Taiteelle ominaisessa toiminnassa opettajalla on innostajan ja käynnistäjän rooli. Parhaimmillaan toiminnassa yhdistyvät taiteen elämyksellisyys, tutkiva oppiminen ja oppilaiden aktiivinen rooli. Sinikka Rusanen ja Riikka Mäkinen kertovat artikkelissaan leikillisyyden merkityksestä kuvataiteessa ja sen opetuksessa.

Syksyn taksvärkki suunnattiin eteläsuomalaisessa yhtenäisessä peruskoulussa Itämeren suojeluun. Neljä seitsemäsluokkalaisten kuvataideryhmää osallistui taiteidenvälisiin työpajoihin, jotka toteutettiin viiden oppitunnin projekteina. Oppilaat tutkivat Itämerta laaja-alaisen oppimisen keinoin ja moniaistisesti draaman ja kuvataiteen avulla. Biologiassa tehtiin samanaikaisesti animaatioita merenelävien muodonvaihdoksista ja ravintoketjuista.

Ensimmäisillä opetuskerroilla aaltojen äänet virittivät ryhmää, joka aloitti työskentelyn musiikkia ja kuvataidetta yhdistävillä eläytymis- ja rentoutumisharjoituksilla. Jokainen sai kuvan meren oliosta tai ilmiöstä.Oppilaat piirsivät kuvansa ketjussa toistensa selkään, keksivät ryhmissä oliolle äänen ja liikkeen ja esittivät ne vuorotellen toisilleen. Samat ryhmät suunnittelivat maalaukseen äänimaailman, jota esitettäessä kuulijat eläytyivät silmät kiinni.

Kuvallisena tehtävänä oli muovailla merestä löytyvä asia tuntoaistin varassa siten, että kukin oppilas aloitti työnsä silmät kiinni ja antoi sen muutaman minuutin päästä vasemmalla puolella olevalle oppilaalle. Muovailut kiersivät koko ryhmässä työstettävänä, kunnes ne palasivat aloittajalleen.

Myöhemmillä kerroilla ryhmät maalasivat veden sävymaailmaa isoille papereille, ja oppilasparit valokuvasivat sukeltavan kuvan toisistaan. Valokuvia apuna käyttäen oppilaat siirsivät sukeltavat hahmot maalatulle pohjalle. Hahmot leikattiin ja kiinnitettiin koulun portaikkoon näyttelyksi. Osa oppilaista piirsi planktonia ja leviä kuvista havainnoiden värikynillä maalatulle pohjalle. Osa taas suurensi niitä piirtoheittimen avulla ja hiiltä käyttäen. Kaikki työt kiinnitettiin portaikon ympäristöön koottua näyttelyä täydentämään. Myöhemmin kaikki luokat valmistelivat Itämeri-teemasta esityksiä syksyn päätösjuhliin.

Projektimainen ja taiteidenvälinen työskentely loi yläkoulun ryhmiin turvallisen ja tuttavallisen ilmapiirin, jossa opettajalla oli mahdollisuus varioida teemaa oppilasryhmien erot huomioiden. Useimmat käytetyistä menetelmistä toimivat hyvin kaikilla alakoulun luokilla, ja alkuopetuksessa edellä kuvatun kaltainen projekti voitaisiin käynnistää spontaaneista leikeistä liikkeelle lähtien.

Takaisin ylös

Kuten Itämeri-projektissa näkyy, taiteelle ominaisessa toiminnassa opettajalla on innostajan ja käynnistäjän rooli. Parhaimmillaan toiminnassa yhdistyvät taiteen elämyksellisyys, tutkiva oppiminen ja oppilaiden aktiivinen rooli.

Kun opettaja tuntee oppilaiden valmiudet ja kiinnostuksen kohteet hyvin, voi tutkittava kuvataiteellinen ilmiö liittyä tuoreesti heidän elämäänsä. Opettaja virittää motivaatiota kannustamalla oppilaiden uteliaisuutta ja ideointia. Tunteet huomioimalla tuetaan heidän rohkeuttaan heittäytyä. Taitoja harjaannuttamalla vahvistetaan heidän itseluottamustaan lähteä liikkeelle. Kokeilemista suosimalla opettaja suuntaa oppilaita aikaisempien näkemyksien testaamiseen ja tiedon rakentamiseen aiemmin opitun pohjalle.

Oppilaan pysyvä suhde taiteeseen voi rakentua, kun opetuksessa tutkitaan monipuolisesti taidetta ja oppilasta ympäröivää muuta visuaalista kulttuuria. Työskentelyn jatkumot antavat oppilaan elää taiteellisten ilmiöiden parissa ja tutustua menetelmiin ja välineisiin rauhassa. Avoin suhde taiteeseen luo perustan oppilaan halulle ja motivaatiolle peilata itseään suhteessa kulttuurisiin ilmiöihin myös perusopetuksen jälkeen. Samalla taiteelle ominainen oppiminen laajentaa oppilaan kehittyvää maailmankuvaa ja hänen suhdettaan muihin.

Arvioinnissa opettajan rooli mentorina on tärkeä. Taiteelle ominaiseen oppimiseen kuuluu se, että toteutettu toiminta voidaan jakaa julkisesti. Joskus se toteutuu vain omassa luokassa töistä keskustellen, joskus koko kouluyhteisössä tai laajemmin näyttelyinä ja kuvallisina raportteina. Opettaja ohjaa prosessien dokumentointia ja vertaisarviointia ryhmälle suotuisilla tavoilla. Kriittinen näkökulma arvioinnissa tarkoittaa sitä, että oppilaat ja opettaja arvioivat yhdessä omaa osuuttaan sekä sitä, missä onnistuttiin ja missä on kehittämistä. On tärkeää rohkaista oppilaita esittämään omia käsityksiä ja tulkintoja, mutta myös uusia kysymyksiä

Takaisin ylös

Leikkiin perustuva työskentely vapauttaa ilmapiiriä tutkivaan ja elämykselliseen taideoppimiseen. Onnistuneessa toiminnassa syntyy vahva virtauskokemus, joka tuottaa tekijöille iloa ja nautintoa uusien oivalluksien lisäksi. Virtauskokemuksen tukemisessa tarvitaan heittäytymistä, prosessien avoimena pitämistä, vapautta kokeilemiselle ja tilaa niin uusille suunnille kuin yllättäville ratkaisuille. Yhdessä tekeminen tuo energisyyttä. Se myös laajentaa oppimista, sillä oppilaat onnistuvat yhteisöllisesti suoriutumaan vaativistakin tehtävistä tavoilla, joihin he eivät yksin pysty.

Leikillinen asenne sallii toiminnan ilman suoraa hyötytarkoitusta. Ratkaisut ovat avoimia eikä oikeita tai vääriä vastauksia ole. Leikillisyys mahdollistaa myös spontaanin improvisoinnin, jossa lähtökohtana voi olla niin sattuma, onnen ja epäonnen vaihtelu kuin mielihyvä, huvittelu, huolettomuus ja huimauksen tunne.

Alakoululainen yhdistelee luontevasti mielikuvia ja todellisuutta, ja leikillisyydessä korostuu toiminnallinen vuorovaikutus ikätovereiden kanssa. Luova uskallus muuttuu satunnaisemmaksi yläkoulua kohti mentäessä. Jos halutaan kuvittelun pysyvän voimissaan, on edelleen hyvä tukea leikillistä asennetta. Kuvittelu antaa pohjan empaattiselle eläytymiselle ja siten se voi olla sosiaalisten suhteiden eettisyyttä vahvistava voima.

Yläkoulussa leikinomainen työskentely voi kanavoitua toimintaan, jossa nuori voi olla rikkaassa vuorovaikutuksessa omissa kulttuurisissa konteksteissaan, esimerkiksi peliyhteisöissä tai muissa median verkostoissa. Yläkouluikäinen voi ohjautua itse ympäristön kulttuuristen merkitysten äärelle ja tutkia näin omaa kulttuurista identiteettiään, jolloin opettajan rooli mentorina nousee merkitykselliseksi. Karnevalistinen halu hullutella ja kääntää asioita päälaelleen saattaa aiheuttaa epäjärjestystä, mutta tuo myös kriittistä näkökulmaa oppimiseen. Halu yhdessä oloon ja viihtymiseen ilman hyötytarkoitusta on vahvasti mukana nuorten vertaiskulttuureissa. Leikillisyys tukee vuorovaikutusta ja yhteisöllisiä suhteita tuodessaan kanssakäymiseen huumoria ja irrottelua.

Leikin ja taiteellisen toiminnan yhteinen toimintatapa vailla rajattua tai ennakoitua päämäärää antaa tekemiselle aivan omanlaisensa merkityksen. Taiteen keinoin voidaan oppilas johdatella näkemään ympäristönsä uteliain silmin ja suhtautumaan ympäröivään maailmaan laaja-alaisen oppimisen näkökulmista. Nykyään puhutaan myös leikillistyvästä kulttuurista ja korostetaan leikillisyyttä työelämässä. Ennakoitu vuorovaikutteinen vertaistyökulttuuri, sen nopeatempoinen monimediaisuus ja lyhytjännitteinen projektiluonteisuus edellyttävät valmiuksia luovaan ongelmanratkaisuun ja jatkuvan kehittämisen asennetta. Taideopetukseen sisältyvällä avoimella havainnoinnilla ja uteliaalla vastaanottavaisuudella voi olla vahvat siirtovaikutukset. Leikinomainen työtapa saa voimansa läsnäolosta ja intensiivisyydestä ja lisää kykyä olla vuorovaikutuksessa.

Takaisin ylös

Taiteelle ominaisessa toimintakulttuurissa oppiminen käynnistyy avoimuuden ja luottamuksen autenttisessa ilmapiirissä. Tällöin oppilas voi päästää irti opettajastaan ja uskaltaa etsiä omaa ilmaisua antaen tilaa uteliaisuudelle ja kiinnostukselle ympäröivää maailmaa kohtaan.

Koska kuvataiteellinen toiminta on sidoksissa oppilaan aikaisempiin kokemuksiin, se käynnistyy suotuisasti, kun oppilas on vuorovaikutuksessa niin sisäisen kokemusmaailman kuin häntä ympäröivän todellisuuden kanssa. Mitä moninaisempia oppilaan kokemukset ovat, sitä rikkaampia niihin pohjautuvat mielikuvat ovat. Sitä enemmän ne myös antavat aineksia kuvittelemiselle, jos tarkoituksena on tuottaa uutta tai tulkita aikaisempaa. Taiteellinen toiminta tarjoaa kielen, jossa tunneilmaisua ei ole riisuttu tiedon ympäriltä. Ajattelu ei myöskään ole sidoksissa vain senhetkiseen tilanteeseen. Mielikuvien avulla on mahdollista ottaa käyttöön sosiaaliset kokemukset, ja ne puolestaan laajentavat yksilöllistä oppimista. Lasten ja nuorten sosiaaliset kokemukset tulevat yhä enemmän median tarinoiden kautta ja tarjoavat houkuttelevan maailman samaistumiseen. Siksi myös kuvitellun ja todellisen käsittely kuvataiteen avulla on tärkeää.

Moniin kuvataiteen työskentelyprosesseihin liittyy keskittymisen, rauhoittumisen ja läsnä olemisen kokemus. Motivoituneessa ja turvallisessa ilmapiirissä oppilaat valpastuvat oppimisen vaatimaan ponnisteluun ja sietävät uuden kehittelyyn sisältyvää epäonnistumisen riskiä. Yksittäisten tehtävien sijaan oppiminen kannattaa rakentaa jatkumoiden varaan, oli kyse sitten yksilöllisistä prosesseista tai yhteisistä projekteista. Optimaalinen kokemus syntyy, kun oppilaiden taidot vastaavat käsillä olevia haasteita ja he keskittyvät pitkäjänteisesti ja tavoitteellisesti oppimiseensa. Elämyksellinen ilmaisu voi lähteä liikkeelle eri aistialueen havainnoista, ja useimmat kuvallisen työskentelyn materiaalit tarjoavat itsessään vahvoja aistikokemuksia. Myös taideteosten kohtaaminen ja tulkinta voivat katselun sijaan käynnistyä draama-, tanssi- ja musiikkipedagogiikan toiminnallisilla työskentelymenetelmillä.

Tarkoitus on käynnistää prosesseja, joissa taiteeseen ja muuhun visuaaliseen kulttuuriin liittyvät tiedot, taidot ja asenteet voivat kehittyä. Vaikka tavoitteena on tukea oppilaiden yksilöllisiä taiteellisia prosesseja, keskinäistä vuorovaikutusta tarvitaan yhteisöllisyyden synnyttämisessä. Tavoiteltavat taidot ovat tulosta yhteisestä toiminnasta, eivät sen yksilöllinen edellytys!

Takaisin ylös