Anton Linja ja Rebekka Laihonen: Yhteiskunnallinen keskustelu kaipaa uudistamista

Jyväskylän seudun nuorisoseuroilla oli positiivinen ongelma: iso liuta aktiivisia nuoria seuralaisia, joilla oli paljon sanottavaa. Ratkaisu vaivaan löytyi Euroopan solidaarisuusjoukot -ohjelmasta, josta saatiin rahoitus nuorten äänen kuuluviin tuovalle podcastille. 

Podcastaajaporukan nuorimmainen, 16-vuotias Anton Linja, kertoo podcastin valikoituineen tekemisen muodoksi, koska nuoret kokivat juuri keskustelun arvokkaana. Esittäviin taiteisiin suuntautunutta Antonia vetivät puoleensa myös mahdollisuus monipuoliseen itseilmaisuun ja uuden oppimiseen. 

‒ Meillä oli vahva tekemällä oppii -meininki. Tehtävät valikoitu sen perusteella, mikä kiinnosti ja missä vois olla hyvä, Anton muistelee.

Nyt voidaan jopa sanoa, että ollaan tultu ihan hyviksi tässä, mitä tehdään.

Yksi mukana olevista nuorista aikuisista toimi vertaisohjaajana, koska hänellä oli podcastin toteuttamiseen vaadittava tekniikka hallussa.

‒ Hankkeen edetessä tapahtu pikkuhiljaa delegointia, kun Altti alko jakeleen tehtäviä. Nyt voidaan jopa sanoa, että ollaan tultu ihan hyviksi tässä, mitä tehdään, Anton toteaa.

Anton kertoo myös, että podcastin aiheisiin sukellettiin ”oma pää edellä”, eli puheenaiheet valikoituivat kunkin omien kiinnostusten mukaan. 

Vuoden kestäneen hankkeen aikana nuoret toteuttivat 14 podijaksoa. Lisäksi hanke pääsi esille Nuori Kulttuuri Talks -tapahtumassa Kuopiossa sekä Hyvin sanottu -keskustelufestivaaleilla Hämeenlinnassa. Tiivistäen: podcast on ollut melkoinen menestys!

Merkityksellisille keskusteluille pyhitetty tila

Keskustelutallenteita työstävä 15–28-vuotiaista nuorista koostuva poppoo tapasi kerran kuussa. Tapaamiset alkoivat aina kuulumiskierroksella, jossa jokainen pääsi jakamaan tuntojaan. Rebekka Laitinen, 17, kertoo, että kokoontumisiin oli aina kivaa mennä:

‒ Olo oli aina tervetullut ja tila tuntui turvalliselta. Tosi nuorisoseurahenkistä!

Podcastia tekevistä nuorista syntyi vahva ja kutsuva yhteisö. Rebekka kuvaa keskusteluja ja tapaamisia erityisiksi:

‒ Kyllä arjessakin on tärkeitä keskusteluja, mutta se oli vähän niinku tila, joka oli pyhitetty merkityksellisille keskusteluille. Ja niiden podcastienkin ulkopuolellakin me puhuttiin kaikenlaisista yhteiskunnallisista aiheista.

‒ Se ei ollu vaan sitä tekemistä, vaan foorumi ihan kaikkeen, jatkaa Anton. – Se oli itsessään yks vuoden kestävä keskustelutapahtuma, josta osa taltioitiin.

Kuplat puhkeavat, kun ne puhkaistaan

Molemmat nuoret korostavat, että keskusteluista teki arkikeskusteluja kiinnostavampia se, että mukana oli niin eri ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia nuoria.

‒ Kavereiden kanssa lähtökohdat on niin samanlaisia. Tosta tuli mulle uusia ajatuksia, koska kuuli muista maailmoista, joissa ei ite oo niin sisällä. Kokemuksia pysty rinnastaan ja miettiiin uudella tavalla, Anton kuvailee.

‒ Joo, se oli just tosi ihanaa ja kiinnostavaa, että oli tyyppejä, jotka oli vaikka yliopistossa tai siviilipalveluksessa, kun ite on vielä lukiossa ja sillee, myötäilee Rebekka.

Kaikki me osataan keskustella. Kunhan kertoo sen oman mielipiteen!

Nuoret intoutuvat puhumaan kuplautumisesta ja kertovat pitävänsä tietynlaisena etuoikeutena sitä, että he pääsevät kurkistamaan omien kupliensa ulkopuolelle. 

‒ Nuorten keskuudessa on tosi paljon kuplia. Kaveriporukat muodostuu yhteisistä mielenkiinnonkohteista ja elämäntilanteista lähtien, niin harvemmin niissä on erilaisuutta ja eriäviä mielipiteitä, Rebekka analysoi.

Rebekan mukaan osasta nuorista jää sellainen vaikutelma, etteivät he halua tilanteisiin ja paikkoihin, joissa voisi käydä syvällisempää keskustelua. Hän arvelee sen johtuvan pelosta, joka puolestaan saattaa olla peräisin kokemuksesta, ettei osaa.

‒ Onhan se vähän hassua, koska kaikki me osataan keskustella. Kunhan kertoo sen oman mielipiteen!

Koukussa keskusteluun

Anton ja Rebekka eivät keskusteluja karta – päinvastoin, vauhtiin päästyään he eivät osaa enää lopettaa.

‒ Mä ainakin oon jäänyt tähän jopa koukkuun. En tiedä, mihin kaikkeen tää johtaa, mut innon ja keskustelunhalun haluan säilyttää, Anton pohtii.

Anton kertoo, että hänellä on myös paljon toiveita sen suhteen, miten keskusteluja Suomessa järjestetään: 

‒ Jos tavan tallaajia otettais paremmin mukaan, olisin ekana osallistumassa, hän nauraa.

‒ En mäkään tästä irti pääse. Koska tää on niin tärkeetä itelle, sitä haluaa viedä eteenpäin, Rebekka vahvistaa Antonin näkemystä.

Itse asiassa molemmat ovat jo mukana jatkohankkeessa, jonka keskeinen tavoite on kehittää podcast-toimintaa. Uudella tuotantokaudella halutaan muun muassa ottaa ajankohtaisaiheet paremmin huomioon, ja toiveissa olisi myös päästä useampiin tapahtumiin mukaan. Anton on luottavainen: 

‒ Meillä on jo tosi paljon ideoita, joten varmasti keksitään taas jotain uutta kivaa.

Virhe, iso virhe, ”nuoret ei halua osallistua”

Anton ja Rebekka toteavat lähes yhteen ääneen, että on hirvittävän ärsyttävää, jos sanotaan, että nuoria ei voi ottaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja perustellaan asiaa väittämällä, että nuoret eivät ymmärrä riittävästi tai että heillä ole mielipidettä. 

‒ Mitä mä oon kuunnellu poliitikkoja ja nuoria, niin nuorilla on huomattavasti enemmän mielipiteitä siellä sanojen takana, sanoo Anton ykskantaan.

Rebekan mukaan on massiivinen virhe olettaa, ettei nuorilla ole halua yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Kaikilla ei ehkä ole vaadittuja taitoja, mutta osallistumattomuus ei johdu siitä, etteivätkö nuoret haluaisi tulla kuulluiksi. 

Haluaisin löytää keinoja osallistaa niitä nuoria, jotka kokee, ettei niillä oo paikkaa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Mukaan ottamisesta Rebekka vastuuttaa vanhempia sukupolvia. Hän kritisoi tarjolla olevia osallistumismahdollisuuksia siitä, että niihin tarttuminen vaatii nuorilta paljon rohkeutta ja omaa aktiivisuutta. Suurimmalle osalle osallistumisen kynnys on liian korkea. 

Juuri tämän vinksallaan olevan systeeminen taklaaminen kiinnostaisi Rebekkaa:

‒ Haluaisin löytää keinoja osallistaa niitä nuoria tai minkä tahansa ikäisiä ihmisiä, jotka kokee, ettei niillä oo paikkaa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Polarisaatio ärhäköittää, ja se voi olla sekä hyvä että huono asia

Anton kertoo hieman surullisena, että joskus polarisaatio vaikeuttaa samanikäisten keskenään käymää keskustelua. 

‒ Kun mielipiteet ovat toisilleen täysin vastakkaisia, keskustelu keskittyy väitteiden oikaisuyrityksiin eikä kokemusten jakamiseen. 

Polarisaatio ja joidenkin nuorten kova hätä huolettavat myös Rebekkaa: 

‒ Siitä ainakin itsellä on kova huoli, et jos on sellainen tilanne, ettei pääse yhteiskuntaan mukaan eikä saa apua. Siihen vielä polarisaatio päälle, niin miten me pysytään kasassa yhteiskuntana?

Rebekan mukaan monet nuoret suhtautuvat tulevaisuuteen hyvin kunnianhimoisesti ja tavoitteellisesti. Samalla moni kokee, että yhteiskunnassamme asiat eivät ole hyvin. Nuoret näkevät, missä on ongelmia ja minkä asioiden pitäisi muuttua. 

‒ Ei olla synkistelyvaiheessa, vaan ollaan vihaisia – just vaikka rakenteille, jotka tekee tulevaisuudesta haaveilemisen vaikeeks, hän selittää.

Anton tuo vielä esille, etteivät kaikki tietenkään kanna huolta samoista asioista. Polarisaatio tekee senkin, että eri ääripäitä huolettaa eri asiat: 

‒ En haluais käyttää sanaa radikalisoituminen… ei olla heittämässä hanskoja tiskiin, vaan ärhäköitymässä entisestään. Onko se sit hyvä vai huono asia, en tiiä?

Teksti: Hilma Ruokolainen

Haastattelu on osa 12.–19.4.2024 järjestettävää Euroopan nuorisoviikkoa, jonka tavoitteena on edistää nuorten yhteiskunnallista osallistumista ja kansalaisvaikuttamista tuomalla nuorten ääntä kuuluviin.