Teksti ja tekstilaji

Tekstien luokittelu tekstilajeihin perustuu siihen havaintoon, että teksteillä on yhteisiä ominaisuuksia, esimerkiksi viestinnällisiä tavoitteita, tekstuaalisia rakenteita tai kielellisiä piirteitä. Tekstilajin käsitettä käytetään arkikielessä ja eri tieteenaloilla eri tavoin ja luokituksia on monenlaisia. Kielitieteen, kirjallisuustieteen, elokuvantutkimuksen ja mediatutkimuksen tavat määritellä ja kuvata tekstilajeja eroavat toisistaan ja perustuvat erilaisiin teoreettisiin lähtökohtiin. Yhteistä eri tieteenalojen lähestymistavoille on kuitenkin tekstien ryhmittely muodollisten tai funktionaalisten samankaltaisuuksien perusteella (ks. esim. Mäntynen ym. 2006, Heikkinen ym. 2012).

Vaikka tekstilajin käsitteellä on pitkä historia aina Aristoteleen Runousopista lähtien, kielentutkimuksen piirissä sitä on käytetty yleisesti vasta 1980-luvulta alkaen. Kielentutkimuksessakin on useita eri tapoja kuvata ja määritellä tekstilajia. Yksi tapa on luokitella tekstejä ensisijaisesti niiden viestinnällisen tavoitteen ja sitä heijastavan kokonaisrakenteen avulla. Yhteisön jäsenet tunnistavat nämä tavoitteet ja osaavat nimetä tekstejä niiden perusteella esimerkiksi mielipidekirjoitukseksi, uutiseksi tai mainokseksi. Samaan lajiin kuuluvat tekstit muistuttavat toisiaan keskeisiltä piirteiltään, mutta niiden välillä on kuitenkin vaihtelua. Tekstilajit myös limittyvät ja sekoittuvat toisiinsa. Samaan tekstilajiin tai tekstilajiperheeseen kuuluvat tekstit voidaan kuitenkin tunnistaa, vaikka yksittäiset tekstit eivät olekaan keskenään samanlaisia. 

Toinen tapa lähestyä tekstilajeja on korostaa niiden yhteyttä sosiaaliseen toimintaan sekä tilanne- ja kulttuurikontekstiin ja tarkastella tekstejä paitsi kokonaisrakenteen myös sanastollis-kieliopillisten piirteiden avulla. Tällöin tekstilajilla tarkoitetaan ensisijaisesti sosiaaliseen kanssakäymiseen vakiintunutta toimintatyyppiä (tai funktiota), esimerkiksi kertomista, kuvaamista tai ohjailua. Toimintatyyppi puolestaan vaikuttaa siihen, miten tekstit rakentavat merkityksiä tekstuaalisten, kielellisten, visuaalisten ja audiovisuaalisten keinojen avulla. Erilaiset, yksittäiset tekstit ovat näiden toimintojen (eli tekstilajien) konkreettisia toteutumia, eivät erillisiä, itsenäisiä tekstilajeja.

Yksittäiset tekstit – vaikkapa uutiset, sadut, reseptit – ovat näiden toimintatyyppien eli tekstilajien konkreettisia toteumia, esimerkkejä samaan lajiin kuuluvista teksteistä. Niitä nimetään eri tavoin, ja niiden luetteleminen tyhjentävästi esimerkiksi opetussuunnitelmassa olisi mahdoton tehtävä. Tästä syystä sekä perusopetuksen että lukion opetussuunnitelman perusteissa on päädytty käyttämään laajempaa, yläkäsitteen tyyppistä tekstilajin käsitettä, joka voidaan hahmottaa myös genreperheeksi. Opetussuunnitelmien perusteissa näistä käytetään nimityksiä kertovat, kuvaavat, ohjaavat, kantaa ottavat ja pohtivat tekstit. Tämä lähestymistapa yhdistää opetussuunnitelmien perusteita esiopetuksesta lukioon. Tavoitteena on ollut rakentaa käsitteellistä selkeyttä, yhtenäisyyttä ja tekstilajeihin kasvamisen polkua asteelta toiselle siirryttäessä.

Tekstilajien ja niitä toteuttavien tekstien luokittelu ja nimeäminen ei ole itseisarvo sinänsä. Tärkeintä on ymmärtää, että teksteillä voidaan tehdä erilaisia tekoja ja toiminnot toteutuvat prototyyppisesti tietynlaisten keinojen ja rakenteiden avulla. Tekstilajeille tyypillisten piirteiden analysoinnin tavoitteena on syventää opiskelijoiden tekstilajitietoisuutta ja auttaa heitä kiinnittämään huomiota sekä lukiessaan että kirjoittaessaan merkityksiä rakentaviin piirteisiin. Samalla on tärkeää oppia huomaamaan tekstilajien monimuotoisuus: vain harvoin tekstit ovat täysin prototyyppisiä, sillä lajit sekoittuvat ja uusia ilmaisutapoja ja muotoja syntyy jatkuvasti. Tekstilajien opiskelun ydinasia on tekstin tavoitteen ja merkityksen huomaaminen ja sen oivaltaminen, miten esimerkiksi kielelliset, visuaaliset ja auditiiviset keinot rakentavat merkityksiä ja vaikuttavat tekstien tulkintaan.