Nykyteatterin rihmastoja

Nykyteatterin ituja ja juuria

1900-luvulla teatteri jatkoi ja laajensi realismin ja naturalismin projekteja, mutta silloin alkoi kehittyä myös niiden konventiot hylkääviä kokeiluja. Teatterin kehitystä länsimaissa 1900-luvulla voisi tarkastella teatteritaiteen itsenäistymisenä; vapautumisena toisaalta näytelmätekstistä, toisaalta niin sanotusta tirkistysluukkunäyttämöstä ja neljännen seinän illuusiosta. Ramppiratkaisusta pyrittiin eroon muuttamalla esitysperinnettä realismista irtoavaan, tyylittelevään, symbolistiseen, ekspressionistiseen tai absurdiin tyyliin.

1900-lukua voisi luonnehtia vaihtoehtoisten teatteritilaratkaisujen ajaksi. Kokeiluista muodostuu moderni ja postmoderni teatteri. Vaihtoehtoisten tilaratkaisujen etsiminen on vienyt myös teatteritalojen ulkopuolelle: teatteriesityksiä on viety vanhoihin tehtaisiin tai muihin muuhun tarkoitukseen käytettyihin rakennuksiin. Syy on voinut olla taloudellinen tai poliittinen, mutta usein myös esteettinen, teatterin taiteelliseen ilmaisuun liittyvä haasteen ottaminen on ollut taustalla. 1900-luvulle kuuluu myös niin poliittisen kuin esteettisen suuntauksen teatteria: eeppinen teatteri, köyhä teatteri, julmuuden teatteri ja sorrettujen teatteri.

Postmodernista teatterista on puhuttu samalla tavalla kuin postmodernismista muillakin taiteenaloilla. Keskusteluun on liittynyt halu ylittää modernismin luoma korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välinen kuilu. Samoin teatterissakin postmoderni on toisaalta kulttuurinen muutos ja historiallinen ajanjakso sekä yhteiskunnan ominaisuus. Myös teatterin yhteydessä sanotaan, että postmoderni on vain uusi näkökulma modernismiin.

1900-luvun teatterikokeiluja voidaan pitää teatterin vapautusliikkeenä, jonka perintöä ja jatkoa nykyteatteri on. Tekstin asemaa nykyteatterissa valottaa draaman jälkeisyyden käsite. Nykyteatteria on analysoitu myös toisenlaisista, ei-tekstilähtöisistä näkökulmista: on esimerkiksi korostettu teatterillisuutta, esitystä kulttuurin osana tai relaatioita, suhteita. Nykyteatterin mukanaan tuomat muutokset ovat osa teatterin omaa historiaa – ei tarinaa teatterin lopusta tai vain muiden taiteiden vaikutuksesta teatteriesityksiin.