Absurdi teatteri
Absurdi teatteri (ransk. Théâtre de l'Absurde) on eräiden kirjailijoiden 1940–1960-luvulla kirjoittamien näytelmien nimitys. Nimitystä käytetään myös heidän teoksistaan syntyneestä teatterityylistä. Sotien jälkeen moni taiteilija Euroopassa koki maailman mielettömänä. Näytelmissä ja teatterissa tuotiin irralliselta tuntuvia asioita samalle näyttämölle.
Absurdin teatterin tavoitteena on rikkoa yleisön odotuksia. Siinä on luovuttu toiminnan ja ajatusten johdonmukaisuudesta. Tapahtumilla ei ole syy–seuraus-suhteita, eikä dialogi paljasta henkilöiden ajatuksia.
Absurdi dramaturgia perustuu tapahtumattomuudelle ja merkityksellisen toiminnan puutteelle: odottamiselle, hitaalle vajoamiselle, kielipelien pelaamiselle. Roolihahmoilla ei ole historiaa tai psykologista taustaa ja heidän käyttämänsä kieli hajoaa – he unohtavat, puhuvat väärin ja toistavat sanomaansa. Absurdi dramaturgia ei noudata loogista juonta, eikä syy-seuraussuhde päde.
Esimerkiksi Samuel Beckettin tekstien hahmot ovat juuttuneet tilanteeseensa, ilman pakokeinoa tai päämäärää. Absurdin teatterin tutuimpia näytelmiä on Beckettin Huomenna hän tulee (alk. En attendant Godot 1949; engl. Waiting for Godot, 1952). Se kertoo kahdesta miehestä, Vladimirista (Didi) ja Estragonista (Gogo), jotka odottavat tien varressa puun alla salaperäistä Godot'ta, joka ei koskaan saavu. Aikansa kuluksi he juttelevat niitä näitä ja puuhailevat kaikenlaista, jopa miettivät itsemurhaa yhtenä ratkaisuna päästä jatkuvasta odottamisesta ja hiljaisuudesta. Koko ajan on läsnä näytelmän ylin teema: odottaminen. Maailma vaikuttaa mielettömältä ja aikakin tuntuu menettäneen merkityksensä. Näytelmässä ei tunnu tapahtuvan mitään. Aivan kuin missään ei olisi mitään järkeä. Päivä vaihtuu, asiat toistuvat, mutta herra Godot'ta jäädään edelleen odottamaan.
Luigi Pirandello tunnetaan mm. näytelmästä Kuusi roolia etsii tekijää (Sei personaggi in cerca d'autore) vuodelta 1921, jossa näytelmän henkilöt toisaalta etsivät itseään ja toisaalta selittävät olevansa oikeampia kuin katsojat. Pirandellon kirjailijantyössä pidetään keskeisenä elämän naamioleikkien paljastamista ja tragedian nopeaa vaihtumista komediaksi ja todellisuuden muuttumista hallusinaatioksi.
Romanialaissyntyinen näytelmäkirjailija Eugène Ionesco tarkasteli näytelmissään inhimillistä vuorovaikutusta ja rajoituksia, joita kieli sille asettaa. Absurdeille näytelmille tyypilliseen tapaan Ionescon henkilöt puhuvat toistensa ohi – juuri niin päättömiä kuin arkielämässäkin – täyttääkseen tyhjyyttä ja hiljaisuutta ympärillään. Aiheeksi käy esimerkiksi sää, jonka luonteesta ei vallitse suurempaa varmuutta kuin käsitteistäkään. Ne johtavat paradoksaalisesti tarkkuudessaan harhaan.
Ionesco vaikutti suurimman osan elämästään Ranskassa ja kirjoitti lähes koko tuotantonsa ranskaksi. Ionescon tunnetuimpia näytelmiä ovat Kalju laulajatar, Oppitunti, Sarvikuono ja Tuolit. Niitä kaikkia on esitetty myös Suomessa.
Absurdi teatteri tai draama yhdistetään usein eksistentialistiseen filosofiaan, ja sen yhteydessä viitataan siihen liittyviin ranskalaisiin kirjailijoihin Albert Camus'hin ja Jean Paul Sartreen.
Voit myös tutustua Samuel Beckettin "dramatikkeliin":
Absurdiin teatteriin sopivat hyvin AVANTGARDETEATTERIN harjoitukset:
- Sensuroimattoman seuraleikin juhlaa ja epäloogisia esityksiä. Kirjassa Pätsi, Mia, Näyttelijän tekniikoita. Avain 2010, 181–190.
Lähteitä
- Wickham, Glynne, Teatterihistoria. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. Helsinki: Painatuskeskus. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja, Nro 24 [1994], 247.