Kadonnut tomaatti (s. 112–113)
Sen kuuluisan perjantain aamuna Väykkä oli varma, että tänään hänen tomaattinsa olisivat vihdoin kypsiä. Piti ollakin, sillä näyttely olisi jo viikonloppuna. Huolettomasti vihellellen Väykkä otti mittanauhansa ja jätti Maukan puuhailemaan palapelinsä parissa. Maukka nimittäin oli melkein koko kesän rakentanut suurta palapeliä, jossa oli kymmenentuhatta palaa. Maukka oli varma, että tänään olisi se päivä, kun se vihdoin saisi palapelinsä valmiiksi.
Ilma oli aurinkoinen, siinä tuoksui hieman savu. Loppukesän kuivuus oli saanut ruohon ruskeaksi, mutta kasvihuoneessa vallitsi ihanteellinen ilmasto tomaateille. Ne olivat suuria, punaisia ja pulleita. Väykkä henkäisi nautinnollisen siemauksen tomaatti-ilmastoa, ja meni sitten suurimman tomaattinsa luokse. Se kasvoi hieman piilossa tuuheiden lehtien suojassa kasvihuoneen aurinkoisimmassa nurkkauksessa. Väykkä raotti lehtiä hymyillen.
– Huomenta pullukkaiseni, se sanoi tomaatille, jota ei enää ollut. Siinä missä tomaatti oli roikkunut, oli vain tyhjä kanta.
Väykkä otti pari askelta taaksepäin. Sen päässä surisi eikä Väykkä oikein edes tajunnut, mitä se oli juuri nähnyt, tai pikemminkin, mitä ei ollut juuri nähnyt. Se tarkasteli kasvihuonetta kuin olisi ollut siellä ensi kertaa. Sitten se palasi ovelle, otti huolellisesti suunnan uudestaan, otti joka-aamuiset kaksi askelta tomaattinsa luo ja raotti lehtiä. Tomaatti oli kadonnut.
Timo Parvela: Maukka ja Väykkä. Tammi 2009.
