Eri ikäiset ja eri alojen asiantuntijat ovat kirjoittaneet tapakasvatuksen merkityksestä, tarpeellisuudesta ja läsnäolosta omassa elämässä. Kirjoittajat lähestyvät tapakasvatusasiaa erilaisista näkökulmista, jokainen omalla tavallaan omilla tavoillaan. Tapakasvatus koskettaa meitä kaikkia jokaisena päivänä kaikkialla.

Heli Koivuniemi

Mikä saa sinut syttymään keskellä harmainta arkea? Onko se kenties oppilas tai kollega, joka silmät loistaen selittää lähes utopisilta kuulostavia visioitaan? Hetken kuunneltuasi huomaat innostuksen tarttuvan. Pian olet mukana hankkeessa, jota perinteiset pelisäännöt eivät kahlehdi ja jossa osaamisesi kukoistaa. Innostunut ja kohtelias ilmapiiri saa ihmeitä aikaan. Miksi emme hyöndyntäisi enemmän innostuksen ja kohteliaisuuden voimaa?

Pelisäännöt puhuttavat. Ne ihastuttavat, vihastuttavat ja jopa raivostuttavat. Osalle säännöt luovat suloisen turvan, osalle ne ovat pelkkiä sanoja paperilla, mutta osa kokee tiukat raamit jopa kahlitseviksi, idearikkauden ja luovuuden tukahduttajiksi.

Uutta luotaavissa työyhteisöissä innostus on päivän sana. Tutkimusten mukaan innostuneet työntekijät saavat enemmän aikaan ja ovat suhtautuvat sitoutuneesti työnantajaansa. He ovat myös luovempia ja oma-aloitteisempia kuin kollegansa. Innostuksen on todettu myös ehkäisevän tehokkaasti loppuunpalamista. Siksi nyt mietitään jopa otsat kurtussa, miten innostukseen kannustavaa ilmapiiriä voisi johtaa ja ruokkia.

Diplomi-insinööri ja hyvää elämää tutkiva filosofi Frank Martela on todennut, että paras lahja työntekijöille on antaa riittävästi tilaa innostua. Sisäinen motivaatio koostuu neljästä tekijästä: vapaaehtoisuudesta, kyvykkyydestä, sosiaalisesta ulottuvuudesta ja hyvän tekemisestä. Tunne, että tekee toisille ihmisille hyvää ja saa aikaan myönteistä on merkityksellistä.

Samaa innostuksen pöhinää pitäisi nyt vahvistaa kouluissa. Nuori malesialaistaustainen yrittäjä Evon Söderlund kertoo Taivas+Helvetti -kirjassa hämmästelleensä suomalaisten välinpitämätöntä suhtautumista opiskelun luomiin mahdollisuuksiin. Hän oli itse saapunut Suomeen juuri ilmaisen opinahjon innoittamana, eikä voinut ymmärtää nuorten asennetta.

Uskonkin, että luovuus kukoistaa, kun lapset ja nuoret eivät miellä koulunkäyntiä ja opiskelua pakolliseksi pahaksi, vaan mahdollisuudeksi ja kykenevät löytämään sisältään motivaation. Terve itsekkyys auttaa tunnistamaan omia kiinnostuksen kohteita, jopa piiloteltuja ja tukahdettuja intohimoja. Ulkoisten paineiden tai ulkoisen kontrollin keinoin vähäisetkin motivaation rippeet karisevat.

On tärkeää, että oppilaat tuntevat itsensä taitaviksi ja kokevat saavansa aikaan merkityksellisiä asioita. Kun luokassa vallitsee hyvä tiimihenki ja oppilaat tuntevat yhdessä tekemisen iloa, opiskelu sujuu itsestään, vaikka se tuntuisikin välillä tympeältä. Erityisen tärkeää on kunnioittaa ja arvostaa toisen taitoja silloinkin, vaikka ne eivät itselle olisi merkityksellisiä. Keskinäinen kunnioitus ja toisen huomioiminen ovat taitoja, joita soisi niin kotona kuin koulussa myös aikuisten ahkerammin harjoittavan.

Miksemme pysähdy ja kysyä nuorilta: mitä minä voisin tehdä auttaakseni sinua löytämään intohimon ja innostuksen kipinän? Ehkäpä se löytyy, kun olemme läsnä ja kuuntelemme. Karistamme kiireet mielestämme. Emmekä tyrmää, vaan mietimme, löytyisikö ajatuksesta sittenkin jokin toteuttamisenkelpoinen idea ja kannustaisimme toteuttamaan sen.

Terveet, jokaisen hiljaa mielessään hyväksymät pelisäännöt rakentuvat monista seikoista, jotka perustuvat kokemukseen ja viisauteen. Eräs isä tiivisti nuorille pelireissulla olennaisen: Yhdessä koetut hetket ovat jotain sellaista, mitä te ette rahalla voi ostaa. Kokemus rakentuu pala palalta yhdessä asetetuista tavoitteista ja onnistumisen sekä pettymyksen tunteista. Parhaimmatkaan pelaajat eivät voita aina, eikä huomio koskaan keskity yhteen ainokaiseen henkilöön. Epäonnistumisen hetkellä äärimmäisen tärkeä taito onkin kyky iloita muiden onnistumisista. "Jos kaveri onnistuu, minäkin voin onnistua" -ajattelun taitaja menestyy elämässään. Aito ilo kitkee ympäriltään kateutta ja vahvistaa tärkeintä, positiivista ja innostunutta ilmapiiriä, jossa pelisääntöjä perusteineen ei tarvitse erikseen kirkastaa, ne ovat itsestäänselvyyksiä, eivätkä pelkkiä sanoja paperilla.

Kirjoittaja:

Heli Koivuniemi

päätoimittaja Evento-lehti, Keskisuomalainen Oyj

ELO-säätiön kouluruokailuverkoston jäsen

Tapaseuran hallituksen varajäsen

Takaisin ylös

Taina Mäntylä

Suuri osa uusista kulutusilmiöistä muuttaa tai luo uutta tapakulttuuria. Digitalisoituminen muuttaa ihmisen tapaa toimia yhteiskunnassa, se on alue, jossa ei ole vakiintunutta tapaa. Eikä myöskään sukupolvelta toiselle siirtyviä tapoja.

Kun kännykät tulivat, ne olivat aluksi statussymboleita ja niitä haluttiinkin käyttää niin, että kaikki näkevät ja kuulevat. Julkisilla paikoilla puhuminen koettiin häiritseväksi ja sitä paheksuttiin, koulut etsivät rajoja, miten uuteen tulokkaaseen suhtautua.

Kaiken käyttäytymisen taustalla on kuitenkin ohjaavana tekijänä oma suhtautumisemme kanssaeläjiin ja toisaalta suhde omaan itsemme. Millaisena näemme itsemme ja miten suhtaudumme toisiin. Käyttäytymissääntöjen tarkoituksena on aina ollut tuottaa yhteisölle hyvää. Auttaa meitä selviytymään.

Tänä päivänä käytösmalleja syntyy myös median kautta. Mainonta ohjaa ihmisen käyttäytymistä taloudellisen hyödyn näkökulmasta, siis yritysten edun näkökulmasta. Yrityksetkin ovat osaltaan siis luomassa tapakulttuuria. Mainonnan sääntöjen mukaan mainonta ei saa olla hyvän tavan vastaista. Se ei saa olla syrjivää, väkivaltaan ohjaavaa tai muutoin sopimatonta.

Hyvä käytös on kuitenkin vielä syvemmällä. Luodessamme tuotteita ja palveluita tai ottaessamme ne kuluttajina käyttöön kannattaa pohtia, millaiseen maailmaan se johtaa, mitä tapoja ne synnyttävät. Uusi digitaalinen maailma imaisee meidän ruudun taa virtuaalimaailmaan. Maailmaan, jonne pääseminen edellyttää rahan käyttöä. Millaista kulttuuria olemme luomassa, miten kohtaamme virtuaalimaailmassa. Päteekö siellä samat käytössäännöt kuin reaalimaailmassa – toivottavasti. Mutta millaiset säännöt luomme siitä miten olemme siellä jossakin ruudun takana. Mitä käytössääntöjä tulee olla vanhemmille, jotka eivät kohtaa, kuuntele tai huomaa olla läsnä esim. pienten lasten elämässä silloin kun he etsivät kontaktia. Miten opetamme nuorelle tasapainoilua verkossa kavereiden kanssa olemisessa ja oman perheen kanssa olemisessa.

Kirjoittaja:

Taina Mäntylä

Ylitarkastaja, Kilpailu- ja kuluttajavirasto

Takaisin ylös

Hanna Niittymäki

Facebookissa pyöri aivan käsittämätön video. Siinä noin 12-vuotias tyttö seisoi paikoillaan ja hänen eteensä tuotiin yksi kerrallaan samanikäisiä poikia, joita kehotettiin lyömään tyttöä. Kaikki pojat vuorollaan menivät hämilleen ja kieltäytyivät lyömästä. Video oli ilmeisesti tehty kampanjaan, jolla haluttiin ehkäistä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Harmillisinta oli, että tyttö esitettiin siinä objektina, nättinä esineenä, pojat aktiivisina toimijoina ja päätöksentekijöinä.

Ei ole pojillakaan helppoa. Poikien Talon seksuaalineuvoja Tommi P. Pesonen puhui poikakoodista Helsingin sanomissa (25.6.2015). Poikakoodilla tarkoitetaan sitä, miten poikien on toteutettava tiettyä maskuliinista käsitystä poikana olemisesta, jotta heidät hyväksytään porukkaan. Jotta oma paikka porukasta löytyy, pitää olla valmis ottamaan ja antamaan iskuja. Väkivallan uhka ja kiusaaminen ovat suuri osa poikien arkea." Kuulostaa kamalan surulliselta.

Kuinka toimia sukupuolitietoisena kasvattajana?

Koulun arjessa on syytä pohtia kuinka paljon me opettajat vahvistamme tällaisia luvalla sanoen vanhanaikaisia sukupuolirooleja, joissa on oma lokero tyttömäiselle ja poikamaiselle käyttäytymiselle? Olisi syytä pohtia myös mitä on lokeroiden välissä. Seksuaalineuvoja Juha Kilpiä puhui sukupuolen moninaisuudesta janana, johon me kaikki sijoitumme. Meillä kaikilla on oma tapamme ilmentää sukupuolta, eikä ole mitään syytä lyödä lukkoon sukupuolen ominaisuuksia.

En opettajana pidä ajanmukaisena opettaa poikia kohtelemaan tyttöjä jollain erityisellä “tyttöjen kohtelutavalla”. En opeta, että “naiset ensin” ja että “tyttöjä ei saa lyödä”. Opetan, että toiset ensin ja ketään ei saa lyödä.

Tunnustan, että on hyvin vaikeaa olla sukupuolitietoinen kasvattaja. Se on minulle yhtä vaikeaa kotona kuin töissäkin. Saatan kaameassa syyllisyyden tunnossa velloen pohtia, että miksi tyttäreni on paljon poikaani neuvokkaampi keittiössä? Syyllisyyttä aiheuttavat myös opettajana sattuneet lipsahdukset: Olen usein sijoittanut rauhallisen tytön istumaan villin pojan viereen tasapainottavaksi tekijäksi. Olen kehunut tyttöjen juttuja toisenlaisin adjektiivein kuin poikien juttuja. Olen lähtenyt mukaan opettajanhuoneen keskusteluihin, joissa on puhkuttu tyttöjen kieroiluista keskinäisissä suhteissaan. Olen katsonut poikien väkivaltaista käytöstä läpi sormien. Olen odottanut pojilta yhtä ja tytöiltä toista.

Kun virkavapaani loppuu, ja pääsen taas luokkahuoneeseen oikeisiin töihin, niin aion tehdä parannuksen. Aion tarkkailla luokkaa, koulua ja maailmaa tasa-arvo-ongelmia paikantavien silmälasien läpi. Aion keksiä ratkaisuja, joilla luotsataan tulevia kansalaisia yhä yhdenvertaisemman olemisen suuntaan. Aion antaa esimerkkiä kaikkia kunnioittavasta käytöksestä. Sitä ei nimittäin opettajana sovi unohtaa, että oma esimerkki saattaa olla se kaikkein vaikuttavin opetusmenetelmä. Mitä sinä aiot tehdä

Kirjoittaja:

Hanna Niittymäki

Rauhankasvatusinstituutti ry

Takaisin ylös

Mika Launikari

Ketä voi sinutella ja ketä kuuluu teititellä? Milloin sinuttelu on epäkohteliasta? Nolaako siinä itsensä, jos erehtyy teitittelemään toista väärin? Onko eri maissa ja kulttuureissa erilaiset säännöt sinuttelusta ja teitittelystä? Entä onko parempi olla pikkuisen ylikohtelias kuin liian tuttavallinen? Onko aina tehty ero sinuttelun ja teitittelyn välillä?

Sinun voikin olla mielenkiintoista tietää, että menneinä vuosisatoina sinuttelun ja teitittelyn rooli on ihmisten välisessä kanssakäymisessä vaihdellut suuresti sekä Suomessa että muualla maailmassa. Missä teitittelyn juuret sitten ovat?

Olet mahdollisesti kuullutkin, että teitittelyn keksivät muinaiset roomalaiset ajanlaskumme alkutaipaleella. Tuolloin hoveissa alettiin teititellä ensin keisareita ja myöhemmin myös muita ylimystön edustajia. Rooman valtakunnasta teitittely levisi muualle Eurooppaan, jossa tämä uusi puhuttelumuoto vähitellen alkoi syrjäyttää sinuttelua. Asteittain teitittely siirtyi hallitsijoilta ja valtaeliitiltä tavallisen kansan pariin.

Mitä kautta teitittely tuli meille Suomeen?

Teitittely puhuttelumuotona tuli meille Ruotsista niin kuin monet muutkin tapakulttuurin ilmiöt menneinä aikoina. Siellä sitä käytettiin jo varhain sivistyneistön puheessa, mutta kansan käyttöön se siirtyi vasta 1700-luvulla. Erinäisten vaiheiden kautta teitittely jäi Ruotsissa pois käytöstä 1900-luvulle tultaessa. Tuolloin tasa-arvon hengessä puhuttelukulttuurissa omaksuttiin siellä täydellinen sinuttelu.

Vaikka sinuttelu onkin Suomessa nykyisin vallalla, on rajankäynti sinuttelun ja teitittelyn välillä vähän kuin veteen piirretty viiva. Ei ole olemassa yhtä ainoaa tapasääntöä, jonka tuntemalla voisi selviytyä kaikista tilanteista tyylipuhtaasti. Usein sitä huomaa olevansa ikään kuin keskellä ristiaallokkoa, jossa toisaalta houkutuksena voi olla käyttää epämuodollista puhuttelua ”sinä” tai ”sä”, ja toisaalta taas voi samanaikaisesti olla painetta kallistua muodolliseen puhutteluun ”Te”. Monet eri asiat ja tekijät (mm. ikä, arvoasema) tilanteessa vaikuttavat siihen, miten toista ihmistä on kulloinkin tarkoituksenmukaista puhutella.

Hyvänä ohjenuorana puhuttelussa on tietysti se, että kaikille ihmisille on aina syytä olla ystävällinen, kohtelias ja huomaavainen. Se on tärkeä lähtökohta ja onnistuneen vuorovaikutuksen perusedellytys. Tämä ei vielä tarkoita sitä, että toista ihmistä aina pitäisi ehdottomasti teititellä. Sinuttelunkin voi tehdä tyylikkäästi ja arvokkaasti, kun muistaa katsoa toista ihmistä silmiin ja osoittaa tälle elein ja sanoin, että on huomioinut hänen läsnäolonsa. Nyky-Suomessa nyrkkisääntönä voidaankin pitää sitä, että jos et ole varma, pitäisikö sinutella vai teititellä, on syytä valita teitittely.

Suomesta teitittely ei suinkaan ole kokonaan hävinnyt, vaan pikemminkin on viime aikoina ollut nähtävissä merkkejä sen elpymisestä. Teitittelyn paluuta selitetään ainakin osittain sillä, että Suomi on kansainvälistynyt nopeasti ja että jatkuvasti ollaan yhteyksissä sellaisten maiden kanssa, joissa teitittely on toisilleen tuntemattomien ihmisten ensisijainen puhuttelumuoto.

Sosiaalisissa tilanteissa kaikkein pahinta moukkamaisuutta on olla puhuttelematta tai jättää tervehtimättä, olipa kyseessä tuttu, puolituttu tai jopa täysin tuntematon ihminen. Se on täysin anteeksi antamatonta, eikä kerro ihmisestä itsestään mitään hyvää, vaan paljastaa tämän puutteelliset käytöstavat. Olipa paikkana sitten koulu, virastotalon hissi, kaupan kassajono tai oma kesätyöpaikka, muistetaan aina olla toisillemme kohteliaita ja huomaavaisia. Kavereiden kanssa ollaan ”sä ja mä”, mutta pidetään huoli myös siitä, että tiedetään, milloin täytyy osata sanoa ”Te”.

Kirjoittaja:

Mika Launikari

KTM, on elinikäisen ohjauksen ja kansainvälisen liikkuvuuden asiantuntija, jolla on yli 20 vuoden kokemus EU-yhteistyöstä koulutuksen ja työelämän kontekstissa. Mikan kotisivut.

Takaisin ylös

Milla Rekola

Suomalainen koulutus luo loistavaa yksilöosaamista, mutta oppilaiden ja opiskelijoiden yhteisötaidot ovat heikkoja. Kouluviihtyvyyttä mitattaessa oppilaat ja opiskelijat ovat kansainvälisesti vertaillen häntäpäässä. Koulukulttuuria ja opettajuutta kehitettäessä juuri keskustelua edistävällä toiminnalla onkin suuri merkitys.

Kohti keskustelevampaa koulua

Vuoden 2014 alussa perusopetuslakia täsmennettiin vakiinnuttamalla oppilaskunnat kaikkiin peruskouluihin. Samalla uusittiin myös lukiolakia. Uudistuksilla vahvistetaan lasten ja nuorten vaikutusmahdollisuuksia ja osallisuutta koulussa. Uusi yhteistyön kulttuuri ei kuitenkaan synny tyhjästä. Oppilas- ja opiskelijakunnat (eli kaikki koulun oppilaat ja opiskelijat) ovat avainasemassa koulun kehittämisessä.

Mitä hyötyä osallisuuteen panostamisesta on kouluyhteisölle? Hyvinvoiva yhteisö luodaan yhdessä ja se rakentuu koko kouluyhteisön keskustelussa, jonka tuloksena

  • viihtyvyys ja työrauha lisääntyvät
  • oppimistulokset ja motivaatio paranevat
  • yleinen luottamus ja yhteenkuuluvuus kasvaa
  • oppilaat sitoutuvat tavoitteisiin ja toimintaan
  • näkökulmien, perusteluiden ja kokemusten monipuolisuus edesauttaa hyviä ratkaisuja.

Mielekäs yhteistoiminta ei pyöri ilman kouluyhteisön tukea. Resurssien ja vaikutusmahdollisuuksien antaminen oppilaiden ja opiskelijoiden toiminnalle ja oppilaiden ja opettajien keskustelutuokioille on viesti vuorovaikutuksen arvostuksesta. Tuen ja mahdollisuuksien antaminen opiskelijatoiminnalle koulussa pitäisi olla yhtä tärkeää kuin ajan varaaminen ruotsin epäsäännöllisten verbien taivutukselle.

Oppilaskunta – tiimityön korkeakoulu

Oppilas- ja opiskelijakuntatoiminta on erinomaista vuorovaikutuskasvatusta, johon jokainen voi päivittäin tuoda oman osansa. Mitä varhemmin ihminen oppii, kuinka muiden näkemyksiä kuunnellaan ja omia mielipiteitä perustellaan, miten asioista neuvotellaan ja miten yhteishenkeä nostatetaan, sitä on helpompaa on arvostaa toista ja itseään.

Oppilas- ja opiskelijakuntatoiminta ei tarkoita vain sitä, että oppilaskunnan hallitus järjestää tapahtumia ja ottaa kantaa. Kaikki oppilaiden/opiskelijoiden koulussa järjestämä toiminta on oppilas- ja opiskelijakuntatoimintaa. Oleellista on, että jokainen löytää oman juttunsa, jossa haluaa olla mukana, oli se sitten bändi-illan tai taidenäyttelyn järjestäminen tai viihtyisämmän opiskeluympäristön ideoiminen.

Kokeilukulttuuri keventää

Koulussa on tarkoitus kasvaa vastuullisiksi ja osallistuviksi yhteiskunnan jäseniksi. Oppilaita ja opiskelijoita ei tällöin nähdä toiminnan kohteina, vaan tasaveroisina ja osallistuvina toimivan kouluyhteisön tekijöinä. Tavoitteiden muuttaminen käytäntöön ei vaadi ihmeitä, vaan halua oppilaiden/opiskeljoiden ja opettajien välisen keskustelun lisäämiseen. Kyse on rohkeudesta kokeilla uutta ja tehdä asioita toisin. Onnistua ja epäonnistuakin. Hyvät tavat tarttuvat hyvässä yhteishengess

Kirjoittaja:

Milla Rekola

Opiskelijatoiminnan suunnittelija

Suomen Lukiolaisten Liitto ry

Takaisin ylös

Marianne Heikkilä

Koulujen alkaessa sain äskettäin kirjeen, jossa kahdeksan lapsen äiti Mia kertoo:

"Näiden vuosien aikana kun lapset ovat olleet koulussa, opettajan rooli on isossa osassa kunkin pienen kulkijan elämää. Emmalla, joka on nyt viidesluokkalainen, oli yksi maailman parhaista ihmisistä opettajana. Nuori, energinen, säihkyvä, ylväs, kaunis, kannustava, persoonat huomioon ottava, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Tuossa on aivan minimaalinen osa siitä, mitä Tiina oli. Vuonna 2011, alkuvuodesta, Tiina laittoi meille koteihin avoimen viestin, missä kertoi omasta sairastumisestaan aivokasvaimeen. Kasvain leikattiin, Tiina palasi syksyllä töihin, oli energinen ja säihkyvä ja taiteellinen ja kaikkea mahdollista. Kasvain uusiutui ja leikattiin ja sädetettiin, ja Tiina säilytti positiivisen asenteen loppuun asti. Heinäkuussa meitä oli perheen ja ystävien lisäksi muutama oppilas vanhempineen saattamassa Tiinaa viimeiselle matkalle. Muistotilaisuudessa Tiinan persoonallisuus tuli hyvin esiin, ja suuren kaipuun ja kunnioituksen keskellä myös muistojen riemu raikui keskuudessamme.

Yksi muisto on monelle vieläkin tuttu näky silmissä. Tiina villasukissa, kävelemässä luokkaan, kuppi teetä kädessään... Tiinan opettaja-kollegan sanat: 'Voiko pienelle lapselle olla kodikkaampaa ja lämpimämpää vastaanottoa kuin tämä.' Yksi yhteislaulu, joka siellä laulettiin, oli 'Minun ystäväni on kuin villasukka'. Tiinan arkulla oli ihana auringonkukista tehty asetelma, ja muita kukkia siihen ei tullut. Tiinalla oli Planin kummilapsia ja kaikki muistamiset hän toivoikin sinne. Kuten sanoin, tässä on vain murto-osa siitä, mitä Tiina oli ja edusti, ja tässä olen kuvaillut vain koululaisen vanhempana asioita. Lasten kuvailut olisivat kuin auringonlasku taivaanrantaan. Ja joku minua jäi kovasti kaivelemaan, jotain haluaisin tehdä, jotain mistä jäisi muistoa...

Hassu ajatus: että kaikille Suomen ala-asteen opettajille saataisiin villasukat. Muistuttamaan niistä oikeasti tärkeistä asioista. Ja se olisi myös eräänlainen kunnianosoitus Tiinan muistolle. Koska teidän kauttanne lähtee monet hyvät asiat liikkumaan, päätin ottaa yhteyttä teihin, että olisikohan tuommoiselle villasukkakampanjalle mitään mahdollisuutta.”

Äidin kirje kosketti ja jäin miettimään omaa ja läheisten koulunalkua sekä sitä, kuinka tärkeää on ollut opettajan läsnäolo ja ne pienet asiat – villasukat jalassa, kahvikuppi kädessä, oppilaiden tervehtiminen kädestä pitäen, hyvän huomenen sanominen, silmiin katsominen.

Perheet ovat tänä päivänä moninaisia, ja tapakasvatuksen tulisi olla lapsen oikeus siinä kuin ihmisoikeudetkin. Martoissa pidämme tärkeänä, että jokainen hallitsee arkeaan. Siksi hyvät tavat ovat osa hyvinvoivan ja toisista välittävän lapsen arkisia taitoja. Tutkimusten mukaan yhä harvempi koululainen syö yhteisen aterian perheen kanssa. Yhdessä syömisellä on valtavan suuri ruokakulttuurinen ja tapakasvatuksellinen vaikutus, joka lähtee kotoa ja jossa voidaan tukea toisen huomioimista.

Kun teinien kaverit, kummilapset tai tukilapset ruokailevat meillä, aloitamme usein rauhoittumalla ja kertaamalla miten aterimia pidetään, miten ruokalautasta käytetään tai pyydetään lisää. Erityisen haasteen tekee pöydästä poistuminen, jonka saa tehdä vasta kun kaikki ovat syöneet. Samoin ruoasta pitää kiittää ja omat astiat viedä keittiöön. Pieniä arjen asioita, joilla voi olla suuri merkitys myöhemmin vaikka työelämässä. Hyvät käytöstavat helpottavat kaikkea arki- ja juhlaelämää, ne antavat mallin toimia toisten kanssa vuorovaikutuksessa sekä vahvistavat myönteistä ajattelua, toisen kunnioittamista sekä arvostusta.

Koulujen alkaessa on kiinnitetty huomioita myös koulukiusaamiseen. Poliisi on julkaissut sosiaalisessa mediassa koulukiusatun oppilaan kirjeen, jossa kerrotaan itsemurhaan päätyneen pojan tarinaa.

Olen toiminut vuosia nuorisotyössä ja vetänyt rippikouluja ja koulukiusaamista ehkäiseviä ryhmiä. Tärkein oppi näistä keskusteluista on, että kiusaamiseen pitää aina puuttua välittömästi ja tiukasti. Arviolta 15 prosenttia suomalaisista koululaisista joutuu tänään kouluväkivallan uhriksi. Koulupäivä voi olla täynnä henkistä tai fyysistä kiusaamista: eristämistä, uhkailua, haukkumista, osoittelua, tönimistä ja pahoinpitelyä. Oppivelvollisuuden suorittaminen Suomessa ei saisi merkitä vuosia jatkunutta kidutusta niille, jotka kiusaajien mielestä poikkeavat toisista liikaa.

Myös sivusta seuraajilta vaaditaan rohkeutta ja hyviä tapoja puuttua kiusaamiseen pienillä sanoilla, kuten ”Lopeta” ja ”Nyt riittää”. Koululta ja vanhemmilta vaaditaan vahvaa luottamusta yhteistyöhön ja kiusaamisen katkaisemiseen, johon KIVA-kouluprojektit tähtäävät. Jos halutaan saada aikaan käyttäytymisen muutosta, sovitteleva ja syyllistämätön ilmapiiri ei ole mahdollinen vaan kiusaaja pitää saada vastuuseen ja ojennetuksi teoistaan, joilla on usein vuosikymmenten traumatisoiva seuraukset uhrilleen. Parhaisiin tuloksiin päästään usein välitunti- ja muulla koulutilojen valvonnalla, hyvällä luokan ryhmäyttämisellä, vertaiskeskusteluilla sekä tekijän johdonmukaisella ja asianmukaisella ojentamisella. Hyvien tapojen puutetta ja väkivallaksi ajautunutta käytöstä ei pitäisi koskaan painaa villaisella.

Olen työssäni kohdannut nuoria, jotka ovat päätyneet pitkään jatkuneen kiusaamisen vuoksi itsemurhaan. Jos käyttäisimme enemmän pieniä sanoja – anteeksi, tule mukaan, kiitos, huomenta – maailma olisi paljon parempi paikka elää meille kaikille.

Kirjoittaja:

Marianne Heikkilä

Marttaliiton toiminnanjohtaja, päätoimittaja, pappi, kahden teinin äiti, tukiäiti ja 8 kummilapsen kummitäti, nuoruudessa Tapakasvatusseuran hyvien tapojen lähettiläs

Takaisin ylös

Emma Rantanen

Soitat ovikelloa, kätesi hikoavat ja yrität muistaa, mitä opo kertoi työhaastatteluun valmistautumisesta. Olet lukenut opon antamat esitteet edes takaisin ja kuunnellut vanhemmiltasi tarinoita vanhoista hyvistä ajoista. Kuitenkin sinusta tuntuu, ettet ole vielä 100-prosenttisen valmis tulevaan koitokseen: työhaastatteluun. Ensimmäiset haastattelut ovat aina pelottavia. Se on hyppy tuntemattomaan samalla tavalla kuin silloin, kun ajoit ensi kerran pyörää ilman apupyöriä tai hyppäsit uima-altaaseen kympistä. ”Valmistaudu hyvin”, sanovat opo ja äiti – mutta mitä se tarkoittaa? Yksi asia on ainakin varma: yhteiselämän pelisäännöt täytyy olla hallussa.

Päivittäin kohtaamme lukuisia ihmisiä: vanhemmat aamiaispöydässä, luokkakaverit ja opettajat. Yhteiselämän pelisääntöihin kuuluu, että kaikkia tulee kohdella reilusti, ystävällisesti ja kunnioittavasti. Ilman näitä pelisääntöjä arki ei sujuisi, sillä osoittamalla kunnioitusta saa myös osakseen kunnioitusta. Kun ihmiset kunnioittavat toisiaan syntyy yhteisö, joka hyödyntää kaikkien jäsentensä taitoja ja kohtaa ongelmat yhdessä. Työnteon sujumisen kannalta yhteisön muodostuminen on ensiarvoisen tärkeää. Työnantajalle toimiva työyhteisö on ihannetilanne. Mutta mitä tapahtuu, jos et pysty pelaamaan sääntöjen mukaan? Jos käyttäydymme huonosti kotona, saamme kotiarestia tai koulussa jälki-istuntoa. Ennen pitkään saamme anteeksi vanhemmiltamme, mutta onko tuleva työnantajasi yhtä ymmärtäväinen ja kuuluuko hänen edes olla?

Yhteiskunta muuttuu nopeammin kuin voimme käsittää. Me nuoret olemme kehityksessä mukana, mutta muista, ettei kaikki ennen sinua ollut ole ”so last season”. Käytöstavat eivät ole enää niin yksiselitteisiä kuin ennen. Tietenkin jotkut vanhat tavat kuten aikuisille nöyristely voivat antaa sinusta jäykän kuvan. Kaikilla työpaikoilla on eri tunnelma ja yhteishenki. Meidän nuorten tuleekin käytöstapojen rinnalla opetella lukemaan peliä. Muutama nyrkkisääntö on hyvä muistaa, kun menet ensimmäiselle työpaikalle. Kunnioita muita ja ole nöyrä, mutta muista aina näyttää vähän luonnettakin. Jos kätellessäsi katsot silmiin, et keskeytä toisia tai puhu ruoka suussa, olet hyvällä tiellä ansaitsemassa työkaveriesi kunnioitusta.

Meille opetetaan käytöstapojen rinnalla myös yksilöllisyyden arvostamista. Kilpailu työnhaussa on armotonta ja nuoren pitää erottua kuin neula heinäsuovasta hakijapinon joukosta. Meidän pitää antaa jotakin, mitä kukaan muu hakija ei pysty antamaan. Pitää kuitenkin muistaa, että työpaikka on virallinen ympäristö ja kaikkea ei voi laittaa yksilöllisyyden piikkiin. Pukeudu siististi, pidä hameen helma pitkänä sekä ole reippaana ja hyvin levänneenä aamulla töissä.

Sosiaalinen lahjakkuus on nykyään erittäin arvostettuja. Sosiaalista lahjakkuutta et voi oppia vanhemmiltasi tai kirjoista lukemalla. Se on taito, joka sinun tulee oppia seuraamalla ympäristöäsi ja sinua ympäröiviä ihmisiä. Nykyään kaverit, viihde ja tieto löytyvät kaikki internetistä. Hienoa, että kehitys kehittyy ja yhteiskunta uudistuu, mutta unohtuuko meiltä tyystin inhimillisen kommunikoinnin taito? Mukavuusalueemme on koneella, jossa voimme pitää tietyn etäisyyden ja ilmaista tunteet uusimpien hymiöiden avulla. Puhuminen on tarpeetonta. Opimme kieliä ja pystymme tutustumaan maailmaan ihan uudella tavalla. Kaikki tieto on meille vain parin vaivaisen klikkauksen päässä. Kuitenkaan Wikipediasta emme opi kokemuksia, tunteita ja elämänviisauksia. Tämän kaiken voit saada vain ja ainoastaan sinua vanhemmilta ja, niin vaikeaa kuin se onkin välillä myöntää, tässä asiassa viisaammilta.

Mieti siis käytöstapojen merkitystä, hengitä syvään ja avaa ovi. Astele rohkeasti sisään ja ole oma loistava itsesi eikä mitään muuta. Tiedän, miltä se jännitys tuntuu, sillä kirjoitin tämän tekstin ensimmäisestä kunnon työpaikastani. Haastattelupäivänä en pystynyt keskittymään koulussa ja tauotta tarkistin muistiin kirjoittamiani faktoja tulevasta työnantajasta. Soitin äidille paniikissa ennen kuin poistuin kotiovesta. Äiti vielä kerran kertasi asiat, jotka tulisi muistaa kohta alkavassa haastattelussa, ja rauhoituin.

Minua jännitti ja hikoilin, mutta sain kesätyöpaikan ja meinasin räjähtää onnesta. Loppujen lopuksi tämä oli yksi elämäni parhaista kokemuksista, jota en tule koskaan unohtamaan. Minua arvostetaan ja kohdellaan yhdenvertaisena. Teen työt innostuneena sillä näen, että panostani arvostetaan, jopa niin paljon että joku haluaa maksaa siitä rahaa. Sain tästä kokemuksesta upean unohtumattoman kuvan maailmasta, joka vaikuttaa joskus pelottavalta ja tylsältä. Maailmasta, jossa ei ole lomaa ja pitkästyttäviä työpäiviä. Oikeasti töissä on hauskaa ja tärkeintä on muistaa, että olet osa yhteisöä, joka arvostaa sinun osaamistasi. Joten kohtalontoveri: jäitä hattuun ja muista, että pahemmastakin on selvitty.

Tervetuloa työmaailmaan, aikuisten maailmaan!

Kirjoittaja:

Emma Rantanen, 17

Kesäharjoittelija Taloudellisessa tiedotustoimistossa kesällä 2014

Takaisin ylös

Santeri Lohi

Julkisuudessa on viime vuosina käyty vilkasta keskustelua siitä, mitä peruskouluissa tulisi tuleville sukupolville opettaa. On puhuttu draamasta, koodaamisesta sekä yhteiskunnallisten valmiuksien lisäämisestä. Tapakasvatuksesta oppiaineena ei kuitenkaan ole keskusteltu lainkaan.

Itse olen sitä sukupolvea, jonka peruskoulun päättötodistuksessa ei ollut enää arviota käyttäytymisestä. Käytös arvosteltiin erikseen jokaisen oppiaineen osalta. Tämä on osin vääristänyt oppiaineen arvostelua, jos tarkoitus on ollut arvioida, kuinka oppiaineen tavoitteet on saavutettu.

Tapakasvatuksesta on puhuttu oman sukupolveni kohdalla varsin vähän. Onko vastuu koulun vai onko se perheen? Miten sen tulisi näkyä esimerkiksi vapaa-ajan toiminnoissa?

Itse näen hyvin vahvasti koko suomalaisella yhteiskunnalla vastuun tapakasvatuksessa. Se, kuten kasvatusvastuu ylipäätänsä, ei ole ulkoistettavissa. Emme voi edellyttää, että tiukoissa tuntikehyksissä olevat opettajat pystyisivät valtavan tietomäärän lisäksi myös varmistamaan oppilaiden tiedot ja taidot esimerkiksi illallisetikettien osalta. Etiketit olen itse oppinut vain ja ainoastaan kantapään kautta, ja kyllä se uloin haarukka ensin käteeni nykyään tarttuukin.

Tapakasvatusta pystymme jokainen edistämään omalla esimerkillämme. Varsinkin nuorille mallien kautta oppiminen on yleistä. Täytyy kuitenkin muistaa, että sättiminen ei välttämättä ole se oikein tapa koulia nuoria laittamaan roskat roskiin. Me nuoret olemme uteliaita, ja tästä johtuen kaiken A ja O on perusteellinen argumentointi. Kun avataan syyt ja seuraukset, miksi kulloisessakin tilanteessa tulee toimia tietyllä tavalla, on tällaiset toimintatavat helpompi omaksua.

Kaikesta huolimatta olisin kyllä silti ottanut arvion käyttäytymisestä jo peruskoulussa, jatko-opintopaikoista puhumattakaan.

Kirjoittaja:

Santeri Lohi

puheenjohtaja

Suomen Nuorisovaltuustojen Liitto – Nuva ry

Takaisin ylös