Miina ja Ville

Ilmiöpohjaisella opetuksella ja oppimisella tarkoitetaan useimmiten oppiainerajoja rikkovaa, tutkivaa otetta oppimiseen. Lähtökohtana ovat kokonaisvaltaiset, todellisen maailman ilmiöt, joita tarkastellaan kokonaisina, aidossa kontekstissa. Elämänkatsomustieto on pohjaltaan monitieteinen.

Elämänkatsomustiedon on useimmiten helppo osallistua monialaisiin oppimiskokonaisuuksiin, mutta Ilmiöpohjaisuus voi elämänkatsomustiedossa toteutua myös oppiaineen sisällä. Ilmiöpohjaisuus avaa isompaa ikkunaa maailmaan ja sen ymmärtämiseen. Ilmiöpohjainen lähestymistapa ja tutkiva oppiminen tukevat toisiaan.

Tutkiva oppiminen

Tutkiva oppiminen ei ole menetelmä vaan ajattelutapa. Se on näkemys oppimisesta tai kasvatusfilosofia, jonka visiona on ettei oppilaan tarvitse orientoitua eri tavalla eri aineen tunneille. Tutkiva oppiminen tarkoittaa opetuksen organisoimista uudelleen siten, että oppiminen tähtää ymmärtämiseen, ilmiöiden selittämiseen. Oppiminen tapahtuu ongelmanratkaisuna, omien ennakkokäsitysten tietoisen pohtimisen kautta. Huomiota pyritään kohdistamaan keskeisiin käsitteisiin tai perustaviin ideoihin. Tutkiva oppiminen voi nämä lähtökohdat huomioon ottaen pitää sisällään erilaisia opetusmenetelmiä, mutta oppiminen ei siinä perustu 45 minuutin oppitunteihin, ei oppikirjan aukeamakokonaisuuksiin eikä oppisisältökeskeiseen ajatteluun.

Oppiminen ja opetus vaativat uudistuksia, joilla voidaan varmistaa oppilaitten menestyminen tulevaisuuden työelämässä ja yhteiskunnassa. Keskeisiä elementtejä ovat mm. yhteisöllisyys ja vuorovaikutustaidot. Työnilo ja työssä jaksaminen pohjaa yhteisöihin, ei yksilöitten ominaisuuksiin. Samoin huippuosaamista saadaan aikaiseksi ryhmissä, esim. huippututkimusta tehdään nykyisin useimmiten kansainvälisissä ryhmissä.

Lapset ja etenkin alkuopetusikäiset ovat huonoja perinteisen frontaaliopetuksen kohteita. He eivät ole hyviä kuuntelemaan. Sen sijaan lapset ovat erittäin hyviä kyselemään ja tuottamaan ideoita. Leikki on usein tutkivaa toimintaa, pohdintaa, mitä tapahtuisi jos "tää tekis ensin silleen ja sit se tekis silleen...".
Ihminen rakentaa omaa tulkintaansa maailmasta. Oppiminen on muuttumista eikä pelkästään tiedon lisääntymistä. Tiedonhankinta nähdään kysymysvastausprosessina, jolla pyritään yhä syvempään ymmärrykseen. Tietoa ei voi siirtää, sitä voi vain rakentaa. Keskeistä oppimisessa on myös sosiaalisesti jaettu älykkyys. Erilaiset ihmiset täydentävät toisiaan eikä kaikkien tarvitse osata kaikkea. Ryhmä on älykkäämpi kuin yksilöt yhteensä.

Tehokas oppiminen ottaa huomioon muutkin kuin tiedolliset tasot (tunteet, vuorovaikutus, asenteet, arvot, tieteellinen ajattelu, kestävyys). Oppimiseen ei riitä, että tietää asiat, niiden pitää myös merkitä jotain eli näkyä toiminnassa. Abstrakteja ja teoreettisia asioita ei myöskään opi, jos niistä puhutaan abstraktisti ja teoreettisesti, tarvitaan konkreettista ymmärrystä. Jos opiskeltavat asiat jäävät irralleen arkipäivän konkreeteista asioista, niistä ei muodostu osaamista. Kirjatieto muuttuu osaamiseksi vain ongelmanratkaisun ja palautteen kautta, ratkaisuna johonkin ongelmaan. Jos tieteellinen tieto ja arkitieto eivät kosketa toisiaan, arkiuskomukset putkahtavat ajatteluun. Päättelytilanteessa ihminen on taipuvaisempi turvautumaan virheelliseen arkitietoon kuin irralliseksi jääneeseen tieteelliseen tietoon. On tärkeää, että pienet oppilaat oppivat asioita perusteellisesti niin, että opiskeltu asia todella kytkeytyy lapsen ajatteluun ja syrjäyttää virheelliset arkikäsitykset.

Tutkimus

Oppilaat voivat yksin tai pareissa tehdä oman pienen tutkimustyönsä. Tutkittava asia voi olla jokin käsite ja sen merkitys, esim. Onko delfiini ihmistä älykkäämpi? Kirjassa on esitelty kuusikohtainen malli, jonka mukaan tutkimusprosessi etenee tehokkaasti. Alla olevan tutkivaa oppimista kuvaavan linkin alla sekä Riita-esimerkissä käytetään hieman toisenlaista jaottelua. Molemmissa käsitellään oleelliset tutkivaan oppimiseen liittyvät asiat eli ongelman määrittely, hypoteesien asettaminen ja arviointi.