Nykyteatterissa leikitellään esittämisellä

Nykyteatterissa näyttelijän asema on muuttunut tasavertaisemmaksi muiden työryhmän jäsenten kanssa. Esiintyjästä on tullut yksi esityksen elementti, joka toteuttaa teosta rinta rinnan vaikkapa valo- ja äänisuunnittelijan kanssa.

Nykyteatteri on usein välitiloissa ja uusilla toiminta-alueilla syntynyttä taidetta. Siinä voi olla kyse myös taiteen ja taiteilijuuden rajojen etsimisestä ja koettelusta. Pohdittavana kohteena on näyttelijä tai esiintyjä: hänen suhteensa henkilöön ja edelleen rooliin ja ruumiiseen. Yksi nykyteatterin ajatuksista on esiintyjän L-efekti eli lähentämisefekti, siis V-efektin eli vieraannuttamisen vastakohta. Performanssissa esiintyjä on "omana itsenään", autenttinen minä tai persoona, joka seisoo lavalla ja juttelee mikkiin tai akustisesti mukavia yleisölle ja joka pyrkii luomaan kivan tai lämpimän tunnelman itsensä ja katsojien välille. Siinä kuitenkin näytellään, ja juttelemisen konventio on taitolaji, joka vaatii harjoittelua.

Nykyteatterissa roolit ovat toisinaan monikerroksisia: joku esittää jotakuta, joka näyttelee jotakin roolia. Roolin ja esiintyjän suhde voi sisältää viitteitä suoraan esiintyjään: rooli saattaa olla esiintyjän niminen tai siinä on viittauksia esiintyjän elämänvaiheisiin. Tarkoituksena on, että roolin ja esiintyjän kuviteltu vastakohtaisuus purkautuu ja läsnäolon tai karisman syntyminen estetään tämän binaarisen suhteen purkamisella. Fiktiivisen henkilöhahmon rinnalle ovat nousseet myös esiintyjän omana itsenään ottamat roolit.

Päähenkilöstä on siirrytty moninäkökulmatekniikoihin eli tarkastelemaan asioita useampien tai kaikkien läsnäolijoiden näkökulmista joko peräkkäin tai yhtä aikaa. Hajoavan subjektin ajatusta kuvaa se, että monologin muotoon tai yhdeksi repliikiksi kirjoitettuun tekstiin sisältyy monta puhuvaa subjektia.

Esityksenä teatterilla on rinnallaan sirkus, muotinäytös, rockkonsertti, viihdeshow ja teknisesti välitettyjä elementtejä: radio, tv, elokuva ja video. Sillä on myös kosketuskohtia muuhun fyysiseen esiintymiseen, joka myös on sidoksissa esiintyjien ja yleisön ruumiilliseen läsnäoloon. Teatterihistoriassakin on käsitelty ilmiöitä hovibaletista rahvaan ilveilijöihin ja juhliin.

Suomessa 2000-luvun uudenlaisten esitysten tekijät ovat ryhtyneet tekemään esityksiä, joita ei voinut luokitella teatteritaiteeksi, tanssitaiteeksi tai kuvataiteeksi vaan esitystaiteeksi. Taiteilijoiden "elävillä" ("live"), esityksillä voidaan asettua vakiintuneen taiteen konventioita vastaan tai etsiä ratkaisuja taiteen muodon ja käsitteiden ilmaisemisen ongelmiin. Esitystaiteeseen kuuluu uudenlaisia tapoja synnyttää yleisö ja ymmärtää teatteriin kuuluva kohtaaminen, samoin nykyteatteriin. Nykyteatterillekin on ominaista esityksen tapahtumaluonteen korostus. Merkitysten ja esittävyyden kyseenalaistaminen on myös yhteistä nykyteatterille ja esitystaiteelle.

Lisäaineistoa: