Aksios

Luvun tavoitteet ja sisällöt

Oppilas perehtyy ikonitaiteeseen.

Käsitteet

ikoni, kirkkotaide, symboli

Kuvatehtävät

S. 154 Ketä kuvataan tässä ikoni-luonnostelmassa? Mitkä asiat oikeanpuolimmaisesta kuvasta puuttuvat, jotta kuva olisi ikoni? (sädekehä ja nimi) 

S. 155 Mitkä kolme asiaa kuvassa yhdistävät Isä Jumalan ja Jumalan Pojan toisiinsa? (1. että istuvat vierekkäin, 2. että Isä siunaa Jeesuksen Kristuksen nimellä kädellään, 3. että molempien sädekehässä on samat kirjaimet ”ο ω ν”.) 

S. 159 Etsi edellisellä aukeamalla oppimiasi asioita näistä neljästä ikonista. Mitä löydät? 

Lisätietoa opettajalle

Kirkkotaide

Ikonitaiteen ja kirkkomusiikin kehittyminen erilaisiksi eri puolilla maailmaa on esimerkki siitä, miten ortodoksisuus ei pyri pyyhkimään pois eri kulttuurien eroavaisuuksia vaan pyhittää ne. Kulttuurissa oleva kuvakieli ja musiikillinen ymmärrys säilytetään. Paikallisten ihmisten kääntyessä kristinuskoon he itse löytävät keinot miten ilmaista kristinuskon totuuksia oman kulttuurinsa kielellä. Näin syntyvät kullekin kansalle ominaiset kirkkotaiteen muodot. Joitain keskeisimpiä periaatteita omaksutaan sieltä, mistä käsin on lähetystyötä tehty, mutta aina myös kansallinen omaleimaisuus tulee ennemmin tai myöhemmin näkyviin.

Tämä prosessi on osa kulttuurin pyhittymistä. Kulttuurin pyhittyminen vaikuttaa myös ihmisten tapoihin ja kieleen, jota puhutaan. Esim. venäjän kielessä sana kiitos (spasiibo) tulee sanoista spasii boh, joka tarkoittaa suomennettuna pelastakoon Jumala (sinut/teidät). Tai vanha karjalainen pakanallinen tapa tuoda haudoille ruokaa vainajille on kristinuskossa muuttunut vainajien muistelemiseksi haudalla. Entinen ruokauhri, joka tuotiin vainajalle, tuodaan yhä, mutta omaisten lähdettyä sen syö joku kylän köyhistä. Vastapalvelukseksi hän rukoilee vainajan puolesta. Haudoilla käydään muistoaterialla aina vuosittain, kuolinpäivänä. Tästä köyhät tietävät mille haudalle mennä minäkin päivänä. Haudoilla muistellaan yhä vainajaa, rukoillaan hänen puolestaan ja tuodaan vainajan sielun pelastuksen puolesta konkreettinen uhrilahja, joka koituu samalla elävien lähimmäisten auttamiseksi.

Ikonien historia

Ortodoksisen perinteen mukaan apostoli Luukas maalasi ensimmäisen ikonin. Hän maalasi kuvan Jumalansynnyttäjästä. Ikonit ovat kuuluneet ortodoksisen kirkon hartauselämään sen varhaisista vaiheista lähtien, viimeistään siitä saakka, kun on ollut kirkkorakennuksia. Esim. Kappadokeasta, nykypäivän Turkista, löytyy yhä vanhoja 300-luvulta peräisin olevia luolakirkkoja, joiden seiniltä löytyy yksinkertaisia yksivärisiä seinämaalauksia, jotka esittävät, ristiä, Kristusta ja Jumalansynnyttäjää.

Kirkon historiassa oli kuitenkin vaihe, jolloin kiisteltiin ikonien käytöstä. Tämä vaihe oli 700-800-luvuilla. Tätä aikakautta kutsutaan ikonoklasmin aikakaudeksi. Ikonoklasmi tarkoittaa kuvainraastamista. Silloin Itä-Rooman valtakunnassa tuhottiin ikoneja kirkoista ja ikonien puolustajia vainottiin ja jopa tapettiin. Kirkko lähes jakautui kahtia kiistan vuoksi. Lopulta mm pyhän Johannes Damaskolaisen voimakkaitten puolustuspuheiden ja Nikean 7. ekumeenisen kirkolliskokouksen päätösten myötä ikonien puolustajien kanta tuli muotoilluksi: ”Ikonille suunnattu kunnioitus ei kohdistu ikoniin itseensä, vaan siihen alkukuvaan, jota ikoni esittää” ja ”Kun näkymätön Sana tulee lihassa näkyväksi, teet näkyväisen kuvan.” Perustelut olivat toki laajemmat, mutta yllä on kirjoitettuna kaksi ydinkohtaa.

Ikonoklasmi säilyi yhä voimissaan kirkolliskokouksen päätöksestä huolimatta vielä lähes 100 vuotta. Vasta vuonna 863 pidetty paikallinen kirkolliskokous lopetti kiistan lopullisesti. Ikonoklasmin tuominnut kirkolliskokous päätti ekumeenisten kirkolliskokousten aikakauden ja torjui viimeisen harhaopin. Sen jälkeen ei ole kukaan onnistunut keksimään uusia harhaoppeja, joita ei olisi jo kumottu edellisissä kokouksissa.

Kirkossa suhtaudutaan ikoneihin kunnioittavasti. Niitä pitää käsitellä varoen ja kunnioittavasti. Jos joku kieltää ikonien käytön, ei hän voi olla ortodoksi, näin päätettiin Nikean kokouksessa v 787. Tämä johtuu siitä, että silloin ihminen kieltää myös Jeesuksen ihmiseksi tulemisen.

Käänteinen perspektiivi

Ikoneissa käytetään käänteistä perspektiiviä, jotta ikoni avautuisi katsojalle. Käännetty perspektiivi on ikonitaiteessa käytetty menetelmä, jolla ikoniin saadaan tunne laajasta horisontista. Käännetyssä perspektiivissä katoamispiste, pakopiste ei ole kuvan syvyyssuunnassa, vaan ikonikuvan edessä tai oikeastaan katsojassa itsessään. Ikonin katsoja on ikään kuin aloittamassa kulkea tietä, joka ei etäänny ikonikuvan syvyyteen, vaan se aukeaa hänen eteensä koko rajattomuudessaan. Käännetty perspektiivi ei vedä katsetta mukaansa, vaan pysäyttää sen ja estää sen etenemästä kuvan syvyyssuuntaan ja keskittää tarkkaavaisuuden ikonikuvaan itseensä.

Käännetyllä perspektiivillä yritetään saada ikonissa säilymään sen kaksiulotteisuus. Käännetyssä perspektiivissä kohde tai esine pienennetään optisesti kuvassa lähtemällä liikkeelle kuvan sisällä olevasta pisteestä. Käännetty perspektiivi ei keskitä katsetta kuvan kaukaiseen pakopisteeseen vaan tarkkaavaisuus on helpompi keskittää koko kuvaan.

Käännetyn perspektiivin lisäksi ikoneissa käytetään toisinaan myös arvoperspektiiviä. Ikonin tärkeimmät henkilöt on kuvattu muita kookkaammiksi ja suoraan edestäpäin. Ikonikuvan ulottuvuus ja tila rajoittuvat ikonilaudan pintaan, eikä ikoniin maalata keinotekoista syvyysvaikutelmaa. Teoksissa esiintyvä arkkitehtuurin kuvaus ei koskaan sulje tapahtumaa sisäänsä, vaan on taustana ja samalla se liittää tapahtuman määrättyyn historialliseen ympäristöön. Rakennuksessa sisällä tapahtuva tilanne kuvataan kyseistä rakennusta vasten, sillä ikonin merkityksen mukaisesti tapahtumat eivät rajoitu mihinkään tiettyyn paikkaan.
(Lähde: Käännetty perspektiivi. ortodoksi.net. Luettu 5.10.2022.)