Nykyteatterin rihmastoja
Klassikko nuorten teatterina: Kovan onnen lapsia Tampereen ylioppilasteatterissa
Minna Canthin (1844-1897) teksti kertoo yhteiskunnan kovuudesta vähäosaisiaan kohtaan. Ylioppilasteatterilaiset asettuvat Canthin kovan onnen lasten kanssa vastatusten, vieretysten ja sylikkäin miettimään millä tavalla olisi hyvä olla olemassa tänään. Kovan onnen lapsia on esitys haaveilemisesta, itsensä rakastamisesta ja yhdessä olemisen riemusta.
– Tampereen ylioppilasteatterin nettisivut keväällä ja syksyllä 2010
Kerttu-Liisa Pirisen sovitus ja ohjaus rakentavat vaikuttavan omaäänisen tulkinnan. Se tuo Canthin synkän tragedian tähän päivään modernin teatterin kielellä. – Ylioppilasteatterilaiset ovat harvinaisen taitavaa joukkoa.
– Matti Wacklin, Aamulehti 26.4.2010
Minna Canthin Kovan onnen lapsia on surullinen, synkkä ja kova näytelmä. Se päättyy niin, että päähenkilö, joka monen muun tarinan sankarin tavoin ottaa oikeuden omiin käsiinsä, viedään vankilaan. Näytelmän kuluessa lapsi kuolee, kun ei ole rahaa ostaa lääkettä, ja toivottomuudessa on vain uskonnon tuoma lohdutus. Näytelmän henkilöihin samastumisen voisi ajatella olevan raskas tehtävä nuorelle näyttelijälle. Siksi tuntui vapauttavalta nähdä, että Tampereen ylioppilasteatterin esityksessä kaikki näyttelijät näyttelevät kaikkia rooleja – sukupuolesta riippumatta.
Kaikki näyttelijät ovat koko ajan näyttämöllä. Esityksen alussa he juoksevat treenaten ympäri teatteritilaa ja sijoittuvat sitten näyttämötilaa reunustaville penkeille. Sitten seuraa rauhoittuminen, yhteisessä piirissä huokaaminen ja tsemppaaminen kädet toistensa kaulalla urheilijoidenkin keskittymisestä tuttuun tapaan.
Esityksen toteutuksen suurin erikoisuus on siinä, että näyttelijät vaihtavat kohtausten välillä roolihahmoja ja -vaatteita. Yhdessä juokseminen ja hengästyminen ja vastapainoksi rauhoittuminen ja keskittyminen toistuu esityksen kuluessa aina, kun kohtausten välissä vaihdetaan roolivaatteita ja siirrytään roolista toiseen. Yhdistyneenä yhteiseen läsnäoloon näyttämöllä muodostuu esitykseen tekstistä vieraannuttava ja esittämistä korostava kehys.
Vaikka vaihdokset katkovat esitystä, pysyvät roolihahmot eri esittäjien kynsissä yllättävän ehjinä. Näytelmän fyysisyys on läsnä siinä rauhallisessa paneutumisessa, jolla roolivaatteita vaihdetaan ja jolla toisten esitykseen reagoidaan silloin, kun itse ei olla kohtauksessa mukana.
Lavastuksen räsymatot tuovat osaltaan ihmisenmittaista ja -oloista, lämpöistä tunnelmaa; onhan kyse vanhojen vaatteiden kierrätyksestä, jossa kutoja omin käsin yhdistelee värit ja kuosit ja omalla voimallaan luo uutta. Muuksi lavastukseksi riittää muutama penkki, joilla tila muutetaan kohtauksesta toiseen soveltuvaksi.
Puvustus ei ole minkään epookin mukainen, vaan enemmänkin symbolinen: esimerkiksi Topra-Heikin nahkatakki ja saappaat ja Matlenan kaipuun sininen asu saivat näyttelijältä toiselle siirtyessään hienosti yhä uusia sävyjä. Muiden arkisemmat, verkkaripuseroa ja kylpytakkia muistuttavat murretunväriset arkisemmat asut taas korostavat yhteisön kollektiivisuutta.
Fyysisen esityksen lämpöä vasten nousevat Kerttu-Liisa Pirisen sovituksen vain vähän alkutekstiä tihentävät vuorosanat. Niissä on vallankumouksellisuutta ja anarkistisuutta Canthin kannanottona yhteiskunnan lain ja oikeuden käyttöön. ”Köyhiä se sortaa, rikkaita se nostaa!”, huutaa pohjalainen työmies Topra, lempinimensä mukaan kunnon mies. Armo ja toivo käväisevät lavalla Vaarasen Maijun, pienen tytön unissa ja uskonnollisissa sitaateissa ja hänen kuolevan pikkuveljensä viimeisissä sanoissa. Toisinaan sanomista tehostetaan ja selkeytetään mikrofonia käyttämällä. Lattialla räsymattojen päällä ryömiminen tuo keventävää komiikkaa työnsä menettäneiden, nälkäisten, köyhien ja kipeiden polojen ihmiskohtaloihin.
Kovan onnen lapsia kertoo yhteiskunnan kovuudesta vähäosaisia kohtaan tarkasti ja teemaa kannatellen, vaikka rautateiden rakentamisesta ja rikkaan miehen aitan polttamisesta ei nykyajan talouskriiseissä enää olekaan kyse. Näytelmän henkilöt painivat nälän, niukkuuden, työttömyyden ja sairauden kanssa. Työttömäksi joutuminen turhauttaa riuskoja työmiehiä ja sytyttää halun anarkiaan, mutta toimettomaksi joutuneet työmiehet myös juovat ja rallattelevat ajankulukseen ja turruttaakseen tuskan. Naisten osa on kaivata ja odottaa, hieroa lasta, kun lääkettä ei ole. Levottomuus jää sisään, uskonto ja usko hillitsevät sitä.
Ylioppilasteatterin esityksen melkein pakonomainen liikkeellä olo ja levottomuus jatkuvat koko näytelmän läpi ja pitävät yllä tunnetiloja. Minimalistinen lavastus mahdollistaa laajan liikkumisen lavalla, ja lattiatasoa käytetään erilaiseen räsymattoalustalla kierimiseen. Välillä liikkeet yhdistyvät repliikkien toistamiseen, jolloin saadaan aikaan lähes shamanistisia loitsuja – tai räppiä muistuttavia keventäviä hokemia.
Meno on ajoittain niin vauhdikasta, että katsoja hengästyy näyttelijöiden mukana. Ylioppilasteatterilaisten yhteispeli ansaitsee kiitoksen. Näyttelijät tekevät vaivatonta yhteistyötä, ja tunnelma heidän välillään on lempeä. Vaihtopenkillä istuvat näyttelijät eläytyvät lavan reunalla kohtausten tunnelmaan ja komppaavat lavalla olijoita. Hyvä yhteishenki näkyy myös siinä, ettei toisen koskettamista ja läheisyyttä lavalla pelätä.
Teksti: Pirjo Vaittinen
Ohjaaja Kerttu-Liisa Pirinen vastaa hänelle esitettyihin kysymyksiin:
Miksi halusit ohjata Kovan onnen lapsia?
Olin haaveillut esityksestä, jossa olisi toimijana jollain lailla yhtenäinen ihmisjoukko, jonka jäsenet olisivat tasa-arvoisia keskenään ja asettuisivat yhdessä jonkin heille tärkeän asian äärelle. Toisena haaveenani oli tehdä esitys suomalaisesta klassikkotekstistä ja etenkin minulle tuntui tärkeältä, että teksti olisi naiskirjailijan tekemä. Minna Canthin Kovan onnen lapsia -tekstissä nämä haaveeni tuntuivat mahdollistuvan. Lisäksi minua kiinnostivat Canthin henkilöhahmojen vimmainen olemisen tapa todellisuutensa ääressä sekä heistä muodostuvan ihmisjoukon yhteisönä toimiminen ja oleminen. Halusin Canthin tekstin avulla tutkia työryhmän kanssa, millaista on tärkeä ja syvästi tosi tässä ajassa missä me elämme nyt. Lisäksi tekstin suorasukainen poliittisuus kiinnosti ja suhteutui heti mielessäni vahvasti nykyisen epäpoliittisuuden rinnalle.
Tunsitko Tampereen ylioppilasteatterin tarjoamat resurssit?
Olen ollut Tampereen ylioppilasteatterin jäsen vuodesta 2005 lähtien, joten tunsin resurssit hyvin. Tiesin esimerkiksi, että valokalusto on hyvin suppea, joten ajattelin alusta lähtien valosuunnittelun olevan luonteeltaan teosta tukeva, joka voitaisiin kuitenkin myös esittää pelkissä salivaloissa ilman valotilanteita. Valosuunnittelija tulikin aktiivisesti prosessiin mukaan vasta kun teos oli jo löytänyt muotonsa. Halusin muutenkin pitää kaiken teknisen mahdollisimman minimissä, mikrofoni ja Ankin kappale riittivät teknisiksi tehosteiksi. Pidimme lavastajan, puvustajan, valosuunnittelijan ja tuottajan kanssa kokouksia tasaisin välein, joissa kerroin heille mihin suuntaan esitys oli kulkemassa esiintyjien ja minun tekemien harjoitteiden myötä. Halusin pitää lavastuksen ja puvustuksen avoimina kunnes teos alkaa syntyä luonnollisesti pakottamatta. Lopulta lavastus supistuikin räsymatoiksi ja kahdeksi puupenkiksi. Canthin tekstissä olleet kaksi tilaa, tupa ja metsä, muodostuivat lopulta penkkien paikkaa vaihtaen, jolloin esiintyjät katselevat näyttämötilaa eri suunnasta metsäkohtauksissa ja tupakohtauksissa. Räsymatot toimivat hyvänä tilan rajauksena ja ovat mielestäni sympaattisia, henkivät lämpöä, turvallisuutta ja tuttuutta ja ovat jollain lailla ikiaikaisia. Puvustuksessa toivoin puvustajalta värejä, jotka erottuisivat ja hehkuisivat Tampereen ylioppilasteatterin tummassa tilassa ja tukisivat esiintyjien ilmaisua.
Mistä Ankin biisi tuli?
Ankin kappale tuli mukaan ihan harjoitusten loppuvaiheessa. Etsiskelin pitkään sopivaa musiikkia esiintyjien tekemiin välipyrähdyksiin. Välipyrähdykset oli tarkoitettu esiintyjille yhteiseksi hetkelliseksi irtautumiseksi Canthin tarinan maailmasta ja yhteisen energiatason nostattamiseksi. Ankin kappale toi pyrähdyksiin suomalaista tunnelmaa kauneudessaan ja surullisuudessaan.
Harjoituksista ja esityksestä ja teatterista
Harjoitukset alkoivat tammikuun alussa. Tammikuun ja helmikuun ajan harjoituksia oli kerran viikossa. Maaliskuussa ja huhtikuussa harjoittelu oli intensiivistä ja päivittäistä. Ensimmäiset kaksi kuukautta teimme harjoituksia, joissa keskityttiin toisten kuuntelemiseen ja kannustamiseen sekä oman itsensä hahmottamiseen kokonaisuutena, jossa mieli ja keho eivät ole ilmaisussa toisistaan erillisiä. Harjoitusten tarkoituksena oli kannustaa esiintyjiä heittäytymään näyttämöllisiin tilanteisiin ilman psykologisoinnin, hauskuuttamisen tai kerronnan pakon tuomia rajoituksia.
Otimme pikkuhiljaa tutuksi tulleisiin harjoitteisiin mukaan Canthin tekstiä ja käsittelimme sitä materiaalina, joka tulee esiintyjän suusta ja kehosta ulos ilman, että sitä ajatellaan millään lailla sisältöpitoiseksi. Dramatisoin tekstiä harjoitusten edetessä. Yritin saada Canthin tekstistä typistettyä tekstillisesti mahdollisimman tiiviitä kohtauksia. Valitsin kohtaukset sen perusteella, että niissä oli jokin voimallinen lataus, ja halusin myös, että tarina kulkee jossain määrin ymmärrettävässä muodossa mukana.
Canthin tarinassa on näytelmäkirjallisuudelle tyypilliseen tapaan vain muutama naisrooli ja monta miesroolia. Minä halusin, että rooleja ei jaotella miesten ja naisten kesken tai arvoteta pieniksi tai isoiksi rooleiksi, joten päätin että rooleja vaihdetaan läpi esityksen. Perusajatuksena oli, että kaikki esiintyjät saavat tehdä suunnilleen yhtä monta kohtausta, kaikki ovat koko ajan läsnä, kaikki tukevat toisiaan ja hahmon ja esittäjän sukupuolen ei tarvitse olla sama. Tällä toivoin tukevani ajatusta, että kuka tahansa voi esittää mitä tahansa tai ketä tahansa. Että kaikista löytyy kaikkea. Näyttelijät saivat esittää toiveensa siitä, keitä hahmoja haluaisivat esittää ennen kuin roolit jaettiin. Toiveet huomioon ottaen jaoin roolit. Jokaisella on kolme tai neljä eri roolia. Roolit ovat jokaisessa esityksessä samat.
Esiintyjät olivat innostuneita saadessaan tehdä useita rooleja. He ovat myös kokeneet innoittavaksi sen, että ovat lavalla läpi esityksen, ja ovat sanoneet sen helpottavan esityksen maailmassa sisällä olemista ja keskittyneenä pysymistä. Yleisön mielipiteet ovat odotettavasti jakautuneet, osan mielestä tämänkaltainen esittämisen tapa on mielenkiintoista ja energistä, osan mielestä tarinan kerronta muuttuu liian epäselväksi ja kikkailevaksi tekemillämme ratkaisuilla.
Itse ajattelen, että teatteri ei ole pelkästään tarinan kerrontaa ja illuusiota, vaan asioiden äärellä olemista ja äärelle asettumista. Yhteistä kysymistä ilman että tarvitsisi saada vastauksia. Pidän itse esityksistä, joissa eri taidelajit yhdistyvät hierarkiattomasti, ja esityksistä, joissa esiintyjät nauttivat esiintymisestään. Kovan onnen lapsia -esityksen lähtökohtana oli, että siinä toimiva ihmisjoukko on kannustava, empaattinen, tilaa antava, kuunteleva, hyväksyvä ja innostuva. Ajattelen, että nämä samat asiat tekevät teatteristakin merkityksellistä ja tärkeää.
Arvosteluja esityksestä
- Kokkonen, Taru, Ylioppilasteatteri tulkitsee Canthia hiki päässä
- Kaukonen, Hertta-Mari, YT tanssii kuin humalassa, artikkelissa Ylioppilasteatteri on yhä vaihtoehtoteatteri