Pieni merenneito
Kukaan ei kaivannut niin hartaasti meren pinnalle kuin nuorin, hänellähän oli pisin odotusaika. Monena yönä hän seisoi avoimen ikkunan ääressä ja katseli ylös läpi tummansinisen veden. Hän näki kuun ja tähdet, veden läpi ne näyttivät paljon suuremmilta kuin meidän silmissämme; joskus liikkui ikään kuin musta pilvi niiden alla, ja silloin prinsessa tiesi, että hänen ylitseen ui joko valas tai laiva, jossa oli paljon ihmisiä.
Nyt siis vanhin prinsessa oli viisitoistavuotias ja sai nousta meren pinnalle.
Kun hän palasi, hänellä oli vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta ihaninta hänestä kuitenkin oli ollut lojua hiekkasärkällä kuutamossa tyynessä vedessä ja katsella lähirannikon suurta kaupunkia, kuunnella soittoa ja ihmisten hälinää. Koska hän ei voinut sinne päästä, kaipasi hän kaikkein eniten juuri sitä.
Vuoden kuluttua toinen sisar sai luvan nousta veden pinnalle ja uida minne tahtoi. Hän sukelsi ylös juuri auringon laskiessa, ja se näky hänestä oli kaikkein kaunein.
Seuraavana vuonna kolmas sisar sukelsi meren pinnalle. Hän oli rohkein sisarusparvesta, ja hän lähti uimaan ylös leveätä virtaa, joka laski mereen. Pienessä lahdenpoukamassa leikki joukko ihmislapsia. Ikinä hän ei unohtaisi komeita metsiä, vihreitä kukkuloita ja sieviä lapsia, jotka uivat, vaikkei heillä ollutkaan kalanpyrstöä.
Neljäs sisar ei ollut niin rohkea, hän jäi keskelle merta ja kertoi, että siinä olikin kaikkein kauneinta, kun näki monta peninkulmaa yltympäri ja taivas kaartui pään päälle kuin suuri lasikello. Laivojakin hän oli nähnyt, mutta niin kaukaa, että ne olivat pieniä kuin lokit; hauskat delfiinit olivat heittäneet kuperkeikkaa ja isot valaat olivat pärskyttäneet vettä sieraimistaan: sellaisten suihkulähteitten keskellä hän oli uinut.
Nyt oli viidennen sisaren vuoro, ja koska hänen syntymäpäivänsä oli keskellä talvea, hän näki suuria jäävuoria, ne olivat paljon korkeampia kuin ihmisten rakentamat tornit. Ne olivat muodoiltaan mitä ihmeellisimpiä ja kimmelsivät kuin timantit.
Kun sisarukset nyt aikuisiksi tultuaan saivat mielin määrin uida ylös, se alkoi heistä tuntua yhdentekevältä: he kaipasivat kotiin ja sanoivat, että meren pohjalla oli kuitenkin kauneinta ja niin herttaisen kotoista.
Monena iltana nuo viisi sisarusta tarttuivat toisiaan kädestä ja uivat rivissä veden pinnalle. Heillä oli kaunis ääni, kauniimpi kuin kellään ihmisellä, ja kun myrsky nousi, he uivat laivojen eteen ja lauloivat; mutta ihmiset eivät ymmärtäneet laulun sanoja, he luulivat vain myrskyn ujeltavan.
Kun siis sisarukset iltaisin nousivat meren pintaan, jäi pikkusisko yksinään katsomaan heidän jälkeensä, ja hänen teki mieli itkeä, mutta merenneidoilla ei ole kyyneliä ja se vain lisäsi hänen kärsimystään.
Pieni merenneito – Viisi pitkää vuotta
Kukaan ei kaivannut niin hartaasti meren pinnalle kuin nuorin, hänellähän oli pisin odotusaika. Monena yönä hän seisoi avoimen ikkunan ääressä ja katseli ylös läpi tummansinisen veden. Hän näki kuun ja tähdet, veden läpi ne näyttivät paljon suuremmilta kuin meidän silmissämme; joskus liikkui ikään kuin musta pilvi niiden alla, ja silloin prinsessa tiesi, että hänen ylitseen ui joko valas tai laiva, jossa oli paljon ihmisiä.
Nyt siis vanhin prinsessa oli viisitoistavuotias ja sai nousta meren pinnalle.
Kun hän palasi, hänellä oli vaikka kuinka paljon kerrottavaa, mutta ihaninta hänestä kuitenkin oli ollut lojua hiekkasärkällä kuutamossa tyynessä vedessä ja katsella lähirannikon suurta kaupunkia, kuunnella soittoa ja ihmisten hälinää. Koska hän ei voinut sinne päästä, kaipasi hän kaikkein eniten juuri sitä.
Vuoden kuluttua toinen sisar sai luvan nousta veden pinnalle ja uida minne tahtoi. Hän sukelsi ylös juuri auringon laskiessa, ja se näky hänestä oli kaikkein kaunein.
Seuraavana vuonna kolmas sisar sukelsi meren pinnalle. Hän oli rohkein sisarusparvesta, ja hän lähti uimaan ylös leveätä virtaa, joka laski mereen. Pienessä lahdenpoukamassa leikki joukko ihmislapsia. Ikinä hän ei unohtaisi komeita metsiä, vihreitä kukkuloita ja sieviä lapsia, jotka uivat, vaikkei heillä ollutkaan kalanpyrstöä.
Neljäs sisar ei ollut niin rohkea, hän jäi keskelle merta ja kertoi, että siinä olikin kaikkein kauneinta, kun näki monta peninkulmaa yltympäri ja taivas kaartui pään päälle kuin suuri lasikello. Laivojakin hän oli nähnyt, mutta niin kaukaa, että ne olivat pieniä kuin lokit; hauskat delfiinit olivat heittäneet kuperkeikkaa ja isot valaat olivat pärskyttäneet vettä sieraimistaan: sellaisten suihkulähteitten keskellä hän oli uinut.
Nyt oli viidennen sisaren vuoro, ja koska hänen syntymäpäivänsä oli keskellä talvea, hän näki suuria jäävuoria, ne olivat paljon korkeampia kuin ihmisten rakentamat tornit. Ne olivat muodoiltaan mitä ihmeellisimpiä ja kimmelsivät kuin timantit.
Kun sisarukset nyt aikuisiksi tultuaan saivat mielin määrin uida ylös, se alkoi heistä tuntua yhdentekevältä: he kaipasivat kotiin ja sanoivat, että meren pohjalla oli kuitenkin kauneinta ja niin herttaisen kotoista.
Monena iltana nuo viisi sisarusta tarttuivat toisiaan kädestä ja uivat rivissä veden pinnalle. Heillä oli kaunis ääni, kauniimpi kuin kellään ihmisellä, ja kun myrsky nousi, he uivat laivojen eteen ja lauloivat; mutta ihmiset eivät ymmärtäneet laulun sanoja, he luulivat vain myrskyn ujeltavan.
Kun siis sisarukset iltaisin nousivat meren pintaan, jäi pikkusisko yksinään katsomaan heidän jälkeensä, ja hänen teki mieli itkeä, mutta merenneidoilla ei ole kyyneliä ja se vain lisäsi hänen kärsimystään.
Pieni merenneito – Vihdoin meren pinnalla
Ja sitten hän vihdoin täytti viisitoista.
- No niin, nyt on sinun vuorosi, sanoi isoäiti, vanha leskikuningatar.
- Tulehan, niin minä koristan sinun kuten toisetkin sisaret. Ja hän laski neidon päähän valkean liljaseppeleen; ja sitten vanhus kiinnitti prinsessan pyrstöön kahdeksan suurta osteria merkiksi hänen korkeasta säädystään
- Voi se tekee kipeää! sanoi pieni merenneito.
- Täytyy sitä juhlapuvun tähden vähän kärsiäkin, tuumi vanhus.
Neito olisi niin mielellään ravistanut koko komeuden yltään ja pannut raskaan seppeleen pois, mutta hän ei uskaltanut panna vastaan.
- Näkemiin! hän huudahti ja nousi veden läpi keveänä ja kirkkaana kuin kupla.
Aurinko oli juuri laskenut, kun hän nosti päänsä merestä, ja keskellä vaaleanpunaista taivasta loisti iltatähti kirkkaana ja kauniina. Lähellä oli suuri kolmimastoinen laiva, ja touveissa ja raakapuilla istuskeli merimiehiä. Laivasta kuului soittoa ja laulua, pieni merenneito näki miten sisällä liikkui juhlapukuisia ihmisiä. Kaikkein kaunein oli kuitenkin nuori prinssi, jolla oli suuret, tummat silmät: hän ei varmastikaan ollut vanhempi kuin kuusitoistavuotias, ja nyt vietettiinkin hänen syntymäpäiviään. Merimiehet tanssivat kannella, ja kun nuori prinssi astui ulos, ammuttiin satoja raketteja ilmaan, joka valkeni kuin keskellä päivää, ja pieni merenneito aivan pelästyi ja sukelsi pinnan alle, mutta pian hän pisti päänsä näkyviin ja silloin tuntui kuin kaikki taivaan tähdet olisivat sataneet hänen ympärilleen. Komeat tulikalat kieppuivat sinisessä ilmassa ja kaikki valo heijastui kirkkaasta tyynestä vedestä. Soitto soi suloisessa yössä.
Mutta syvällä meressä alkoi kohista ja pauhata, suuria pilviä ilmestyi taivaalle ja kaukana välähteli salamoita. Suuri laiva keinui hurjaa vauhtia halki myrskyävän meren. Laiva sukelsi kuin joutsen aaltoihin ja nousi taas niiden harjalle. Laiva kääntyi kyljelleen ja vesi tulvi ruumaan. Nyt pieni merenneito huomasi, että vaara oli käsissä, hänen täytyi itsekin varoa laivasta irronneita lankkuja ja laudanpätkiä.
Hän haki katseellaan prinssiä ja näki tämän syöksyvän mereen laivan pirstoutuessa. Ensin merenneito ilahtui, sillä nythän prinssi tulisi hänen luokseen, mutta sitten hän muisti, etteivät ihmiset osanneet elää vedessä. Merenneito ui ajelehtivien lankkujen ja lautojen lomitse. Hän sukelsi syvälle ja nousi taas lankkujen keskelle, kunnes lopulta löysi nuoren prinssin, joka ei enää jaksanut uida myrskyssä, ja hän olisi kuollut, ellei pieni merenneito olisi ehättänyt paikalle. Neito nosti hänen päänsä vedenpinnan yläpuolelle ja heittäytyi aaltojen kuljetettavaksi.
Aamun koittaessa rajuilma oli ohi; laivasta ei näkynyt lastuakaan, aurinko nousi merestä punaisena ja hehkuvana ja prinssin poskille näytti palaavan elämä, mutta silmät pysyivät ummessa. Prinssi muistutti pienen puutarhan marmoripatsasta, ja neito toivoi, että hän jäisi eloon.
Nyt hän näki edessään maata. Rannalla oli rakennus. Puutarhassa kasvoi sitruuna- ja appelsiinipuita, ja portin edessä korkeita palmuja. Meri oli peilityven mutta syvä aina särkälle asti, johon oli kerääntynyt valkoista hienoa hiekkaa; sinne merenneito kuljetti kauniin prinssin, laski hänet hietikolle, mutta piti huolta siitä, että pää oli korkealla lämpimässä auringonpaisteessa.
Samassa tyttöparvi pyrähti puutarhaan. Merenneito ui kauemmaksi parin vedestä kohoavan korkean kiven taakse ja sitten hän jäi odottamaan kuka löytäisi prinssiparan.
Muuan tytöistä tuli rantaan. Hän näytti ensin kovin säikähtävän, mutta haki sitten nopeasti muita ihmisiä avuksi, ja merenneito näki prinssin heräävän eloon ja hymyilevän ympärillään oleville ihmisille, mutta merenneitoon päin hän ei katsonut, eihän hän tiennytkään, että neito oli hänet pelastanut. Merenneito tuli niin murheelliseksi, että kun prinssi vietiin suureen rakennukseen, hän sukelsi mereen ja palasi kotiin isänsä linnaan.
Hän oli aina ollut hiljainen ja mietteliäs, ja oli nyt entistä hiljaisempi. Sisaret kysyivät mitä hän oli nähnyt tällä ensimmäisellä matkallaan, mutta hän ei kertonut mitään.
Nyt pieni merenneito nousi vedenpintaan monena iltana ja yönä. Hän näki prinssin lähtevän purjehtimaan upeassa veneessään. Pieni merenneito kurkisti vihreästä kaislikosta, ja jos tuuli tarttui hänen pitkään hopeanvalkoiseen huntuunsa ja joku näki sen, luultiin joutsenen kohottelevan siipiään.
Pieni merenneito – Muuta pyrstöni jaloiksi, tahdon elää ihmisenä!
Mutta pieni merenneito alkoi yhä enemmän pitää ihmisistä ja yhä hartaammin toivoa että pääsisi heidän luokseen.
- Elleivät ihmiset huku, kysyi pieni merenneito,
- elävätkö he ikuisesti, eivätkö he kuole kuten me täällä meren pohjalla?
- Kyllä he toki kuolevat! sanoi isoäiti,
- Me voimme elää kolmesataa vuotta, mutta kun me sitten lakkaamme olemasta, meistä tulee vain vaahtoa meren pinnalle. Mutta ihmisellä on kuolematon sielu, se jää eloon.
– Minä antaisin kaikki sadat elinvuoteni, jos saisin yhden ainoan päivän olla ihmisenä!
– Minun täytyy siis kuolla ja hävitä meren vaahdoksi! Enkö minä millään voi hankkia itselleni kuolematonta sielua?
- Et, sanoi isoäiti,
- paitsi jos joku ihminen rakastaisi sinua. Silloin sinä pääsisit osalliseksi ihmisten onnesta. Mutta sellaista ei koskaan tapahdu. Se mikä täällä meressä on kauneinta, sinun kalanpyrstösi, on ihmisistä rumaa. Heidän mielestään ruumiin pitää päättyä kahteen pölkkyyn, joita sanotaan jaloiksi, muuten ei ihminen ole kaunis.
Pieni merenneito huokasi ja katseli murheellisena kalanpyrstöään.
- Ollaan me vain onnellisia, sanoi isoäiti,
- hypellään ja uiskennellaan nämä kolmesataa elinvuottamme.
Pieni merenneito ei voinut unohtaa kaunista prinssiä. Hän istui surullisena pienessä puutarhassaan ja ajatteli:
- Uskaltaisin mitä vain, jos saisin omakseni hänet ja kuolemattoman sielun! Minä lähden meren noidan luo. Ehkä hän voi neuvoa ja auttaa minua!
Ja pieni merenneito lähti uimaan kohti ärjyviä pyörteitä, joiden takana noita asui. Pieni merenneito säikähtyi hetkeksi paikalleen, hänen sydämensä takoi kauhusta, mutta kun hän sitten taas ajatteli prinssiä ja ihmisen sielua, hänen rohkeutensa palasi. Hän sitoi pitkät liehuvat hiuksensa tiukasti päänsä ympäri, painoi kätensä rintaa vasten ja kiiti kuin kala veden halki.
Hän tuli nyt liejuiselle aukiolle. Keskelle aukiota oli rakennettu talo hukkuneiden ihmisten luista, ja siellä istui meren noita syöttämässä sammakkoa suustaan.
- Minä kyllä tiedän mitä sinä tahdot, sanoi noita.
- Aika tyhmä sinä olet, mutta minä täytän toivomuksesi, sillä se tekee sinut onnettomaksi, kaunis prinsessani. Sinä haluaisit kalanpyrstösi tilalle kaksi pölkkyä kuten ihmisillä, niin että nuori prinssi rakastuisi sinuun ja sinä saisit hänet ja kuolemattoman sielun! Ja sitten noita remahti niin äänekkääseen ja rumaan nauruun, että sammakko putosi maahan nurin niskoin.
- Minä valmistan sinulle juoman, ja sinä saat se mukanasi uida maihin ennen auringon nousua, istua rannalle ja juoda juomasi. Silloin sinun pyrstösi halkeaa ja muuttuu jaloiksi. Kaikki, jotka sinut näkevät, sanovat että sinä olet kaunein ihmislapsi minkä he ovat ikinä nähneet. Mutta joka askelella sinusta tuntuu kuin astuisit terävälle veitselle ja vuotaisit verta.
- Mutta muista, sanoi noita,
- kun sinä olet saanut ihmisen muodon, sinusta ei enää koskaan voi tulla merenneitoa. Ja ellet voita omaksesi prinssin rakkautta, et saa kuolematonta sielua. Jos hän menee naimisiin jonkun toisen kanssa, sinusta tulee meren vaahtoa.
- Minä tahdon sittenkin! sanoi pieni merenneito ja tuli kalmankalpeaksi.
- Mutta sinun täytyy myös maksaa minulle palkkani, sanoi noita,
- Sinulla on merenpohjan kaunein ääni ja juuri äänesi sinun täytyy antaa minulle. Minä tahdon kalliista juomastani palkaksi parhaan mitä sinulla on! Minunhan täytyy antaa juomaan omaa vertani, jotta siitä tulisi terävä kuin miekka!