Ortodoksisen kirkon uskontunnustus on muotoutunut jakaantumattoman eli ekumeenisen kirkon aikana 4. vuosisadalla pidetyissä ekumeenisissa synodeissa eli kirkolliskokouksissa. Niissä määriteltiin ja yhtenäistettiin kirkon oppi (dogmit) tuona aikana vallinneita Pyhää kolminaisuutta ja sen persoonia koskeneita harhaoppeja vastaan.
Ensimmäinen kirkolliskokous pidettiin vuonna 325 Nikeassa. Siinä todettiin, että Poika on olemukseltaan samanlainen isän kanssa. Toisessa, vuonna 381 Konstantinopolissa pidetyssä synodissa edellisen päätöksen vahvistamisen lisäksi määriteltiin oppi Pyhästä Hengestä (joka lähtee isästä, ei sekä isästä että Pojasta), Pyhän kolminaisuuden persoonista, ja määriteltiin kristillisen kasteen merkitys. Uskontunnustus on nimetty nikealais-konstantinopolilaiseksi uskontunnustukseksi.
Uskontunnustus määrittelee, että on vain yksi Jumala. Hän on luonut kaiken. On myös vain yksi Jeesus Kristus, joka on samaa olemusta isänsä kanssa. Neitsyt Maria synnytti Jumalan pojan, joka oli myös ihminen. Jeesus tuli pelastamaan ihmiset. Hänen ristinkuolemansa ja kuolleista ylösnousemisensa oli tämä pelastusteko. Uskontunnustus kertoo myös tulevasta Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksen tehtävästä siihen liittyen.
Isän ja Pojan olemuksen ja keskinäisen suhteen lisäksi uskontunnustus määrittelee Pyhän Hengen luonteen suhteessa Jumalaan ja Jeesukseen, sekä Pyhän Hengen toiminnan. Uskontunnustus luonnehtii myös kirkon neljää ominaisuutta ja kasteen merkitystä.
