Luostarit osana kirkkoa

Luostariperinne on syntynyt 200-luvulla jKr. Egyptin erämaissa. Aluksi muutamat henkilöt vetäytyivät ”pois tästä maailmasta” koettelemaan erakkolaisuudessa ihmisyytensä rajoja. Siihen kuuluivat erilaiset ruumista ja sielua koettelevat harjoitukset eli askeesit. Tunnetuimpia heistä ovat Antonios Suuri ja Pakhomios Suuri. He molemmat elivät 200- ja 300-lukujen vaihteessa.

Myöhemmin syntyi erakkokyliä ja niiden myötä kylien asukkaat muodostivat tiiviimpiä yhteisöjä eli luostareita. Pakhomiosta pidetään luostarilaitoksen isänä ja ensimmäisenä luostarisääntöjen laatijana. Myöhemmin 300-luvulla Basileios Suuri tarkensi ortodoksisen kirkon luostarisääntöjä. Katolisen kirkon luostarilaitoksen syntyyn ja kehitykseen vaikutti Benedictus Nursialainen 500-luvulla. Myöhemmin katolinen perinne on jakaantunut eri sääntökuntiin kuten benediktiineihin, fransiskaaneihin ja jesuiittoihin. Luterilaisessa kirkossa ei ole luostariperinnettä. 

Luostarikilvoittelussa on kaksi perinnettä. Idiorytminen luostari korostaa jokaisen munkin henkilökohtaista kilvoittelua – omaan tahtiin etenemistä omassa keljassa. Yhteistä ovat vain jumalanpalvelukset ja ruokailut. Kinobioottisen luostarielämän perustana on yhteisöllisyys. Jokaisella on igumenin antama kuuliaisuustehtävä ja vastuualue luostarin toiminnassa, mikä mahdollistaa myös henkilökohtaisen askeesin kuitenkaan sitä korostamatta. Idiorytmiset luostarit ovat olleet erakkomaisempia. Tuolloin luostarin arjesta ja käytännön asioista huolehtiminen on jäänyt vähemmälle. Nykyään luostarit noudattavat pääasiassa kinobiaan perustuvaa kilvoittelusääntöä.

Tehtävä opettajan kanssa

Etsi netistä video, jossa veli Johannes kertoo luostarielämästä. Keskustellaan yhdessä, millaisia asioita luostarielämään kuuluu.

Liite
Liite