Inês Oliveira ja Betty Pineiro: Osallistava yhteiskunta tuntuu usein utopistiselta, mutta erilaisten ihmisten kohtaaminen auttaa

Yli stereotypioiden ja kohti erilaisen yhteiskunnan ja ihmisryhmien ymmärrystä

Valmistuttuaan kandidaatiksi epävarman työllisyystilanteen vallitessa ja toisen korona-aallon tehdessä tuloaan Inês Oliveira päätti lähteä vapaaehtoistöihin ulkomaille. Se oli hänelle ennestään tuttua lyhyiden vapaaehtoisjaksojen jäljiltä. 

Suomi valikoitui paremman koronatilanteen perusteella ja Sininauhasäätiö, joka auttaa asunnottomuuden, päihteidenkäytön ja mielenterveyspulmien kanssa painivia ihmisiä, valikoitui harvemmin tarjolla olevien teemojen vuoksi.

– Yritän aina valita asioita, joita en ole ennen tehnyt. Monet projektit ovat nuorten tai vammaisten kanssa työskentelyä, mikä on tietysti tärkeää, mutta halusin valita tämän kaikista erilaisimman. Joidenkin mielestä tämä olisi ”pahin paikka” kaikissa yhteiskunnissa. Monet ihmiset eivät pidä kodittomista, koska he eivät noudata normeja. Mielestäni on tärkeää tuntea tämä usein unohdettu osa yhteiskuntaa ja ymmärtää kuinka nämä ihmiset ajattelevat ja kuinka heitä voi auttaa. Jos jätämme heidät ulos, asiat eivät varmastikaan parane, pohdiskelee Inês.

Myös Betty Pineiro valmistui kandidaatiksi, suhtautui epäilevästi työllistymismahdollisuuksiin ja halusi keskittyä kehittämään englannin kielitaitoaan myöhempää maisteritutkintoa varten jossakin, missä englannin taso on hyvä. 

– Sininauhasäätiön valitsin, koska olen opiskellut sosiaalityötä ja ajattelin, että voisin tutustua suomalaiseen järjestelmään ja verrata sitä kotimaani omaan, perustelee Betty.

Inês ja Betty kertovat molemmat ajatelleensa tai ihmisten heidän kotimaissaan ajattelevan stereotyyppisesti, että Pohjoismaissa kaikilla menee hyvin, kaikki ovat rikkaita, eikä kodittomuus sovi kuvaan. Sininauhasäätiöllä he ovat oppineet, ettei näin ole. 

Vapaaehtoistöinään Inês ja Betty esimerkiksi valmistavat aterioita kodittomille ja lajittelevat lahjoitetut vaatteet. Joskus he kirjoittavat juttuja nettisivuille.

– Kun pandemiatilanne on sen sallinut, olen esimerkiksi pelannut shakkia yhden asiakkaan kanssa pari kertaa viikossa, koska työntekijät eivät aina ehdi tehdä sellaista, mutta minä pidin siitä kovasti. Myös asiakkaista on mukavaa, kun joku tuntematon, vieläpä ulkomaalainen, on kiinnostunut heistä ja haluaa, että he tuntevat olonsa hyväksi, Inês kertoo.

– Joo, joskus olemme asiakkaille… jos ei nyt ystäviä, niin ihmisiä, jotka eivät ole auktoriteetteja kuten työntekijät, joten suhde on erilainen, Betty täydentää.  

Kun ei voi muuttaa kokonaiskuvaa, on muutettava maailmaa kohtaaminen kerrallaan

Kolmas eurooppalainen nuorisotavoite piirtää esiin osallistavat yhteiskunnat, joissa kaikilla on samat oikeudet ja köyhyyden tai syrjinnän kaltaisiin ongelmiin puututaan niin, että ihmisten ja ihmisryhmien marginalisoituminen voidaan pysäyttää.

Matka tavoitteeseen näyttää Inêksestä ja Bettystä pitkältä, sillä Euroopassa tasa-arvo-ongelmia on sekä maiden sisällä että välillä. Molemmat huomauttavat, ettei esimerkiksi eteläeurooppalaisilla nuorilla todellisuudessa ole samoja lähtökohtia kuin pohjoiseurooppalaisilla: vaikkapa maisteritutkintoon ulkomaille hakiessa heidän koulutusjärjestelmiensä tarjoamaa englannin taitotasoa ei pidetä riittävänä, mutta saksalaista ja suomalaista kyllä. 

– On kuitenkin tärkeää olla kiitollinen siitä mitä itsellä on, jotta voi auttaa muita. Muutoin alamme ajatella, että me olemme ne, joilla on eniten ongelmia elämässä, tuumii Inês. 

Voimme aina kamppailla tasa-arvoisen yhteiskunnan puolesta. Se on paras mihin pystymme.

He kuvailevat toisiaan täydentäen, että tärkeintä on välittää. Kun alkaa välittää toisista, jakaa heidän kanssaan jotakin ja siten voi myös muuttaa ihmisten ajatuksia. Oleellisinta ei suinkaan ole opiskella erilaisista elämäntilanteista, vaan olla konkreettisesti tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa. Molemmat uskovat, että asioita voi muuttaa myös ruohonjuuritasolla oikeita ihmisiä kohdaten, yksi pieni teko kerrallaan.

– Voin vain sanoa, että pullan antaminen kodittomalle on paras asia, mitä joku voi tehdä. En tiedä miksi, mutta he tulevat siitä todella onnellisiksi, nauraa Inês puoliksi tosissaan.

– Lopulta olen todella toiveikas ihminen tulevaisuuden suhteen. Yritän aina ajatella, että asiat muuttuvat paremmiksi, ainakin jos nykypäivää vertaa sadan vuoden takaiseen, kertoo Betty, jolle aktiivinen toimiminen yhteisöissä on osa ihan normaalia elämää.  

– Luulen, että usein näemme tulevaisuuden negatiivisena, koska tullessamme vanhemmiksi alamme ymmärtää ongelmia paremmin. En usko, että voimme saavuttaa täysin tasa-arvoisen yhteiskunnan, mutta voimme aina kamppailla sen puolesta, ja se on paras mihin pystymme. En ole ihan varma, mitä nuoret ajattelevat nykyään TikTokin ja Instagramin lisäksi, mutta toivon, että he ymmärtävät tämän, eivätkä ota kaikkea itsestäänselvyytenä, lohkaisee Inês.

Teksti: Laura Mettälä