Artikkeli: Ilmaisu käsityön taiteen perusopetuksessa

Käsityön taiteen perusopetuksessa yhdistyvät esteettinen ja eettinen näkökulma ilmaisuun. Arkipuheessa estetiikka ymmärretään usein joksikin objektiiviseksi näkemykseksesi hyvästä taiteesta tai kauneudesta. Ilmaisulla ajatellaan pyrittävän kohti tätä yhteistä näkemystä. Taidekasvatuksessa estetiikka on filosofia, jonka avulla voi pohtia taiteeseen ja myös kauneuteen liittyviä merkityksiä. Miksi käsityötaidetta tehdään? Mitä on käsityötaide? Miksi jotakin pidetään kauniina / taitavasti tehtynä? Mitä käsityötaiteen avulla voi oppia? (Vrt. Räsänen 2008) Esteettinen näkökulma auttaa oppilaita tulkitsemaan käsityön erilaisia ilmenemismuotoja, löytämään näkökulmia omaan käsityöilmaisuunsa sekä rakentamaan omaa taiteilijan/tekijän identiteettiään.

Taiteen perusopetuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena on kasvu kulttuuri-identiteetistään tietoiseksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Tämä ilmaisun eettinen ulottuvuus johdattelee kysymään: Kuka olen? Mihin kuulun? Mihin haluaisin kuulua? Millaisia vaikutuksia käsityötoiminnallani on? Millaista käsityökulttuuria haluaisin rakentaa?

Nykyisin ilmaisusta puhutaankin nimenomaan itseilmaisuna, omien tunteiden, näkemysten, kokemusten ja elämysten materialisointina (Karppinen 2005; Pöllänen 2009). Käsityöilmaisussa on kysymys havaitun ja koetun tulkitsemisesta sekä näihin tulkintoihin sopivien ilmaisukeinojen löytämisestä. Koettu ja tulkittu materialisoidaan näkyväksi itselle ja muille – Seija Karppisen (2005) sanoin ”näyttäydytään”. Ilmaisu on siis ikään kuin kanava itseen ja toiseen.
Näyttäytymisessä keskeistä ei kuitenkaan ole se, että teoksen tai tuotteen viesti saavuttaa vastaanottajansa tismalleen samanlaisena kuin se tekijän mielikuvissa on, eikä tuotosta lähtökohtaisesti tarkastella tekijänsä identiteetin ilmentymänä. Olennaisinta on, että ilmaisu tuntuu myös katsojassa ja toimii parhaimmillaan sytykkeenä uudelle prosessille. 

Ilmaisu on ikään kuin käsityöntekijän kieli, jonka avulla tekijä saa ”äänen”. Käsityöilmaisu on äänenkäyttämistä, jolla voi kertoa jotakin sellaista, mikä ei muuten tulisi ilmi (vrt. Karppinen 2005). Käsityöilmaisulla käsittelyyn voi ottaa hankalaksikin koettuja asioita, joita ei ehkä kielen keinoin uskaltaisi tuoda näkyville. Ohjaajan tehtävä on vahvistaa oppilaidensa ääntä ja luoda sille tilaa näyttäytyä.

Seija Karppisen (2005) mukaan innostaminen on käsityötaiteellisen prosessin liikkeelle paneva voima. Ilmaisu ei synny itsestään, vaan tarvitaan sytykkeitä ja koetun tietoista havainnointia. Tavoitteena on ilmaisuun sytyttävä, havaintorikas oppimisympäristö, jossa erilaiset tulkinnat voivat kohdata. 

Sytykkeinä voi käyttää paitsi kuvia myös esimerkiksi musiikkia, valaistusta ja tuoksuja. Talven pakkanen tai keskikesän helle voivat nekin toimia ilmaisun sytykkeinä. Äänimaisemia on helppo rakentaa verkosta vapaasti saatavienääninäytteiden avulla tai opetustilan materiaalien ja työvälineiden avulla. Tuntumaisemaan voi päästä vaikkapa silmät sidottuina. Ilmaisun ei aina tarvitse olla yksilöllinen teko. Ääni- tai tuntumaisema voi olla myös kollektiivisen käsityöprosessin lopputulos, jolla ilmaistaan jotakin ryhmän yhteisöllisestä identiteetistä. 

Ilmaisulle ei ole edellytyksiä, jos oppilas ei koe olevansa turvassa ja kuuluvansa joukkoon. Toisin katsominen on tehokas keino ymmärtää jotakin itsestään, toisista ja maailmasta. Draamapedagogiikan keinoin voi myös kuvitella toisin, asettua toisen asemaan ja kääntää totuttu ylösalaisin. Opetuskokonaisuuden voi rakentaa myös kokemuksia kierrättämällä. Kaverin kokemaa voi pyrkiä ilmaisemaan käsityötaiteen keinoin. 

Myös edellistä projektia voidaan käyttää lähtökohtana uusille tulkinnoille. Miten saman voisi ilmaista toisin? Entä jos asia olisikin näin? -tyyppisiä kysymyksiä voidaan käyttää oppilaiden ilmaisua rikastavina didaktisina keinoina. Opettajan pitää uskaltaa haastaa.

On myös tärkeää, että kokemukset eivät jää yksityisiksi mentaalisiksi mielikuviksi. Ilmaisun kehittyminen edellyttää kokemusten jakamista sekä niiden kiinnittämistä yhteyksiinsä ja altistamista tulkinnoille. Reflektointi on ilmaisun olennainen moottori. Opettajan tehtävänä on luoda paikkoja, joissa oppilaat voivat kriittisesti reflektoida koettua, ja auttaa oppilasta löytämään tapoja ilmaista itseään käsityön keinoin.

Opetuskokonaisuuksissa on hyvä lähteä liikkeelle teemoista, sillä ne tarjoavat oivan maaperän ilmaisulle ja kytkevät opetuksen ympäröivään yhteiskuntaan. Sopivaa teemaa voi hakea esimerkiksi lähiympäristöstä, paikallisesta kulttuurihistoriasta, mediasta ja populaarikulttuurista. Oppilaiden kulttuurisesta todellisuudesta lähtevät teemat ovat motivoivia. Oppilaat on hyvä osallistaa keksimään teemoja myös itse. Teeman sisälle voi nivoa erilaisia tapoja ymmärtää käsityökulttuuri, tekijyys ja käsityöprosessi. Yhteistyöprojekteissa käsityön opetus saa aineksia muiden taiteenalojen ilmaisumuodoista taide- ja taitokasvatusta eheyttäen ja siten oppijan kulttuurista tietoa syventäen. 

Käsityökulttuuri itsessään tarjoaa lukemattomia näkökulmia ilmaisulle. Käsityöprosessia voi lähestyä esimerkiksi performanssina, jolloin havainnoidaan prosessissa tapahtuvaa liikettä, asentoja, tekemisen ääniä ja tuntumaisemia sekä materialisoidaan niistä erilaisia tulkintoja. Miltä tuntuu? on yksinkertainen kysymys, jonka avulla pääsee kiinni yksilöllisiin merkityksiin. Huomiota voi suunnata viestiin ja tarinaan: Mitä tekemisen liikkeet ilmaisevat? Mitä käsityöilmaisulla voi esittää, ja mitä käsityöllä esitetään?Kulttuurisia rakenteita voi avata esimerkiksi pohtimalla, miten tiettyjen käsityötekniikoiden liikeradat ovat vaikuttaneet arvostuksiin ja luoneet hierarkioita (esim. frivolitén yläluokkaisuus ja neulomisen kansanomaisuus). Esteettiseen ilmaisuun voi päästä pohtimalla millaista liikettä käsityötaiteessa ylisummaan syntyy, ja millaista se on verrattuna muihin käsityön konteksteihin.

Lopputuloksen ilmaisua arvioitaessa huomio ei kiinnity ensisijaisesti väriopillisiin ja sommittelullisiin ratkaisuihin, silmää miellyttävään ulkonäköön tai tekijän näkymiseen materialisoinnissa. Ilmaisua arvioiva katse suuntaa ennen kaikkea prosessiin ja lopputuloksen ilmaisuvoimaan; miten tekijä kytkee ilmaisuunsa erilaisia kulttuurisia merkityksiä, liittää niiden avulla itsensä osaksi paikallista kulttuurihistoriaa, ja miten hän ymmärtää ilmaisunsa vaikutukset.