maahanmuuttotaustaisia nuoria, hämmästyin siitä, kuinka tietyt nuoret, joilla olisi selvästikin ollut tarpeita opiskeluhuollon palveluille, jäivät niitä ilman. Ohjaustilanteita koskeva havainnointi- ja haastatteluaineistoni antoi tähän vastauksia. Ilmenikin, että moni ohjaustyötä tekevistä ammattilaisista rajasi ohjauskeskustelun ulkopuolelle teemat, joihin hän ei osannut löytää oikeita sanoja, jotka hän temaattisesti koki liian raskaaksi ja siten pelottavaksikin ja joita hän ei osannut ratkaista. Toisin sanoen ja Vehviläisen orientaatioita soveltaen, moni ohjaustyön ammattilainen näytti rajaavan työnsä niihin teemoihin, joihin hänellä oli neuvo tai ratkaisu tarjottavana. Samalla he tulivat vähätelleeksi kannattelevan ja tutkivan orientaation merkitystä – eli pelkistetysti sitä, että nuori olisi tullut vain kuulluksi ja kohdatuksi, ja siten tarvittaessa eteenpäin ohjatuksi.
Näitä väistellyksi tulleita aiheita omassa tutkimuksessani olivat maahanmuuton taustalla olevat syyt, nuorten perhetilanteet, rasismin kokemukset sekä sukupuoleen liittyvät teemat. Toisissa tutkimuksissa lista on täydentynyt köyhyyden, lastensuojelun asiakkuuden sekä kiusaamiskokemusten ohittamisella. Nämä kaikki ovat paitsi nuorten elämänkulkuun liittyviä asioita myös rakenteellisia kysymyksiä, jotka yhtäältä asettavat nuoret eriarvoiseen asemaan ja jotka näkyvät myös koulutuksen läpäisyä mittaavissa tilastoissa. Toisaalta nämä ovat teemoja, joita ei ohjauksessa yksistään pystytä ratkaisemaan, mutta jotka nuorten kouluttautumiseen vaikuttavina tekijöinä olisivat tarpeen tulla kohdatuiksi ja huomioiduksi ohjaustilanteissa.
Näiden väistelystä kertovien esimerkkien avulla haastankin ohjaustyötä tekeviä pohtimaan, mitkä asiat tai teemat ovat kullekin sellaisia, joita ei halua kohdata, jotka herättävät epävarmuutta, jopa pelkoa tai joiden kuuntelemisen ja huomioimisen siirtää mieluummin nopeasti jonkun toisen hoidettavaksi. Kysymys on siis siitä, kuinka kokonaisvaltaista (eli holistista ohjausteorioiden kielellä ilmaistuna) ohjaus on ja kenellä on valta päättää ohjauksen kannalta relevantit ilmiöt? Toiseksi haastan pohtimaan sitä vaihetta, jolloin tämän siirron tekee. Tuntuuko joku teema jo etukäteen sellaiselta, että sitä ei halua nostaa ohjauksessa puheeksi? Entä toimiiko oikean sanan, neuvon tai ratkaisun löytyminen oman ohjaustyön rajaajana ja onnistumisen mittarina? Vai onko luottamusta siihen, että kuuntelu ja asian jakaminen yhdessä ohjattavan kanssa on myös riittävä ja joskus jopa ainoa mahdollinen ohjausteko?
Anne-Mari Souto, YTT
yliopistonlehtori (opinto- ja uraohjaus)
Itä-Suomen yliopisto, ohjauksen koulutus