Miina ja Ville

FETO (Filosofian ja Elämänkatsomustiedon Opettajat ry):

Etiikan perusongelmista yksi on moraalisen ilmiön määrittely. Meidän tulee aidossa eettisessä teoriassa esittää kriteerit, joilla ihmisen käyttäytymistä ohjaavissa normeissa erotellaan laki, tapa ja moraali. Moraaliarvostelma on julkilausuttu moraalinormi.

Eräs ja varsin laajasti hyväksytty tapa määritellä moraalinormi on väittää, että moraalisen normin peruspiirre on sen velvoituksen yleisyys ja ylivertaisuus. Laki saa voimansa sen legitiimistä säätämisjärjestyksestä. Hyväksymme tapojen vaihtelun eri kulttuuripiireissä: siinä, missä röyhtäisy eräissä kulttuureissa on aterian päätteeksi kiitos isännille, se olisi eurooppalaisessa kulttuurissa nykyisin huonoa käytöstä.

Sen sijaan moraalimme perusta pätee kaikkiin olentoihin, jotka ovat riittävän samankaltaisia. Moraalinormeille tosin voidaan esittää varauksia, mutta niistä johtuvat poikkeukset eivät saa olla sellaisia, että normien yleisyys katoaa. Normi, joka ei ole yleinen, on vain käytännöllinen ohje.

Moraalin historialliset vaiheet antavat normin yleisyysvaateelle mielenkiintoisen tarkastelulähtökohdan. Yleisyysvaadetta on sovellettu aina riittävän samankaltaisuuden mukaan. Ennen tietty moraali koski omaa sukulinjaa tai heimoa, sitten omaa rotua ja uskontoa, nyt koko ihmiskuntaa. Keskustelua käydään nykyisin myös eläinten ja koko luonnon oikeuksista.

Moraalin yleisyysvaatimus ei määrää normien sisältöä, vaan kyseessä on kriteeri, jolla moraalinen ilmiö voidaan erottaa muista sosiaalisista ilmiöistä. Moraalin sitovuutta taas voidaan perustella yleisellä hyödyllä, sopimuksella ja esimerkiksi uskontojen tapaan normiauktoriteetilla.

Moraalisen ilmiön yleisyysvaadetta voidaan arvostella esimerkiksi relativismin kannalta. Perusteltu kanta, jossa yleisyys hylätään, on hyväksyttävä. Tosin esimerkiksi moraalin sisällöllisen relativismin hyväksyvä Edvard Westermarck kannatti moraalisen ilmiön määrittelyä yleisyysvaateen kautta.