Elokuva
Elokuvateollisuuden syntyminen oli osittain vastaus vapaa-ajan ilmaantumiselle. Ihmiset kaipasivat viihdettä lisääntyneen vapaa-aikansa ratoksi. Elokuva tarjosi kaupungissa asuvalle työväestölle ja alemmalle keskiluokalle jotakin siitä kulttuuritarjonnasta, joka parempiosaisille oli jo ollut tarjolla. Elokuva sovitti viihdetarjonnan uuteen esitysmuotoon ja loi levitysjärjestelmän massakulutusta varten. Elokuvaa pidetäänkin massakulttuurin luojana, dynamona ja lähteenä.
Ensimmäinen julkinen elokuvaesitys nähtiin Berliinissä vuonna 1894. Suomeen elokuva saapui kesällä 1896. Aluksi näytökset olivat osa sirkuskiertueiden ohjelmistoa, mutta jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosina käynnistyi Helsingissä säännöllinen elokuvateatteritoiminta. Toiminta laajeni koko valtakunnan kattavaksi varsin nopeasti.
Ensimmäiset elokuvat olivat yhdellä kameralla kuvattuja, leikkaamattomia ja dokumentaarisia katsauksia erilaisista tapahtumista tai otoksia arkipäivän elämästä. Tällaisia olivat esimerkiksi ranskalaisten Lumière-veljesten elokuvat Työläiset poistuvat tehtaasta (1895) ja Juna saapuu asemalle (1895), jotka kuvasivat nimensä mukaisia tapahtumia. Yleisölle riitti aluksi, että se näki valokuvien heräävän eloon. Elokuvien kesto oli alle minuutista viiteentoista minuuttiin. Pian kuitenkin huomattiin näytelmäelokuvan, psykologisen kerronnan, trikkikuvauksen ja leikkauksen mahdollisuudet. Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva Salaviinan polttajat valmistui vuonna 1907. Dokumenttielokuva ei kuitenkaan kuollut näytelmäelokuvan esiinmarssin jälkeen, vaan uutisfilmejä näytettiin elokuvateattereissa näytösten aluksi vielä 1960-luvulla.
Elokuvan juuret ovat vahvasti Euroopassa. Yhdysvallat nousi kuitenkin jo vuoden 1914 paikkeilla maailman johtavaksi elokuvatuottajamaaksi, kun Eurooppa keskittyi sotimiseen. Ensimmäinen maailmansota synnytti propagandaelokuvan, kun elokuvan huomattiin vaikuttavan vahvasti ihmisten tunteisiin. Propagandaelokuvaa käytti tehokkaasti myös Hitler toisen maailmansodan edellä ja sen aikana.
Maailman ensimmäinen teattereissa esitetty äänielokuva oli yhdysvaltalainen The Jazz Singer (1927) ja värielokuva niin ikään yhdysvaltalainen Becky Sharp (1934). Suomen ensimmäinen kokopitkä äänielokuva oli Sano se suomeksi (1931) ja ensimmäinen kokoillan värielokuva oli Juha (1956).
Elokuvissa kävijöiden määrä Suomessa oli suurimmillaan 1940- ja 1950-luvuilla. Huippuvuosina jokainen suomalainen kävi elokuvissa keskimäärin 10 kertaa vuodessa. Elokuvateattereiden määrä oli tällöin korkeimmillaan. Kotimaisia elokuvia tuotettiin ennätystahtia, jopa 20 pitkää näytelmäelokuvaa vuodessa. 1960-luvulla television yleistyminen ja kodin merkitys vapaa-ajan pääasiallisena viettopaikkana verottivat elokuvissa kävijöiden määrää. 1980-luvun alussa yleistynyt videonauhuri vähensi elokuvissa käymistä edelleen. 1990-luvulla elokuvan kilpailijaksi nousi uusia välineitä, kuten henkilökohtaiset tietokoneet ja niiden kautta käytettävät verkkopalvelut sekä erilaiset kuva- ja äänitallenteet. 2000-luvulla elokuvia näkee suoratoistopalveluiden kautta.
Uudet keksinnöt eivät kuitenkaan ole tappaneet elokuvaa, vaan muuttaneet sen tuotannon ja markkinoinnin luonnetta. Nykyään elokuva ilmestyy ensin teatteri- tai suoratoistolevitykseen voimakkaan markkinoinnin ja oheistuotteiden kera. Muutaman kuukauden kuluttua ensiesityksestä elokuva ilmestyy myytävänä tallenteena ja/tai suoratoistopalveluihin. Hieman pidemmän ajan kuluttua elokuva esitetään maksuttomilla televisiokanavilla.