Miina ja Ville

Länsimainen filosofia syntyi antiikin Kreikassa

Elämää antiikin Kreikassa

Kreikkalaisten kaupunkien, varsinkin Ateenan, ilmapiiri kannusti kehittämään järkeilyä ja puhetaitoa. Vähitellen niitten perustalle syntyivät asioiden olemusta tutkiskeleva filosofia ja tiede. Julkiset väittelyt kuuluivat tärkeänä osana miesten arkielämään. Naisten ja lasten elämä taas keskittyi kotiin.

Puhetaidon ja perustelujen mahti

Ateenan Pnyks-kukkulalla, kansankokousten pitopaikalla, oli puhujakoroke ja sitä vastapäätä kiviportaista rakennettu katsomo. Kukkulalle mahtui yhdellä kertaa noin 20 000 kansalaista.
Julkinen puhetaito oli Ateenan kansalaisten tärkein taito, sillä se auttoi suostuttelemaan kansankokouksen puhujan puolelle. Puhetaitoa tarvittiin myös oikeusjuttujen ratkomisessa. Oikeusistuimet koostuivat määräajaksi valituista kansalaisista. Niinpä puhumisen ja suostuttelun taitoa pidettiin ateenalaismiesten kasvatuksen runkona.
Ateenaan muutti puhetaidon opettajia muista kreikkalaiskaupungeista. He perehdyttivät oppilaansa julkiseen puheeseen, sen eri lajeihin ja keinoihin, joilla yleisön sai puolelleen. Puhetaidon opettajat ajattelivat, että hyvä puhuja johdattelee muita oikeisiin päätöksiin, auttaa tunnistamaan ja ihailemaan hyvää ja kaunista sekä vastustamaan pahaa ja rumaa. Vaikka taitava puhuja ei olisi puhunut totta eikä käyttänyt oikeita perusteluja, yleisö saattoi uskoa häntä. Monet ryhtyivätkin vastustamaan puhetaidon väärinkäyttöä. Erityisesti toreilla ja pylväskäytävissä kokoontuneet totuuden rakastajat eli filosofit kutsuivat epäilyttäviä taitoja opettavia puhetaidon opettajia viisastelijoiksi eli sofisteiksi.

Viisauden rakastajat

Välimerelle levittäytyessään kreikkalaiset olivat kohdanneet uusia ja ihmeellisiä asioita. He tapasivat ihmisiä, jotka puhuivat, pukeutuivat ja uskoivat toisin kuin he itse. Vähässä-Aasiassa eli Jooniassa he tutustuivat heille entuudestaan vieraisiin uskomuksiin. Samalla he tutustuivat Kaksoisvirranmaan viisausperinteeseen, joka monessa suhteessa ylitti heidän oman tietämyksensä. Vauraissa kaupungeissa monet vapaat miehet saattoivat omistautua pohdiskeluun ja tutkimukseen. Näin otettiin ensimmäiset askeleet viisauden rakastamisen ja tieteen eli filosofian alalla 500-luvulla eKr.
Joonialaisfilosofit halusivat ennen kaikkea ymmärtää, miten maailma oli syntynyt ja mistä aineksista se koostui. He eivät tyytyneet uskonnollisten tarujen antamiin vastauksiin, vaan halusivat selvittää asiat oman järkensä ja kokemuksensa avulla.
Järkeilyyn ja epäilyyn perustuva filosofointi oli erityisen vilkasta persialaissotien jälkeen Ateenassa, jonka rikkaus veti puoleensa eri alojen edustajia. Kaupungin keskustelu- ja väittelyperinne suosi ajattelun vapautta ja pohdiskelua. Puhetaidon harrastaminen ja opettaminen kannustivat filosofointiin eli ihmisen ja maailman luonteen pohdiskeluun ja tutkimiseen.

Sokrates

Ateenassa eli 400-luvun lopulla eKr. mies nimeltä Sokrates. Hän pukeutui rähjäisesti ja oli kauneutta ja sopusuhtaisuutta arvostavien kaupunkilaisten mielestä ruma. Heti aamusta hänellä oli tapana lähteä kiertelemään kaduille ja toreille väittelemään ihmisten kanssa. Hän pysäytteli vastaantulijoita ja teki heille kysymyksiä yksinkertaisen ja selvän tuntuisista asioista. Hän saattoi kysyä, mitä on totuus tai rohkeus. Keskustelun edetessä puhekumppani ehkä hermostui huomattuaan, että itsepintainen kyselijä oli saanut hänet puhumaan itsensä pussiin. Toisin kuin puhetaidon opettajat, Sokrates ei niinkään tahtonut voittaa väittelyitä vaan hän etsi totuutta. Sokrateen menetelmänä olivat kysymykset: kysymys kysymykseltä selvisi ainakin, mitä käsityksiä ei voinut perustella eikä siksi pitää tosina.
Sokrateen tavoitteena oli oppia ajattelemaan kirkkaasti. Mikä tahansa kaikkien hyväksymä väite ei hänen mielestään ollut tosi siksi, että kaikki näyttivät uskovan siihen. Se oli vasta uskomus. Tosi väite vaati huolellisia perusteluja. Sokrates sanoi, että todella viisas on se, joka ymmärtää, miten vähän hän tietää.

Sokrates ei tyytynyt vain tekemään hankalia kysymyksiä. Hän myös pyrki määrittelemään käyttämänsä sanat, jotta keskustelu ei juuttuisi niiden epämääräisyyteen. Sokrates uskoi, että ihmiset pyrkivät luonnostaan hyvään. Onnistuakseen tässä pyrkimyksessä ihmisen oli huolellisesti käytettävä omaa järkeään.

Sokrates sai paljon oppilaita nuorista ateenalaismiehistä. Monet ihastuivat hänen kykyynsä haastaa kaupungin johtomiehiä tai kuuluisia puhetaidon opettajia. Sokrates ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan yritti istuttaa totuuden etsimisen halun ja selkeän ajattelun ihailijoidensa mieleen.

Platon

Sokrates ei itse kirjoittanut mitään, vaan hänen elämänsä ja filosofiansa tunnetaan hänen oppilaittensa kirjoituksista. Merkittävin näistä oppilaista oli Platon, joka kahdenkymmenen ikäisenä tuli Sokrateen oppiin.
Platonin teokset on laadittu keskustelun muotoon, ja yksi keskustelijoista on aina Sokrates. Näin Platon halusi kunnioittaa opettajansa muistoa ja esittää hänen opetuksensa ytimen. Platon esitti Sokrateen suulla myös omia näkemyksiään.
Platon ajatteli, että vain järkeä käyttämällä ihminen voi hankkia varmaa tietoa. Hän päätteli, että se, mitä ihminen näkee ja kokee, on vain varjokuva todellisista ideoista. Platon ajatteli, että ihminen on kuin luolassa oleva varjokuvaesityksen katsoja: hän näkee varjot, mutta todelliset hahmot ovat hänen selkänsä takana.

Platon ajatteli, että ihmiset tekevät hyviä ja oikeita tekoja, jos heidän kaikki ratkaisunsa perustuvat järkeen. Hänen mielestään ihmismieli koostui myös tahdosta ja tunteista. Kyetäkseen elämään oikein ihmisen oli annettava järkensä hallita näitä kahta muuta sielunosaansa. Saman periaatteen mukaan ihmisten pitäisi järjestää yhteiset asiansa. Platon ehdottikin, että valtiota johtaisivat filosofit ja heidän palveluksessaan olisi vartijasotilaita. Tavallinen kansa huolehtisi kaikesta ruumiillisesta työstä maanviljelyksestä käsityöhön ja purjehdukseen.
Platon kutsuttiin Sisiliaan Syrakusan itsevaltiaan Dionysioksen hoviin opettamaan ja järjestämään valtion asioita. Hän ajautui kuitenkin hankaluuksiin hallitsijan ja hoviväen kanssa ja joutui pakenemaan Ateenaan. Hän perusti Akademos-metsään koulun. Sen nimeksi tuli Akatemia. Koulu jatkoi hänen filosofiansa kehittämistä vuosisatojen ajan. Lukuisissa kirjoituksissaan Platon esitti melkein kaikki ne ongelmat, joita filosofit ovat siitä lähtien pohdiskelleet. Vaikka Platonin ratkaisuista kiistellään, häntä pidetään länsimaisen filosofian perustajana.

Aristoteles

Platonin lahjakkain oppilas oli Aristoteles. Hän oli eri mieltä opettajansa kanssa maailman todellisesta luonteesta. Aristoteles uskoi, että tarkastelemalla näkyvän maailman ilmiöitä ja vertailemalla ihmisten ratkaisuja elämänsä järjestämiseksi voimme saada luotettavaa tietoa.
Aristoteles laati teokset eläin- ja kasvitieteestä ja maailmankaikkeuden luonnonlaeista. Hän tutki tähtiä ja laati kirjat puhetaidosta ja runousopista. Näin hän loi eri tieteiden perusteet. Jälkimaailma on hyötynyt eniten Platonin ajattelun taitoa koskevista tutkimuksista. Aristoteles tutki huolellisesti sitä, miten voidaan esittää johdonmukaisia päätelmiä. Tätä oppia kutsutaan logiikaksi.

Aristoteles perusti Lykeion-nimisen koulun, joka Platonin Akatemian tapaan jatkoi toimintaansa perustajansa kuoleman jälkeen. Aristoteleen luonnontiede ja filosofia vaikuttivat antiikin Kreikan ja Rooman lisäksi kaikkeen myöhempään eurooppalaiseen ajatteluun.

Miesten agora

Miesten elämä keskittyi kodin ulkopuolelle, toreille ja aukioille. Niillä päätettiin yhteisistä asioista, jaettiin oikeutta ja käytiin kauppaa. Koulut, eli puhujien ja filosofien luennot pidettiin yleensä ulkoilmassa. Onkin sanottu, että Kreikan kulttuuri perustui suotuisaan ilmastoon, jonka ansiosta ulkoilmaelämä, kokoukset ja keskustelut olivat mahdollisia.

Vapaiden miesten aika kului kaupungin asioiden hoitoon ja omista tiluksista huolehtimiseen. Kauppiaat taas hoitivat omia liiketoimiaan. Kun miehet velvollisuuksiltaan ehtivät, he kokoontuivat urheilukilpailuihin ja juhliin nauttimaan soitosta, ammattitanssijattarien esityksistä ja keskustelusta.
Vapaan miehen mielestä ruumiillinen työ ei sopinut hänen arvolleen, vaan raataminen kuului orjille. Tosin kaupunkien köyhien oli pakko raataa, vaikka he olivatkin vapaita. Kauppiaan toimia ei liioin arvostettu, vaikka merenkulku ja kaupankäynti olivat Kreikassa tärkeitä. Ainoa arvostettu ruumiillinen aherrus oli itsenäisen talonpojan työ.