Artikkeli: Koulu ei kasvata huuhaa-kriittisyyteen

Lähes puolitoista miljoonaa aikuista suomalaista pitää telepatiaa todellisena ilmiönä. Yhtä moni katsoo, että homeopatia on käypä keino hoitaa sairauksia. Melkein miljoonan mielestä luotettavia horoskooppeja on olemassa. Evoluutioteoriaan meistä uskoo vain kaksi kolmasosaa. Joka seitsemäs on sitä mieltä, että noituudella voi vaikuttaa ihmisten elämään. Reippaasti yli puoli miljoonaa pitää selvänä, että avaruusoliot ovat vierailleet keskuudessamme.

Tiedebarometristä ja Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisusta poimitut luvut huuhaan suosiosta ovat hämmentäviä varsinkin kun muistaa, että olemme yksi maailman koulutetuimmista kansoista. Onkin ilmeistä, että vaikka koulu ei huuhaata opetakaan, se ei myöskään kasvata tervettä kriittisyyttä sitä kohtaan eikä anna riittävästi välineitä sen tunnistamiseksi.

Peruskoulu ja lukio välittävät kyllä luonnontieteellistä tietomassaa ja opetus on sinänsä laadukasta, mutta koulussa pohditaan liian vähän sitä, miksi joitakin väitteitä on syytä pitää perustellumpina kuin toisia.

Tietoarsenaalin rinnalla opetuksen pitäisi kasvattaa ymmärrystä. Pelkkä faktapommitus ei auta, jos tieteellinen menetelmä ja ajattelutapa jäävät vieraaksi. Silloin kemian reaktioyhtälöt, fysiikan kaavat, homeopatia ja astrologia ovat helposti samalla viivalla, eikä opiskelijoille kehity kykyä arvioida eri uskomusten totuudenmukaisuutta. Tieteellisiä näkemyksiä pidetään vain väittäminä muiden joukossa ja yhtä uskonvaraisina.

Yllättävän usein jopa yliopistosta valmistuneilla on erikoinen näkemys tieteestä. Se mielletään väitekokoelmaksi hiukan uskonnon tapaan, ja sellaisena vieläpä epäluotettavaksi, koska teoriat muuttuvat ajan saatossa. Ymmärtämättä jää, että juuri itsekorjaavuudessa on tieteen arvo. Toisin kuin umpimieliset näennäistieteet, tiede korjaa kurssia, kun teoriaan sopimattomia havaintoja saadaan riittävästi. Nobel-palkittu fyysikko Richard Feynman onkin lohkaissut, että tiede on uskoa asiantuntijoiden erehtyvyyteen. Tiede ei loppujen lopuksi ole muuta kuin avoin, kriittinen ja ilmeisen menestyksekäs menetelmä ympäröivän todellisuuden tutkimiseksi, vaikka muodikas tieteenvastaisuus sen mieluusti muuksi mystifioikin.

Jos haluamme koulun rakentavan maailmankuvaa, joka pohjaa perustelluille uskomuksille todellisuudesta, luonnontieteiden tuntimäärien lisääminen tuskin on paras ratkaisu. Sen sijaan opetukseen pitäisi sisällyttää enemmän ajattelutaitojen harjoittelua, tieteenfilosofian alkeita ja pätevän argumentoinnin perusteita. Opetustapojen tulee rohkaista keskusteluun, kriittiseen pohtimiseen ja itsereflektioon: koulun pitää herätellä miettimään, miksi uskon niin kuin uskon. Myöhempää elämää ajatellen näistä taidoista on pysyvämpää hyötyä kuin nopeasti unohtuvista luonnontieteellisistä irtofaktoista.

Argumentoinnin opetuksesta on sekin ilo, että sen luulisi ajan oloon nostavan keskustelukulttuurimme tasoa, mille totisesti olisi tarvetta. Ainakin journalismissa hyveiksi kun näyttävät tulleen argumentoinnin perusvirheet: tarkoituksellinen väärinymmärtäminen, kritisoitavien näkemysten vääntäminen karikatyyreiksi, epäjohdonmukaisuus ja henkilöönkäyvä nälvintä. Yksi hömpän kukinto ja kasvupohja tämäkin.

Myös filosofian opetuksen painotuksia voisi tarkistaa. Historialliset anekdootit Zenonin paradoksien tapaan ovat kyllä hauskoja – juoksija ei koskaan saa kilpikonnaa kiinni ja niin edelleen – mutta pahimmillaan koulufilosofiasta voi saada sen kuvan, että filosofia tarkoittaa terveen järjen hylkäämistä, vaikka sen päinvastoin tulisi johtaa järjenkäytön terävöittämiseen.

Huuhaa ei ole pelkästään harmiton ilmiö. Uskomushoidot, kuten homeopatia, vyöhyketerapia tai reikihoito, ovat iso bisnes. Lukiossa terveystieto on noussut yhdeksi suosituimmista oppiaineista, mutta oppikirjoissa uskomushoitoja ei käsitellä juuri lainkaan. Tässäkin koulu hukkaa oivan mahdollisuuden erilaisten väitteiden kriittiseen ja analyyttiseen vertailuun.

Samalla on syytä korostaa, että ainakin minun painajaiseni olisi koulu, jonka opetus tukeutuisi pelkkään luonnontieteelliseen tietoon. Mitä kovemmaksi ja laskelmoivammaksi yleinen ilmapiiri kiristyy, sitä enemmän tarvitsemme humanistista sivistystä. Lukuaineiden rinnalle pitää raivata nykyistä enemmän tilaa myös taideaineille – musiikille, kuvataiteelle ja vastikään ehdotetulle draamallekin. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että tietoaineiden pitää rakentua tieteellisen maailmankatsomuksen ja johdonmukaisen ajattelun ihanteelle. Tiedettä ja taidetta ei pidä asettaa vastakkain, päinvastoin. Hyvinvointi, sivistys ja luovuus kehittyvät parhaiten koulussa, joka tasapainoisessa suhteessa opettaa tietoa, taitoa ja taidetta. Vain huuhaata ei tarvita mihinkään.