Onneli ja minä (s. 146–148)
Onneli on minun paras ystäväni. Ja minä olen Onnelin paras ystävä. Me olemme melkein yhtä vanhoja ja asumme samassa kaupungissa ja käymme samaa koulua. Ja tietenkin olemme samalla luokalla myös. Koulussa me toisiimme tutustuimmekin. Heti ensimmäisenä koulupäivänä. Ja siitä lähtien me olemme olleet parhaat ystävät. Siitä on nyt kokonainen vuosi.
Melkein kaikki lapset olivat tulleet kouluun isänsä tai äitinsä saattamina. Mutta minä olin tullut yksin, sillä isä oli luullut, että äiti vie minut ja äiti oli luullut, että isä vie minut. Ja niin minä sain tulla yksin, sillä Minnalla oli juuri silloin silityspäivä, eikä Adelekaan ennättänyt. Enkä minä Minnan tai Adelen kanssa olisi tahtonutkaan tulla.
Onnelilla oli kyllä tarpeeksi saattajia, sillä hänen neljä vanhempaa siskoaan ja veljeään kävi samaa koulua, ja Onneli kai tuli heidän kanssaan. En minä niin varmaan tiedä, mutta luulen niin. Mutta he jättivät Onnelin heti koulun pihalla yksin ja menivät juttelemaan omien luokkatoveriensa kanssa. Ja niin me kaksi seisoimme siinä aidan vieressä ja katselimme muita. Ja ennen kuin oikein huomasimmekaan, kuinka se kävi, me aloimme puhua keskenämme ja tulimme tuttaviksi. Ja siitä pitäen olemme olleet aina yhdessä. Ja meillä on aina hurjan hauskaa, sillä me pidämme aivan samoista asioista. Emmekä me riitele milloinkaan. Minulla ei vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin ensimmäisenä koulutalvenani.
Mutta se loppui aikanaan ja tuli kesäloma. Ja me päätimme olla entistä enemmän yhdessä. Heti ensimmäisenä lomaaamuna menin hakemaan Onnelia ulos ja päätimme mennä joen rantaan koettamaan, kuinka kylmää vesi on, että tietäisimme joko pian voi mennä uimaan. Me kuljimme pitkin rantatietä ja katselimme hauskoja taloja, jotka pilkottivat iloisesti puitten välistä. Sitten me käännyimme Ruusukujalle ja silloin…
Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. WSOY 2013.
