Näytelmiä ja näyttelijäntyötä
1700-luku oli valistuksen aikaa. Teatteri herätti suurta mielenkiintoa ja oli valistusajan keskeisiä vaikutuskanavia. Valistusajan kirjailija Voltaire kirjoitti tragediaa klassismin tapaan mutta myös vapaampaa, ajankohtaiskeskusteluun suvaitsevuuden puolesta osallistuvaa draamaa. Toisen valistuksen encyklopedistina tunnetun kirjailijan Denis Diderot'n ajatuksiin kuului porvarillisen, siis vakavasti ja tunteellisesti alempien yhteiskuntaluokkien ihmisistä kertovan näytelmän kirjoittaminen. Hänen omaa Äpäräpoika-näytelmäänsä ei kuitenkaan pidetty kovin hyvänä lajin edustajana.
Diderot on kirjoittanut näyttelijäntyön ohjelman vuonna 1773 kirjoitetussa (mutta vasta hänen kuolemansa jälkeen 1830 julkaistussa) teoksessa Näyttelijän paradoksi. Mikä on näyttelijän ja mikä roolihenkilön tunne? Sitä on aina pohdittu. Diderot'n mukaan näyttelijöiden on esiinnyttävä täydellisen tietoisina ja kontrolloituina. Valistusajan rationaalisuus asetti ensi kerran vaatimuksen teatteriesityksen historiallisesta tarkkuudesta, aitojen pukujen ja esineiden käyttämisestä tavoitteena luoda todellinen historiallinen hahmo ja tilanne näyttämölle.
Diderot'n näyttelijänteoria on viimeisten vuosikymmenten aikana otettu aivan vakavassa mielessä esille esimerkiksi suomalaisissa yhteyksissä; Juha Hurme on siteerannut sen kirjaansa Parrattomat lapset, ja sitä on käytetty teatterikoulutuksesta käydyssä keskustelussa.
- Hurme, Juha, Parrakkaat lapset. Johdatus esityskeskeiseen teatterinäkemykseen ja esitystutkimukseen. Oulu: Karloff Film Ltd 1992, 8–9.
