Maili Pörhölä, akatemiatutkija , dosentti

Tämä artikkeli on valmistunut osana Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta. Lisätietoja antaa Maili Pörhölä, Jyväskylän yliopisto, viestintätieteiden laitos, PL 35, 40014 Jyväskylän yliopisto, maili.porhola [at] jyu.fi

Turvallisten kehityspolkujen tukeminen oppilaiden vuorovaikutussuhteissa

Koulutovereidensa toistuvan ja pitkäkestoisen kiusaamisen kohteeksi joutuu 5–15 prosenttia perusopetukseen osallistuvista lapsista. Kiusaajana on oppilas tai oppilasryhmä, jota vastaan kiusattu tuntee olevansa puolustuskyvytön. Suomalaisissa kouluissa tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että kiusaamiseen osallistuu yli kolmannes oppilaista erilaisissa rooleissa joko kiusaajana, kiusaajan apurina tai kiusaamista kannustavana sivustakatsojana (Salmivalli 1998).

Koulukiusaamisen käsitteleminen on nostettu perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa erityisesti terveystiedon opetuksen sisältöihin ja tavoitteisiin. Vuosiluokilla 1–6 terveystietoa opetetaan laajempien oppiaineryhmien osana ja vuosiluokilla 7–9 itsenäisenä oppiaineena. Lukiossa aiheen käsittelyä voidaan jatkaa yhdellä pakollisella ja kahdella syventävällä terveystiedon kurssilla. Opetuksen suunnittelua tehdään yhteistyössä oppilashuollon henkilöstön kanssa, mikä tarjoaa mahdollisuuden tarttua koulukiusaamiseen monipuolisesti useiden toimijoiden voimin.

Tarkastelen tässä artikkelissa erilaisia vuorovaikutusprosesseja, jotka saattavat johtaa kiusaamiseen oppilaiden välisissä vuorovaikutussuhteissa. Pohdin myös, miten näitä prosesseja voitaisiin ohjailla ja millaisia vuorovaikutustaitoja lapsille tulisi opettaa kiusaamisen ehkäisemiseksi. Pyrin valottamaan, millaisia mahdollisuuksia erityisesti terveystiedon opetuksen tavoitteet ja sisältöalueet tarjoavat tähän tarkoitukseen. Näkemykseni kuitenkin on, että opetusta hyödyttäisi kiusaamiseen, vuorovaikutussuhteisiin ja viestintätaitoihin liittyvien asioiden integroiminen useammankin oppiaineen opetussisältöihin. Terveystiedon lisäksi näihin asioihin voidaan paneutua ainakin äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa, johon puheviestintätaitojen harjoittelua on opetussuunnitelmassa myös sisällytetty. Viestinnän etiikan ja ihmissuhteiden kytkeymiä voidaan tarkastella mainiosti myös uskonnon ja elämänkatsomustiedon osa-alueena.

Miten kiusaamiseen voidaan tarttua?

Kiusaamisongelmaan tarttuminen edellyttää sekä ennaltaehkäiseviä toimia että järjestelmällistä puuttumista kiusaamiseen silloin, kun sitä ilmenee. Ennaltaehkäiseviin toimiin kuuluu ensiksikin lasten vuorovaikutussuhteiden kehittymisen tietoinen tarkkaileminen ja tietoisuuden lisääminen itse kiusaamisilmiöstä sekä oppilaiden että koulun ja kodin aikuisten keskuudessa. Toiseksi tulisi pyrkiä vahvistamaan kiusaamisen vastaisia asenteita ja ohjata oppilaita kantamaan vastuuta vertaissuhteidensa turvallisuudesta. Kolmanneksi, turvallisten vertaissuhteiden kehittyminen edellyttää vuorovaikutustaitojen, erityisesti suhdetaitojen sekä viestinnän etiikan määrätietoista ja järjestelmällistä opiskelua. Kiusaamiseen puuttuminen ongelmien ilmetessä edellyttää puolestaan välitöntä strategista toimintaa, johon kouluissa on syytä valmistautua jo etukäteen. Lisäksi tulee varmistaa, että kiusaaminen todella loppuu näihin toimiin. Kiusaamiseen puuttumisen keinoista löytyy suomenkielistäkin kirjallisuutta tämän sivun lopusta.

Miten kiusaaminen havaitaan?

Kiusaamisen havaitseminen ja tunnistaminen voi kuitenkin tuottaa vaikeuksia koulun henkilökunnalle. Tämä saattaa olla yksi keskeisimpiä selityksiä sille, että oppilaat eivät koe saaneensa koulun henkilökunnalta apua kiusatuksi joutuessaan. Voi myös olla, että jonkinasteisen kiusaamisen ajatellaan kuuluvan lasten normaaliin kehitykseen, eikä esimerkiksi oppilaan syrjäytymiseen toisten joukosta kiinnitetä erityistä huomiota. Kuitenkin kouluiässä olevan lapsen normaaliin kehitykseen kuuluu oleskelu samanikäisten seurassa. Jos lapsi tai nuori on useimmiten yksin välitunnilla ja ruokatunnilla, yksin olemisen syy pitäisi aina selvittää. Syy yksinololle löytyy usein siitä, että oppilas on syrjäytetty muiden joukosta tai hän on itse valinnut tarjolla olevista vaihtoehdoista pienemmän pahan ja oleskelee mieluummin yksin kuin alistuu pilkattavaksi ja kiusattavaksi.

Lapset eivät myöskään mielellään kerro kiusatuksi joutumisesta koulun aikuisille pelätessään toisten oppilaiden kostoa. Kysyttäessä koulukiusatuilta, kenelle he ovat kertoneet kiusaamisesta, tyypillisin vastaus on ollut: ei kenellekään. Kiusatut oppilaat eivät useinkaan kerro kokemuksistaan edes kotona, koska häpeävät kiusaamisen kohteeksi joutumistaan tai pelkäävät vanhempiensa syyllistävän heitä ja ajattelevan, että he ovat itse aiheuttaneet kiusaamisen. Toisten lasten sättimiset, nimittelyt ja torjuminen saavat helposti lapsen itsensäkin ajattelemaan, että hänessä on joku vika, jonka vuoksi hänestä ei pidetä. Tätä ei haluta kertoa omille vanhemmille, jotka saattavat kiusatusta tuntua ainoilta ihmisiltä, jotka vielä pitävät hänestä.

Kiusaamisen tunnistaminen vaatii koulun aikuisilta herkkyyttä lasten sanattoman ja sanallisen viestinnän sekä heidän vuorovaikutussuhteidensa havainnoinnissa. Sekä koulun henkilökunnan että oppilaiden tulee tietää, millaista kiusaaminen ja kiusaamisviestintä voivat olla. Lisäksi ainakin koulun aikuisten tulisi ymmärtää lasten vuorovaikutussuhteiden syntymisen ja kehittymisen sekä ryhmäytymisen prosesseja voidakseen tarkkailla lasten vuorovaikutussuhteiden kehittymistä ja tarpeen vaatiessa ohjailla kehityksen suuntaa. Erityisen tärkeää olisi tunnistaa vuorovaikutussuhteiden kehittymiseen liittyviä riskitekijöitä ja kriittisiä vaiheita. Turvallisten kehityssuuntien ohjaileminen edellyttää määrätietoista vuorovaikutustaitojen opettamista. Myös lapsissa itsessään olevat voimavarat tulisi tunnistaa ja osata ottaa käyttöön.