Suomen kouluissa alettiin tehdä kriisivalmiussuunnitelmia 1990-luvun alkupuolella. Yhdysvalloissa oli elvytetty vanhaa tietoa terveen ihmisen käyttäytymisestä ja lähestymistavoista äkillisissä kriiseissä ja sen yhteyteen oli kehitelty toimivia, uusia kriisityön malleja. Tieto tuli meille norjalaisen kokemuksen kautta.
Seuranneen vuosikymmenen kuluessa ympäri maata perustettiin paikallisia kriisivalmiusryhmiä tukemaan äkillisten onnettomuuksien uhreja, läheisiä ja hälytyshenkilöstöä välittömästi äkkitilanteen jälkeen. Nämä paikalliset, moniammatilliset valmiusryhmät on sijoitettu yleensä terveyskeskusten alaisuuteen (eteläisimmässä Suomessa on myös ns. kriisikeskuksia). Edelleen yli 90 % Suomen kunnista on kriisiryhmien palveluitten piirissä.
Koulujen omia kriisisuunnitelmia lähdettiin rakentamaan samaan aikaan. Kriisitoiminnan alueellisen aktivoitumisen lisäksi koulujen kriisityötä tuki suomalaiseen itsemurhaprojektiin kytkeytynyt Stakesin käynnistämä koulujen kriisityötä kehittävä hanke. Nykyiset koulujen kriisisuunnitelmat on usein tehty yhteistyössä paikallisten kriisivalmiusryhmien ja kouluterveydenhuollon henkilöstön kanssa.
Koulujen kriisivalmiussuunnitelmien syntymiseen vaikutti varmasti myös terveydenhuollon kehittyminen. Esimerkiksi vakavien fyysisten sairauksien, mm. tuberkuloosin, vastustamistyö on vaatinut paljon voimavaroja, mutta onnistunut hyvin. Ja vaikka globaalistuneen maailman haasteina ovat entistä nopeampaa reagointia vaativat virusperäiset sairaudet, kuten ”lintu- ja sikainfluenssat”, tilaa on jäänyt myös hienosäätöisemmille mielenterveyden ja psyykkisen hyvinvoinnin kysymyksille.
Tämänhetkinen haaste on lasten ja nuorten mielenterveyden ja psyykkisen hyvinvoinnin mahdollisimman hyvä tukeminen. Yksi muoto on koulun toimiva psykososiaalinen tuki elämän vakavissa käännekohdissa.
Monenlaista tukea on koulujen kriisitilanteissa järjestetty ennenkin. Joskus nämä vaistoon ja kansanviisauteen perustuneet toimenpiteet ovat olleet hyvinkin osuvia ja jättäneet jälkensä sananparsina (esim. ”tartu härkää sarvista”), mutta toisinaan ne ovat saattaneetkin aiheuttaa syyllistymistä ja ajautumista yksinäisyyteen (”puhuminen hopeaa, vaikeneminen kultaa” – ”aika parantaa haavat”).
Koulujen psykososiaalisesta työstä on Suomessa jo paljon kokemusta ja toimivia käytäntöjä on löydetty. Esimerkiksi Konginkankaan bussionnettomuuden ja Aasian hyökyaaltokatastrofin yhteydessä toteutettiin jo nykymuotoista psykososiaalista tukea, puhumattakaan lukemattomista pienimuotoisemmista onnettomuuksista yksittäisten koulujen tai luokkien yhteydessä. Ihan vaiston tai kansanperinteen varaan toimintaa ei siis kannata jättää. Kokemukseen ja asialliseen teoriaan perustuva psykososiaalisen tuen suunnitelma auttaa ohjaamaan toimintaa koulujen äkkitilanteiden jälkivaiheissa.
Mihin pyritään?
Surussa on aina jotain hyvin henkilökohtaista, sellaista johon kukaan toinen ei voi koskettaa. Surussa ja kriisireaktioissa on hyvin paljon myös sellaista tuskaa, jossa voidaan auttaa tai jonka syntymistä voi rajoittaa oikeilla tiedoilla ja osuvilla teoilla.
Kansainvälisesti katsoen ollaan hyvin yhtä mieltä siitä, että vakavien äkkitilanteiden jälkeen on inhimillistä ja välttämätöntä tarjota uhreille ja läheisille toipumista edistävää tukea. Kriisien yhteydessä ei pidä jäädä odottelemaan. Trauma-alan johtavat asiantuntijat ovat myös yhtä mieltä siitä, että ihmisen on jossain vaiheessa hyvä kohdata trauman sulkemat ajatukset ja muistumat. Tämä perustuu trauman luonteeseen. Traumalla tarkoitetaan vaistomaista psyykkistä mekanismia, joka auttaa selviytymistä sulkemalla rankkoja elämyksiä tietoisuuden ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan pysty poistamaan niiden häiritsevää vaikutusta kokonaan. Trauman antama suoja toimii siis pikemmin ”välivarastointi- kuin nollausperiaatteella”.
Koulua ei kuitenkaan tule pitää paikkana, jossa lähdetään syviin tunnekäsittelyihin, vaan koulun kriisityöllä pyritään pehmein keinoin reaktioiden helpottamiseen ja selviytymisen/ pystyvyyden tunteen vahvistamiseen. Tämä edellyttää asiallista tietoa kriisireaktioiden lainalaisuuksista ja sitä tulee tarjota oppilaille toipumisen tukemiseksi. Pinnallinen lohduttelu on harvoin hyödyksi. Keskeistä on viestittää, että yhteisö ja sen aikuiset tekevät parhaansa oppilaiden tukemiseksi ja että oppilaiden omia selviytymiskeinoja tullaan vahvistamaan.
Kouluissa on myös alettu painottaa ns. kriisipedagogista ajattelua, jolla tarkoitetaan psykososiaalisen tuen pitkäjänteisyyttä. Tavoitteena on yksittäisen kriisitilanteen helpottumisen lisäksi tuottaa oppimiskokemus, joka auttaa oppilaita rakentamaan pysyviä keinoja kriisien käsittelyyn myöhemmän elämän varalle. Pitkä tukiprosessi vähentää unohtamisen vaikutusta oppimiseen.
Psykososiaalisen työn perusajatukset ja tavoitteet koulussa ja oppilaitoksessa
Psykososiaalisessa työssä saattaa esiintyä kulttuurisia eroja, myös Suomen koulujen psykososiaalisessa työssä voi olla erilaisia painotuksia, mutta yleensä niihin kiteytyvät ainakin seuraavat perusajatukset ja tavoitteet:
- Kriisi käynnistää terveissä ihmisissä luonnollisia, mutta joskus hämmentäviä ja rajujakin reaktioita. Häiriön oireet ovat harvinaisempia.
- Tuen ensisijainen tavoite on vahvistaa yksilöiden luonnollista palautumista ja antaa sekä tietoa että tukea oman palautumisprosessin piirteistä.
- Tuen tavoite on myös palauttaa ja vahvistaa koulun yhteisyyden tunnetta.
- Tuen tavoite on vahvistaa/palauttaa jatkuvuuden ja toivon tunnetta.
- Toiminnalla pyritään löytämään myös niitä, jotka hyötyvät tuesta, mutta joitten reaktioissa korostuu vetäytyminen yksinäisyyteen. Tukimuotojen tarpeet vaihtelevat yksilöllisesti, mutta toipujaa ei jätetä yksin.
- Tukea tarjotaan ja sen saatavuus varmistetaan ”matalan kynnyksen” periaatteella, samoin tarjotaan tietoa jatkohoitomahdollisuuksista.
- Tuen tavoite on edistää kouluyhteisön palauttamista toteuttamaan perustehtäväänsä.
Ei ole mukavaa kuvitella erilaisia onnettomuuksia, joita maassamme tapahtuu - ja vieläpä niin, että kohteena olisi oma koulu. Varautuminen ei voikaan olla sitä, että yritetään ennakoida mahdollisimman tarkasti kaikki mahdollinen järkyttävä. Se saattaa johtaa liian jäykkään ja toimimattomaan suunnitelmaan. Äkillisen onnettomuuden perusluonteeseen kuuluu aina yllätyksellisyys. Kohtuullinen ennakointi on kuitenkin hyväksi. Se auttaa toimimaan tehokkaammin.
Suomessa sattuneet koulusurmat vuosina 2007 ja 2008 ovat äärimmäisiä tragedioita, joista toipumisessa on kuitenkin päästy eteenpäin. On ymmärrettävää, että koulumaailman, samoin kuin yhteiskunnan muissakin organisaatioissa, varauduttiin jonkin aikaa koulusurmien jälkeen korostuneesti ampumisiin ja ihmisen tuottaman väkivallan ennakointiin. Paljon on myös opittu näistä kokemuksista.
Psykososiaaliseen tukeen varautuessa on kuitenkin tärkeää muistaa, että onnettomuudet voivat olla hyvin erilaisia. Jos ennakoinnissa katseemme kohdistuu liian tiukasti jo koettuihin tapahtumiin, saatamme kaventaa toimintavalmiuttamme.
Tilastojen mukaan erilaisia äkillisiä tapaturmaisia menetyksiä sattuu maassamme vuosittain seuraavasti:
Lähes 2500 henkilöä kohtaa tapaturmaisen tai väkivaltaisen kuoleman - luku on yli 5 % kaikista kuolemista
- liikenneonnettomuuksissa sattuu n. 400 kuolemaa
- n. 1000 henkilöä päätyy itsemurhaan
- murhia, tappoja ja kuolemaan johtaneita pahoinpitelyitä tapahtuu yli 100
- n. 150 ihmistä hukkuu
- n. 20 vauvaa kohtaa kätkytkuolemaa
Usein nämä kohtalot koskettavat perheitä, joissa on koululaisia.
Viitteenä olevat luvut koskevat ainoastaan ihmishengen menetyksiä. Lisäksi kouluissa sattuu vakavia menetyksiä, onnettomuuksia ja erilaisia läheltä-piti -tilanteita, jotka eivät johda ihmishengen menetyksiin, mutta koskettavat syvästi kouluyhteisöä.
