Rehellinen löytäjä saa pitää, osa 1 (s. 155–159)
Ja nyt jatkan siitä, mihin äsken keskeytin.
Me olimme menossa rantaan, niin kuin kerroin, ja kään-nyim-me juuri alas Ruusukujalle, joka on lähinnä jokea oleva pieni katu. Ja juuri siellä erään pienen portin edessä näimme maassa paksun ruskean kirjekuoren.
Me näimme sen ihan yhtaikaa. Ja yhtaikaa me ku-mar-ruim-me nostamaan se ylös. Kuoreen oli kir-joi-tet-tu jotakin. Luimme sen yhdessä. Näin siinä oli
REHELLINEN LÖYTÄJÄ SAA PITÄÄ
– Rehellinen löytäjä saa pitää, me sanoimme yhteen ääneen ja katsoimme toisiimme.
– Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Onneli ihmetteli.
– Tarkoittaakohan se meitä? minä sanoin.
– Olemmeko me sitten rehellisiä? Onneli ihmetteli.
– Mistä sen voi tietää, minä sanoin.
– Opettaja sanoi kerran koulussa, että löytötavara pitää viedä opettajalle, Onneli muistutti.
– Mutta nyt on kesäloma, minä sanoin.
Se oli pulmallista. Mutta sitten me yhtäkkiä keksimme sen. Melkein yhteen ääneen sanoimme:
– Viedään se poliisille!
Ja niin me teimme. Me veimme kuoren poliisilaitokselle. Meitä pelotti aika tavalla, mutta sisällä suuren pöydän takana istui iso, kiltin näköinen poliisi, joka piirteli jotakin edessään olevaan paperiarkkiin aikansa kuluksi. Eikä minua enää pelottanut niin kovin.
– Mitäs asiaa nuorilla neideillä on? poliisi kysyi kohteliaasti.
– Me löysimme Ruusukujalta tällaisen kirjekuoren, minä sanoin ja Onneli ojensi kuoren poliisille.
Poliisi käänteli sitä käsissään ja tutki sitä joka puolelta. Sitten hän luki, mitä siihen oli kirjoitettu.
– Rehellinen löytäjä saa pitää. Sanoitteko, että te kaksi löysitte tämän?
– Kyllä, me vastasimme yhtaikaa.
– Ja mistä sanoitte löytäneenne sen?
– Ruusukujalta, me sanoimme.
– Näyttää siltä, että tämä sitten kuuluu teille, koska te kerran sen löysitte.
Minä katsoin Onneliin ja Onneli katsoi minuun.
– Mitäs miettimistä siinä on, poliisi sanoi. – Mitä kuoressa on?
– Emme me tiedä, minä sanoin.
– Emme ole avanneet sitä, Onneli sanoi.
– Kun me emme tiedä, olemmeko me rehellisiä, minä sanoin huolestuneena.
Poliisi nauroi.
– Minusta näyttää, että te olette rehellisiä. Hyvin rehellisiä. Noin rehellisiä löytäjiä olen nähnyt harvoin. Ettekö te ole edes uteliaita? Minä ainakin olen. Avatkaa nyt kuori!
– Avaa sinä, Onneli, minä sanoin.
– Ei kun avaa sinä, Anneli, Onneli sanoi.
– En minä uskalla, minä sanoin. – Avatkaa te se, herra poliisi, lisäsin kohteliaasti.
– Samapa se, poliisi sanoi. Hän otti paperiveitsen ja avasi kuoren.
– Voi ukon tulikukka! hän sanoi sitten tuijottaen kuoren sisään.
– Kylläpä teitä tyttöjä nyt onnisti! Tiedättekö, mitä täällä on? Katsokaa!
Ja hän veti kuoresta esiin kaksi setelinippua, hyvin paksua setelinippua, jotka kumpikin oli sidottu punaisella silkkinauhalla.
– Rahaa! poliisi sanoi. – Hyvin paljon rahaa!
Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. WSOY 2013.
Rehellinen löytäjä saa pitää, osa 2 (vain äänitteellä)
Rahaa, Onneli ja minä sanoimme yhteen ääneen. Ja minä luulen, että Onnelin ääni kuulosti yhtä pettyneeltä kuin omanikin.
– Eikö siinä ollut muuta kuin rahaa, minä sanoin. Ja Onneli sanoi:
– Minä toivoin, että siinä olisi ollut jotakin hauskempaa.
– Niin kuin mitä? poliisi kysyi.
– No vaikka kiiltokuvia, Onneli sanoi.
– Tai paperinukkeja, minä sanoin.
– Voi hyvät tytöt, poliisi sanoi. – Näillä rahoilla te voitte ostaa niin paljon kiiltokuvia tai paperinukkeja kuin ikinä tahdotte, ja paljon muuta lisäksi.
– Niin, mutta se ei ole samaa, minä sanoin. – Olisi ollut paljon hauskempi löytää niitä.
– Mutta tässä nämä rahat nyt joka tapauksessa ovat, poliisi sanoi nousten seisomaan. Ja teidän ne ovat. Viekää ne vaikka pankkiin.
Minä otin kuoren ja niiasin. Sitten me lähdimme.
Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin kootut kertomukset. WSOY 2013.