Kaverit (s. 101–103)
Oppitunteja enemmän pikkuhirviötä kuitenkin mietitytti, saisiko se kavereita. Löytyisikö koulusta ketään, joka olisi kiinnostunut samoista asioista kuin se? Entä jos se jäisi välitunneilla yksin? Mitä se tekisi, jos sitä kiu-sat-tai-siin? Pikkuhirviö ei halunnut satuttaa ketään, mutta sen voimat olivat vielä vähän arvaamattomat.
Hirviö havahtui mietteistään kuullessaan meteliä puiden välissä pilkottavalta suurelta aukiolta. Meteli oli itse asiassa hyvin vaisu sana kuvaamaan sitä mölyä, joka kantautui aukiolta kaareen aseteltujen kivipaasien lomasta ja pelotti kaikki peikkoa pienemmät olennot syvälle metsän uumeniin.
Pikkuhirviö tallusti lähemmäs ja näki lauman erikokoisia ja -näköisiä nuoria hirviöitä hyppimässä pitkin paasia, irvistelemässä toisilleen, nauramassa ja nujakoimassa keskenään.
Katsottuaan hieman tarkemmin se huomasi, että joukon keskellä, enimmäkseen sen alla, makasi hahmo, josta ei erottanut mikä oli päätä ja mikä häntää. Hahmon uumenista nousi ääni, joka kuulosti kauhistuneelta.
Hei, pikkuhirviö huudahti ja rymisteli esiin metsän reunasta, – mitä te teette?
Toinen toistaan hurjemmat, rumemmat ja pelottavammat hirviölapset kääntyivät hämmästyneinä katsomaan, kuka uskalsi keskeyttää heidän hauskimman leikkinsä, tulokkaan kiusaamisen.
Suna Vuori: Hirmuista koulupäivää, hirviö. WSOY 2006.
