Puolalainen kuvataiteilija Tadeusz Kantor toimi vuonna 1939 valmistuttuaan lavastajana ja laati ystäviensä kanssa perustamaansa maanalaiseen teatteriin Krakovassa lavastuksia, joihin kuului liikuteltavia osia, nukkeja ja groteskeja muotoja. Kantorille teatteri on elävä veistos, jonka materiaalia ovat näyttelijät ja lavalla olevat objektit, ”köyhä esineistö”, hylätty, arvoton; käyttökelvoton, josta tulee taidetta, kun sitä käsitellään kunnioittavasti esityksessä.
Kantor perusti vuonna 1955 Cricot 2 -nimisen teatterin viemään ei-ammattilaisnäyttelijöiden esimerkiksi vahanukkien kanssa toteuttamaa teatteria sellaisiin paikkoihin, joissa ei ollut mukana laitosteattereiden esitystilanteiden teennäisyyttä.
Kantorin teatterissa objektit valtaavat näyttämön ja kaikki toimii niiden ehdoilla. Objektin käsite laajenee kattamaan lavasteet, rekvisiitan, puvustuksen, esitystilan, valaistuksen ja näyttämötoiminnan. Kantor käytti ohjaamissaan esityksissä myös itse rakennettuja koneita, jotka eivät toimineet muualla kuin teatterin maailmassa: kuuluisimpia niistä ovat tuoleista koottu, kuoleman koneeksi nimitetty objekti sekä perhekone ja mekaaninen kehto.
Lisälähteitä
- Lehmann, Hans-Thies, Draaman jälkeinen teatteri. LIKE 2009, 131–136.
- Pätsi, Mia, Näyttelijän tekniikoita. Avain 2010, 119–130.
