Ääntämisen opettaminen

Ääntäminen on tärkeä kielitaidon osa-alue. Kuulijan huomio kiinnittyy usein ensimmäisenä ääntämiseen, ja se antaa ensivaikutelman puhujan kielitaidosta. Ääntäminen ei rajoitu pelkästään yksittäisten äänteiden hallintaan, vaan käsittää myös oikean sana- ja lausepainon, puherytmin ja intonaation. Näillä ääntämisen osa-alueilla on suuri merkitys puheen ymmärrettävyyden kannalta, ja sen lisäksi ne välittävät muun muassa tunteita ja asenteita sekä toimivat korostamisen välineinä. Vaikka etenkin nuoret oppilaat saattavat olla taitavia oppimaan ääntämistä matkimalla, opettaja ei voi luottaa siihen, että oppilaat oppivat ääntämään pelkästään kuuntelemalla ja imitoimalla. Siksi ääntämistä tulee opettaa eksplisiittisesti. Oppiakseen ääntämistä ei tarvitse matkustaa kohdekieliseen maahan, vaan ääntämistä voi oppia myös tavallisessa luokkahuoneessa. Kielistudio ei ole välttämätön, mutta oppilaat hyötyvät mahdollisuudesta kuunnella ja arvioida omaa puhettaan.

Koska ääntäminen on tärkeä osa kielitaitoa, sitä tulisi opettaa eksplisiittisesti. Ääntäminen on parempi kuljettaa koko ajan mukana opetuksessa kuin käsitellä omana osionaan tietyillä oppitunneilla. Pelkkä ääntämisvirheiden korjaaminen ei ole riittävää opetusta, mutta sitäkin tarvitaan. Annettaessa palautetta oppilaan ääntämisestä on oltava erityisen kannustava. Eksplisiittinen ääntämisen opetus ei laita yksittäistä oppilasta ja hänen virheitään keskiöön. Oppilaan huomio tulee kiinnittää opittavaan asiaan, mikä jo pelkästään saattaa johtaa hyviin tuloksiin. Opittavan asian tiedostamisen lisäksi toinen ääntämisen oppimisen edellytys on, että oppilas pystyy kuunnellessaan erottamaan puheen piirteitä, joita hänen on tarkoitus oppia tuottamaan. Tästä syystä ääntämiseen keskittyvät kuunteluharjoitukset ovat yhtä tärkeitä kuin itse ääntämisharjoitukset, esimerkiksi minimipareja hyödyntävät erottamis- ja sanelutehtävät, muut sanelutehtävät, sanapainon merkitseminen oikealle tavulle, lauseessa korostetun sanan merkitseminen ja lauseen sävelkulun merkitseminen kuullun perusteella.

Tarkempia ohjeita ääntämisen opetukseen tarjotaan erillisissä osioissa koskien intonaation, painon ja puherytmin sekä yksittäisten äänteiden harjoittelusta. Oppilaiden arkisessa ympäristössä koulun ulkopuolella on paljon mahdollisuuksia oppia ääntämistä, mutta heitä täytyy opastaa hyödyntämään nämä mahdollisuudet. TV, mobiilisovellukset ja internet, sekä mobiililaitteiden puheen tallennusominaisuudet kannattaa ottaa käyttöön, ja oppilaille voi antaa kotitehtäväksi tarkkailla ääntämiseen liittyviä kysymyksiä omassa ympäristössään ja harjoitella mm. tallentamalla ja kuuntelemalla omaa puhettaan. Internetmateriaalien kohdalla on hyvä huomioida, että kaikki tarjolla olevat opetusmateriaalit eivät ole laadukkaita, vaan osa saattaa tarjota jopa väärää tietoa. Opettajan tulee arvioida kaikkien opetuksessa käyttämiensä materiaalin laatu sekä käytettävyys ja hyöty kulloisessakin tilanteessa.

Intonaatio eli puheen sävelkulku tarkoittaa äänenkorkeuden vaihtelua puheessa. Intonaatiolla on tärkeä rooli puheen ymmärrettävyydessä: väitelauseesta voi monissa kielissä tehdä kysymyksen pelkän intonaation avulla. Intonaatio välittää myös muun muassa tunteita ja asenteita, ja on apuna puheenvuorojen jakamisessa keskustelukumppaneiden välillä. Opetuksessa onkin huomioitava viestiikö monotoninen puhe kohdekielessä epäkiinnostusta ja tylsistymistä, ja viestiikö vaihteleva intonaatio iloa ja innostusta, vai kenties kiihtymystä.

Intonaation harjoittelu on hyvä aloittaa omaan äänialaan tutustumisella. Mikä on normaali puheääneni korkeus? Entä kuinka matalalta tai korkealta pystyn puhumaan? Musiikin avulla ja yhdessä laulaen voidaan myös kiinnittää huomio äänenkorkeuteen. Sen jälkeen voi leikitellä äänenkorkeudella erilaisin harjoituksin, esim. niin, että pari ohjaa toisen äänenkorkeutta käden liikkeillä. Oppilaat tarvitsevat rohkaisua, jotta uskaltavat lähteä leikkimään äänellään uusien intonaatiomallien oppimiseksi. Opettajaltakin vaaditaan rohkeutta: ei pidä pelätä liioittelua, kun ääntää itse. Sanojen sijasta voi käyttää hyräilyä, jolloin huomio kiinnittyy sanojen puuttuessa herkemmin intonaatioon sekä sana- ja lausepainoon.

Intonaation tärkeyttä vuorovaikutuksessa voi demonstroida sävylukuharjoituksilla: tunnetila kuuluu puheessa (esimerkiksi tylsistynyt vs. innostunut). Tunteeseen voidaan heittäytyä kokonaisvaltaisemmin näyttelemällä yksinkertaisia kohtauksia eri tunnetiloissa. On myös hyvä pohtia ja testailla, mitä sama sana voi ilmaista eri konteksteissa eri intonaatiolla äännettynä. Robottimainen puhe on myös hyvä demonstraatio, kun intonaatiota esitellään ilmiönä. Visuaalinen esitys intonaatiosta auttaa oppilaita hahmottamaan ilmiön ja oppimaan kohdekielelle tyypillisiä sävelkulkuja. Intonaatiota voi piirtää käyrinä, joita voi demonstroida myös käden liikkeillä.

Äännetason virheet aiheuttavat harvemmin ymmärtämisvaikeuksia kuin virheet sana- ja lausepainossa ja intonaatiossa. Ymmärtämisvaikeudet ovat kuitenkin mahdollisia, joten opettajan tulee varmistaa, että oppilas pystyy tuottamaan kohdekielen äänteet tunnistettavasti. Mekaaniselle toistolle on paikkansa harjoittelussa, sillä äänteiden tuottaminen on motorinen taito. Puhe-elimissä tapahtuvien liikesarjojen automatisoitumiseksi tarvitaan paljon toistoja. Mekaanisesta toistosta tulee kuitenkin edetä nopeasti vapaampaa puheen tuottamista vaativiin harjoituksiin, esim. lauseiden muodostamiseen, parikeskusteluun ja puhumista vaativiin peleihin, joissa oppilaita ohjataan tiettyjen äänteiden tuottamiseen esimerkiksi harjoituksen aihepiirin, kuvien ja säännellyn sanaston avulla.

Yksittäisten äänteiden harjoittelussa on hyvä käydä eksplisiittisesti läpi puhe-elinten toimintaa, viitaten esim. kielen ja huulten asentoon. On hyvä kiinnittää oppilaiden huomio kielen kosketukseen eri ääntöpaikoissa. Havainnollistamisessa voidaan käyttää apuna mm. kuvia ääntöväylästä ja peilejä. Opittaviin äänteisiin voidaan liittää esimerkkisanat, joista oppilaita muistutetaan kuvin. Lisäksi voidaan käyttää muun muassa äänneassosiaatioita, joissa opittava äänne yhdistetään ilmiöön tai toimintaan (esimerkiksi ampiaisen surina /z/ tai juoman kaataminen pullosta /b/). Pitkien äänteiden tuottamista voidaan demonstroida esim. venyttämällä kuminauhaa samalla kun äännetään. Soinnillisten ja soinnittomien äänteiden eroa voidaan tunnustella kurkulta. Soinnilliset äänteet tuntuvat värinänä aataminomenan ympärillä. Aspiroituneet äänteet voidaan puolestaan tuntea ilmavirtana kämmenselkää vasten, kun se asetetaan suun eteen.

Foneeminen kirjoitus hyödyttää oppilaita ääntämisen oppimisessa ja auttaa hahmottamaan ääntämisasun ja kirjoitusasun erillisinä. Äänneasun erottaminen kirjoitusasusta on tärkeää, ja kirjain-äännevastaavuutta on syytä opettaa. Tämä on hyvä aloittaa tekemällä oppilaat tietoisiksi siitä, että joissakin kielissä, kuten suomessa, kirjain-äännevastaavuus on läpinäkyvä (yhtä äännettä vastaa yleensä yksi kirjain), kun taas monissa Suomessa opetettavissa kielissä suhde on monimutkaisempi.