Omistuksen keskittyminen

Joukkoviestinnän keskittymisestä on kannettu huolta aina 1800-luvun jälkipuolelta, kun kolme tietotoimistoa – pariisilainen Havas, berliiniläinen Wolff ja lontoolainen Reuter – jakoivat maailman omiin etupiireihinsä silloisen siirtomaavallan rajojen mukaan. 1800-luvun lopussa Yhdysvaltain nousevaa ”keltaista lehdistöä” hallitsivat Joseph Pulitzerin ja William Randolph Hearstin kaltaiset mediamogulit, joiden lehdistöimperiumien vaikutusvaltaa pelättiin.

Nykyisin tällaisia itsevaltaisesti mediayhtiöiden lankoja käsissään pitäviä moguleita ei juuri enää löydy, kun mediakonsernien omistus on hajautettu pörssiin. News Corporationin perustaja ja pääomistaja Rupert Murdochin samoin kuin Italian pääministerin ja mediajohtaja Silvio Berlusconin omistajavalta on kuitenkin ollut niin keskitettyä, että heidän asemastaan ja toiminnastaan mediajulkisuuden säätelijöinä on käyty kriittistä keskustelua vielä 2000-luvulla.

Mediakonsernit käyvät kauppaa myös viihde-elektroniikalla ja huvipuistoilla

Omistuksen keskittyminen koski ennen yhtä toimialaa, kuten lehdistöä tai elokuvaa. Suuret lehtitalot omistavat perinteisesti koko lehtibisneksen arvoketjun sisältöjen tuottamisesta lehtien painatukseen ja jakeluun. Hollywoodin studioiden kulta-aikana 1930–1950-luvuilla elokuvien käsikirjoitus, henkilöstö mukaan lukien näyttelijät ja ohjaajat, tuotanto ja elokuvateatterilevitys keskittyivät Yhdysvalloissa viiden suuren ja muutaman hiukan pienemmän studion hallintaan.

Nykyiset mediakonsernit ovat monialaisia jättiläisiä, joiden toiminta kattaa kaikki joukkoviestinnän ja viihteen muodot ja lajityypit. Maailman suurimmat mediakonsernit  Time Warner, News Corporation, Viacom, Vivendi, Disney, Bertelsmann ja Sony julkaisevat lehtiä ja kirjoja, tuottavat ja levittävät elokuvia, omistavat radio- ja televisiokanavia ja ovat mukana musiikkibisneksessä. Monien konsernien lonkerot ulottuvat myös media-alan ulkopuolelle. Esimerkiksi Sonyn liikevaihdosta leijonanosa muodostuu kodin viihde-elektroniikasta ja Disneyn liiketoiminta liittyy paljolti myös oheistuotteiden ja tuoteoikeuksien kauppaan sekä teema- ja huvipuistoihin.

Sanoma Oyj – suuri suomalainen

Suomen suurin mediakonserni on ylivoimaisesti Sanoma Oyj, joka julkaisee sanomalehtiä (mm. Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat), kirjoja (Docendo) ja aikakauslehtiä (esim. Aku Ankka, ET-lehti). Painotuotteiden lisäksi konserni omistaa radio- ja televisiokanavia (mm. Radio Rock, Radio Aalto, Nelonen, Jim, Liv) ja painotuotteiden jakeluketjuja (R-kioskit, Suomalainen kirjakauppa -ketju).

Sanoma Oyj on tosin 2000-luvun alussa siirtänyt toimintansa painopistettä selvemmin media-alalle, kun se luopui ensin Suomen Pizza Hut- ja Motorest-ketjujen ja sittemmin myös elokuvalevitystä Suomessa hallinneen Finnkinon ja kirjakustantamo WSOY:n omistuksista.

Konserni on myös laajentanut ulkomaille ja on merkittävä toimija muun muassa Benelux-maiden aikakauslehti- ja televisiomarkkinoilla. 2010-luvun alussa yli puolet konsernin liikevaihdosta muodostuu Suomen rajojen ulkopuolisesta toiminnasta.

Monissa maissa mediamarkkinoita kuvaa parhaiten sana oligopoli, joka tarkoittaa sitä, että muutama yritys jakaa suurimman osan markkinoista keskenään. Pohjoismainen erityispiirre on se, että jokaisessa maassa on yksi merkittävästi muita suurempi ja kansainvälisempi mediayritys: Suomessa Sanoma Oyj, Ruotsissa Bonnier, Norjassa Schibsted ja Tanskassa Egmont. Ne toimivat Pohjoismaiden lisäksi myös Baltian sekä Itä- ja Keski-Euroopan mediamarkkinoilla.

Omistuksen keskittymisen vaikutukset

Omistuksen keskittämisen taustalla on monia liiketaloudellisia syitä. Ostamalla tai muuten yrityksiä yhteen liittämällä voi lisätä pääomaa, hakea tuottoa uusilta toimialoilta ja vähentää kilpailun tuomia uhkia. Media on kuitenkin aivan erityinen liiketoiminnan alue: siinä on kyse tiedonvälityksestä, ideologioista ja viihdyttämisestä. Tämän vuoksi omistuksen keskittyminen on herättänyt paljon keskustelua ja jopa pelkoja.

Omistuksen keskittymisen pelätään kaventavan median tarjontaa ja yhtiöiden pelätään ajavan lähinnä omia etujaan. Vasta-argumenttina väitetään yhtiöiden välisen vapaan kilpailun tuottavan pikemminkin moninaisuutta mediakentälle. Mediakorporaatiot ovat myös niin suuria, että niihin mahtuu kaikenlaisia osastoja ja työntekijöitä, jotka tuottavat hyvin erilaista materiaalia.

Pörssiyhtiöissä omistus on hajautunut monille eri osakkeenomistajille, jotka eivät voi suoraan ohjailla median toimintaa. Ainoastaan lähinnä Murdochin ja Berlusconin kaltaisten mediamogulien omistajavalta nähdään nykyään uhkana median riippumattomuudelle ja moninaisuudelle.

Omistuksen keskittymisen epäsuorat vaikutukset voivat kuitenkin olla merkittäviä. Vaikka omistajat eivät suoraan vaikuttaisi median tarjontaan, kaupallisen menestyksen paine ajaa mediayrityksiä hakemaan jatkuvasti parempaa ja varmempaa tulosta. Tämä tapahtuu usein toistamalla tuttuja menestysreseptejä ja lisäämällä viihteellistä aineistoa.

Median viihteellistymisestä ja samanlaistumisesta on kuitenkin ristiriitaista tutkimustietoa. Toisten tutkimusten mukaan viihteen määrä on selkeästi lisääntynyt asian kustannuksella sekä lehdistössä että televisiossa. Toisissa tutkimuksissa puolestaan korostetaan median nykyistä monipuolisuutta. Esimerkiksi Suomen tv-tarjonta on todettu varsin moninaiseksi, koska julkisen palvelun Yleisradion ja kaupallisten kanavien ohjelmistot ovat profiloituneet eri tavoin: kanavat ovat keskittyneet erityyppisiin ohjelmiin ja tavoittelevat eri kohdeyleisöjä. Toisaalta yksittäisen kanavan ohjelmatarjonta voi olla varsin yksipuolista, ja esimerkiksi formaattiradion soittolistat saattavat olla erittäin suppeita.

Omistuksen keskittyminen on saanut aikaan muutoksia myös median työorganisaatioissa, joiden toimintaa on keskitetty. Omistuksen keskittyminen on liittänyt muun muassa maakuntien ja kaupunkien päivälehtiä yhteen, minkä takia ne julkaisevat samaa materiaalia. Keskittymisellä etsitään synergiaetua, kun samoja tuotantoja voidaan kierrättää ja markkinoida konsernin eri viestimissä – esimerkiksi MTV3:n tosi-tv-sarjan voittajaa haastatellaan Radio Novalla tai Nelosen uutuussarjaa mainostetaan suuresti Ilta-Sanomissa. Tällainen toimintojen keskittäminen samanlaistaa väistämättä median kokonaistarjontaa.

Konvergenssikulttuuri

Mediakonsernit ovat kuitenkin kohdanneet internetissä haasteen. Internetistä on tullut nopeasti suosittu viestinnän foorumi, jonka erityisesti nuoremmat sukupolvet ovat ottaneet omakseen. Internet pienentää mediatuotannon ja kuluttamisen välistä erottelua, kun kenestä tahansa voi tulla internetissä ”tekijä”. Internetin käyttäjät ovat myös tottuneet vuorovaikutteisuuteen, sosiaaliseen mediaympäristöön, yhdessä tekemiseen ja saamaan sisällöt ilmaiseksi. Kaikki tämä heikentää mediabisneksen ansaintamahdollisuuksia, jotka ovat perustuneet sisältöjen myymiseen tietyille kohdeyleisöille ja näiden kohdeyleisöjen markkinoimiseen mainostajille.

Konvergenssin käsitteellä on kuvattu tilannetta, jossa viestinten välisillä eroilla on jatkuvasti vähemmän merkitystä ja jossa samoja sisältöjä voidaan kuluttaa eri viestinten kautta. Sanan mukaisesti konvergenssi tarkoittaa yhteen sulautumista. 1990-luvulla konvergenssi oli iskusana, jota toistettiin mediataloissa tulevaisuuden strategiana.

Nyttemmin se on ollut enemmän uhka, jota vastaan mediatalot taistelevat puolustaessaan liiketoimintansa osa-alueita, sisältöjen maksullisuutta ja julkaisuoikeuksia. Mediakulttuurin tutkija Henry Jenkins puhuu konvergenssikulttuurista, ”jossa uusi ja vanha media törmäävät, jossa ruohonjuuritason media limittyy suuriin mediakorporaatioihin ja jossa mediatuottajat ja mediakuluttajat kamppailevat toistensa kanssa ennalta-arvaamattomasti mediakentän valtasuhteista”. Jenkinsille konvergenssi on nimenomaan median tuotantoa ja kulutusta määrittävä prosessi, jossa vanhat mediarajat ja ansaintalogiikat eivät enää päde. Sosiaalinen media – YouTube, Facebook, Twitter, Instagram, Reddit, Tiktok – ilmentää parhaiten konvergenssikulttuuria, joka aiheuttaa harmaita hiuksia perinteiselle viestintäteollisuudelle.

Tällä hetkellä on epäselvää, kuinka mediakonsernien ja konvergenssikulttuurin kilpajuoksussa käy. Mediahistoria on kuitenkin opettanut, että kaupalliset intressit vievät yleensä lopulta pisimmän korren uusien viestintävälineiden määrittäjinä. Muutokset eivät koskaan tapahdu hetkessä. Suuret mediakonsernit keksivät varmasti keinot selviytyä mediaympäristön muutoksesta, vaikka internet säilyttäisi tietyn määrän anarkistisuuttaan. Konvergenssi tarkoittaa lopulta sitä, että toistensa kanssa kilpaileva konvergenssikulttuuri ja mediakonsernien liiketoiminta sulautuvat aiempaa elimellisemmin toisiinsa.