Dialogiopetuksen vanhin kirjallisesti tunnettu muoto on Sokrateen kyselevä tutkimustapa, jonka Platon ikuisti dialogeihinsa ja jota muutamat muutkin aikalaiset kuvasivat kirjoituksissaan. Sokrateen kysely oli kuitenkin varsin kaukana nykyisistä dialogisuuden ihanteista: se oli ennen kaikkea ajattelun herättelemisen menetelmä, jolla hän opetti keskustelukumppaneilleen, etteivät nämä tienneetkään asioista niin paljon kuin olivat kuvitelleet tietävänsä. Platonin dialogeissa Sokrateella on selvästi keskustelua hallitseva ja oppilaita johdatteleva asemansa.
Ensimmäisenä varsinaisena nykyaikaisena dialogimenetelmänä voi pitää saksalaisen filosofin Leonard Nelsonin 1900-luvun alussa kehittämää keskustelumuotoa, jota hän kutsui sokraattiseksi dialogiksi. Nelson katsoi sen soveltuvan niin tutkimisen kuin opettamisen menetelmäksi. Menetelmän tarkoituksena on tutkia jotakin käsitteellistä ja teoreettista ongelmaa niin, että osallistujat sitoutuvat keskustelevaan yhteisajatteluun ja totuuden tavoittelemiseen. Keskustelussa pyritään tutkimaan arkikokemuksesta kumpuavia esimerkkejä, paljastamaan niiden esioletuksia, selventämään käsitteitä ja punnitsemaan argumentteja ja tulkintoja. Nelsonin menetelmää on sovellettu etenkin filosofian ja matematiikan opetukseen. Se on myös lähellä niin sanottua filosofista praktiikkaa eli elämänongelmien pohtimista, jäsentelyä ja selkeyttämistä filosofisen keskustelun keinoin.
Viime vuosikymmeninä tutkivan dialogiopetuksen lähestymistapoja on kehitetty paljon. Tunnettuja ovat esimerkiksi yhdysvaltalaisfilosofi Matthew Lipmanin kollegoineen kehittämä lasten ja nuorten filosofointi (philosophy for children, P4C), brittiläisten Lyn Dawesin, Neil Mercerin ja Rupert Wegerifin thinking together -pedagogiikka, yhdysvaltalaisen Lauren Resnickin tutkimusryhmien accountable talk -menetelmä sekä ranskalaisen filosofi-pedagogin Oscar Brenifierin ”keskusteleva opetus”. Lähestymistavoissa on eronsa, mutta silti monia yhdistäviä piirteitä.
Dialogisia menetelmiä tutkittaessa on tehty hyvin samankaltaisia havaintoja keskustelevan opetuksen onnistumisen edellytyksistä. Oppaassa edellä käsiteltyjä tunne- ja ryhmätaitoja tarvitaan niissä kaikissa. Keskustelun säännöt on sovittava yhdessä ja ne on aika ajoin palautettava mieleen. Kiinnostus aihetta kohtaan pitää saada viriämään oppilaille itselleen mielekkäistä ja heidän ikäkautensa kielessä ja kokemuspiirissä ymmärrettävissä olevista virikkeistä. Vuorovaikutusta ja hyvää keskustelua on edistettävä niin opettajan antaman mallin kannustuksella kuin reflektoiden työskentelyn sujumista metakeskusteluissa. Erittäin tärkeätä on tiedostaa ja hyväksyä, että keskusteleminen vaatii aikaa ja rauhallisen tilan. Niinpä tarvitaan pitkäjänteisyyttä, kiireettömyyttä ja ryhmässä koettua turvallisuutta puhua ja kuunnella toisia.
Seuraavassa käydään läpi useimmille tutkiville dialogisille lähestymistavoille yhteisiä piirteitä neljässä aihepiirissä: keskustelun säännöt, opettajan rooli, työskentelyn kulku ja keskustelun kyselevä ohjaaminen. Tämän jälkeen kuvataan perusesimerkkinä dialogisesta menetelmästä lasten ja nuorten pedagogista filosofointia. Lopuksi esitämme yksityiskohtaisemmin lähtökohtia ja vinkkejä dialogityöskentelyyn lasten kanssa etenkin luokanopettajan näkökulmasta.
Lue lisää
Eero Salmenkivi tarkastelee Sokrateen alkuperäistä kyselevää menetelmää artikkelissa ”Sokraattinen kysely”, Karel van der Leeuw esittelee Nelsonin ajattelua artikkelissa ”Sokraattinen keskustelu – johdatus Leonard Nelsonin metodiin” ja Robert Fisher opastaa nykyaikaisen kyselevän opetuksen perusteisiin artikkelissa ”Sokraattinen opettaminen”, kaikki teoksessa Sokrates koulussa (toim. Tuukka Tomperi & Hannu Juuso, 2008).
