Eeva Kurikkala: “Joskus se, mistä sä et tiedä mitään, voi olla se käänteentekevä juttu”

Kalajoella kasvanut Eeva maalaili monta vuotta mielikuvaa itsestään Ranskassa. Hän halusi päästä aitoon kieliympäristöön puhumaan ranskaa, jota oli opiskellut viidenneltä luokalta saakka. 

Eeva muistelee olleensa aina kiinnostunut “kaikesta kv-pöhinästä” ja antaa sen mahdollistamisesta tunnustusta pienelle kotikaupungilleen. Kouluvuosien varrelle mahtui niin ryhmämatkoja kuin japanilaisen ystävyyskaupungin vaihto-oppilaiden kotimajoitusta. 

Kalajoen lukion tarjoamat kansainvälisyysopinnot johdattivat Eevan edelleen Rieska-Leaderin toimintaan ja lopulta kuulemaan vapaaehtoisjakson mahdollisuudesta Euroopassa. 

Ranskan vapaaehtoispaikkojen haastatteluvaiheessa kielitaitovaatimukset osoittautuivat lopulta liian korkeiksi. Ranska-haave kariutui. 

Villi kortti vaati sulattelua 

Ranskan sijaan kohteeksi valikoitui hieman sattumalta Eevan sanoin “villi kortti”: Slovakia. Pääkaupunki Bratislava oli jääkiekkofanille tuttu ainoastaan Suomen vuoden 2011 MM-kultavoitosta. 

– Kyllä se jännitti. Totta kai se jännitti! Mutta se oli sellaista todella nuoren ihmisen paloa. Sitä ei tiedostanut hirveän tarkasti, minne on menossa, Eeva muistelee yli seitsemän vuoden takaista. 

Häntä huvittaa, kuinka vaikkapa se, että vastaanottava taho oli katolilainen yhteisökeskus, valkeni vasta karttapalvelun kuvista rakennuksen seinässä komeilevan suuren ristin myötä. Parikymppisenä keskittyi jännittämään ennemmin huoneen jakamista toisen vapaaehtoisen kanssa. 

Perillä alkujännitys vaihtui alkukankeuteen. Slovakin kielen yksityisopettajaa ensimmäisinä kuukausina tavatessaan Eeva oli niin epämotivoitunut, että oma vastahankaisuus hävetti. 

Häntä tympäisi: miksi nämä verbitkin pitää sukupuolittaa? Kai nyt vapaaehtoiskaveri oppii helposti, kun osaa jo ennestään venäjää! 

Sitten Eevalle valkeni, että slovakki on osa laajaa slaavilaisten kielten kieliperhettä. Hän seurasi vierestä kahvilassa asiakkaita slovakiksi palvelevaa vapaaehtoistyöpariaan ja alkoi pohtia, millaisia väyliä ihmisten ajatuksiin kattavampi kielitaito olisi avannut. 

– Mua alkoi harmittaa! Huomasin, että mitä vähemmän olin tiennyt, sitä sulkeutuneempi ja ennakkoluuloisempi olin ollut. Se oli pitkä sulattelu. Kun ei osaa tai ymmärrä, ei osaa olla kiinnostunut, Eeva reflektoi. 

Vaikeinta oli vaatia omia oikeuksia, tärkeintä todistaa solidaarisuutta 

Alussa vapaaehtoisille osoitettiin niin paljon siivoustehtäviä, että Eeva päätyi työparinsa kanssa perehtymään vapaaehtoispalvelun ohjelmaoppaaseen ja neuvottelemaan itselleen kehittävämmän työnkuvan. 

– Vaikeinta oli omien rajojen tunnistaminen ja niiden asettaminen, Eeva kertoo. – Mähän en olisi ite edes uskaltanut alkaa kräkäämään vastaan, mutta tällä mun ystävällä oli vahva tahto. Hän otti jopa tatuoinnin, missä luki “no”. Se oli sen rajanvedon symboli. 

Lopulta keskeisimpiä työtehtäviä oli työskentely “maksa mitä pystyt” -periaatteella toimivassa ja vapaaehtoisvoimin pyörivässä kahvilassa. Maitoa tuli kannettua kaupasta Ikea-kasseittain ja kastanjapyrettä raastettua. 

Asiakkaana kahvilassa kävi paljon vähävaraisia ja sosiaalisesti syrjäytyneitäkin ihmisiä. 

– Oli fiilis, että tässä näkee aika laajan kirjon ihmiskohtaloita. Musta tuli avoimempi kohtaamaan oikeasti erilaisia ihmisiä, opin jonkinlaista extra-lempeyttä ja kärsivällisyyttä. Ennen sitä olin ennakkoluuloisempi ihminen, Eeva sanoittaa. – Oon miettinyt jälkikäteen, että oli tärkeetä just siinä vaiheessa elämää saada sellainen reality check. 

Toinen suuri oivallus liittyi siihen, miltä solidaarisuus näytti yhteisön arjessa. 

– Musta oli kiinnostavaa nähdä, miten he ajatteli toisiaan perheenä ja oli halukkaita ottamaan myös vapaaehtoiset mukaan siihen, Eeva kiittelee ja muistelee, kuinka pomo vei heidät roadtripille ja työkaveri kutsui omiin häihinsä. – Auttaminen oli avainsana. Opin, että toisiin ihmisiin voi usein luottaa: apua pitää uskaltaa pyytää, ja toisaalta pienikin apu voi merkitä toiselle paljon. 

Pettymyksestä jalostui käänteentekevä kokemus 

Heti vapaaehtoisjaksolta kotiuduttuaan Eeva surffasi maailman radiokanavia listaavalle nettisivulle ja viritti kuunteluunsa slovakialaisen taajuuden. 

Muutaman vuoden radiokuuntelun jälkeen koitti revanssin aika: Eeva haki opiskelijavaihtoon – ei Ranskaan, vaan Bratislavan kohteen puutteessa naapuri-Prahaan. 

Vaihtovuonna hän matkusteli ympäri maata ja puhui tšekkiä, minkä kerkesi. 

Kotiin palatessa takataskussa oli tšekin perusteet ja korvan takana ajatus harjoittelumahdollisuudesta Prahan-suurlähetystössä. 

Kun sitten suurlähetystön harjoittelupaikkailmoituksessa mainittiin etuna tšekin tai slovakin osaaminen, polkuriippuvuus alkoi hahmottua. 

– Aiemmat valinnat johtaa kiinnostavalla tavalla seuraaviin, Eeva summaa. – Se Slovakian projekti on muuttanut mun suuntaa paljon. Tuntuu, että se on määrittänyt isosti sitä, kuka mä oon nyt aikuisiällä. Joskus se, mistä sä et etukäteen tiedä mitään, voi olla se käänteentekevä juttu. 

Eeva kokee, että korkeakouluharjoittelu Tšekissä veti yhteen aiemmat kokemukset. Suurlähetystön itsenäisyysjuhlassa esillä ollut valokuvaprojekti kiteytti hänelle, kuinka merkityksellinen ulkomaille muutto eri vaiheissa elämää voi olla. 

Projektissa Eeva kuvasi ja haastatteli Tšekissä asuvia suomalaisia ulkosuomalaisuuden ja kodin kokemuksista. 

– Tein sen lopulta ehkä tarkastellakseni omia kokemuksiani muiden kautta, Eeva myöntää. – Tulin ihan tunteelliseksi siitä, että muillakin on näitä kokemuksia: että on asunut muualla ja että on jollain tavalla ettinyt itteensä. 

Teksti: Laura Mettälä 

Haastattelu on osa 24.4.–1.5.2026 järjestettävää Euroopan nuorisoviikkoa, jonka tavoitteena on edistää nuorten yhteiskunnallista osallistumista ja kansalaisvaikuttamista tuomalla nuorten ääntä kuuluviin. Tänä vuonna nuorisoviikko keskittyy solidaarisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen sekä eurooppalaisen vapaaehtoistoiminnan 30-vuotiseen menestystarinaan.