Minna Harmanen ja Gun Oker-Blom avaavat artikkelissa suomen kielen ja ruotsin kielen historiaa sekä vähemmistökielten asemaa.

Suomen viralliset kielet eli kansalliskielet ovat perustuslain ja kielilain mukaan suomi ja ruotsi. Niitä voi käyttää kaikilla yhteiskunnan aloilla ja kielten asema on turvattu ja vahva. Perustuslain mukaan (17§) ”julkisen vallan on huolehdittava maan suomen- ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista samanlaisten perusteiden mukaan”. Suomea puhui äidinkielenään vuoden 2013 lopussa 4 869 362 henkeä (89,3 prosenttia väestöstä) ja noin 0,6 miljoonaa toisena kielenä, kun taas äidinkieleltään ruotsinkielisiä oli 290 910 (5,3 prosenttia väestöstä). Suomea puhutaan myös Ruotsissa (noin 300 000 puhujaa), Norjassa (noin 12 000 puhujaa), Itä-Karjalassa ja Inkerissä (50 000–100 000 puhujaa) sekä muun muassa Yhdysvalloissa ja Australiassa. Ruotsia puhuu maailmassa äidinkielenään noin 9 miljoonaa ihmistä, joista useimmat asuvat Ruotsissa (8 miljoonaa) ja Suomessa (noin 290 000). Ruotsia puhuvat jonkin verran myös ruotsalaisten ja suomenruotsalaisten siirtolaisten jälkeläiset muun muassa Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Suomen kieli kuuluu suomalais-ugrilaisiin ja laajempaan uralilaisten kielten ryhmään. Suomen lähisukukieliä ovat itämerensuomalaiset kielet, joita ovat viro, karjala, inkeroinen, lyydi, vepsä, vatja ja liivi. Ruotsissa meänkieli on saanut vuonna 1999 vähemmistökielen aseman ja Norjassa kveeni eli kainun kieli vuonna 2005. Kielitieteellisesti niitä pidetään suomen murteina, mutta kielipoliittisesti ja kielisosiologisesti ne ovat omia kieliään. Vanhin itämerensuomalaisella kielellä kirjoitettu teksti on löydetty Novgorodista, ja se ajoittuu 1200-luvulle. Suomen etäsukukielistä osaa saamelaiskielistä puhutaan Suomen alueella. Muita suomen etäsukukieliä ovat muun muassa unkari ja Venäjällä puhuttavat ersä, moksa, mari, komi, udmurtti, hanti, mansi ja samojedikielet.

Itämerensuomalaisten kielten yhteistä kantamuotoa, myöhäiskantasuomea puhuttiin Suomenlahden rannoilla ajanlaskumme alkamisen aikoihin. Suomen murteet erkanivat siitä ensimmäisen vuosituhannen aikana. Suomen kieltä puhutaan edelleen eri alueilla eri tavoin, eli kieli jakautuu murteisiin. Puhekieli voi vaihdella myös eri-ikäisillä, eri ammattiryhmiä edustavilla ja eri tilanteissa. Aluemurteet olivat vahvoja etenkin maatalousyhteiskunnan aikana, mutta edelleenkin puheessa on alueellisia eroja ja jotkin puhekielen piirteet jopa vahvistuvat alueellisesti.

Ruotsin kieli kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan germaaniseen haaraan, tarkemmin pohjoismaisiin kieliin. Ruotsi on erittäin läheistä sukua tanskan ja norjan kielille, ja kielet ovat laajalti vastavuoroisesti ymmärrettäviä. Muut pohjoismaiset kielet islanti ja fäärin kieli ovat myös läheistä sukua ruotsin kielelle, kuten germaaniset kielet saksa, englanti ja hollanti. Pohjoismaiset kielet polveutuvat muinaispohjoismaisesta kielestä, jota Skandinavian germaaniset kansat puhuivat 700- ja 800-luvulla. Pohjoismaiset kielet polveutuvat yhteisestä muinaispohjoismaisesta kielestä, ja 1100-luvulla nykyisen Ruotsin ja Tanskan alueella puhutut murteet alkoivat eriytyä. 1200-luvulta lähtien ruotsista voi pitää erillisenä kielenä.

Suomenruotsi on ruotsin kielen alueellinen variantti, jota puhuvat ja kirjoittavat suomenruotsalaiset. Ruotsi Suomessa käsittää vuorostaan erilaisia suomenruotsalaisia murteita. Suomenruotsi poikkeaa ruotsinruotsista ennen kaikkea ääntämykseltään. Arkisessa kielenkäytössä esiintyy myös jonkin verran syntaktisia ja sanojen taivutukseen liittyviä eroja. Neutraali suomenruotsalainen kirjakieli poikkeaa erittäin vähän ruotsinruotsalaisesta kirjakielestä.

Suomen historiassa suomen ja ruotsin kielet ovat eläneet pitkään rinnakkain. Suomi oli n. 1100-luvulta alkaen aina vuoteen 1809 osa Ruotsia, ja Ruotsin vallan ajasta aina pitkälle autonomian aikaan, eli vuoteen 1902, maan hallinnon kieli oli ruotsi. Tosin 1300-luvun puoliväliin asti hallinnon kieli oli enimmäkseen latina.

Vanhimmat todisteet Pohjoismaiden kielestä löytyvät riimukivistä. Riimukirjoituksella on noin 1700–1800 vanha historia. Latinalaiset aakkoset syrjäyttivät riimukirjoituksen. Vanhimmat ruotsin kielellä kirjoitetut tekstit ovat 1200-luvun vielä kehittyvän Ruotsin maakuntalait. Ruotsiin kuului myös ”Itämaa”, eli nykyinen Lounais-Suomi ja myös osittain Pohjanmaa sekä Häme. Keskiajalla, erityisesti 1200- ja 1300-luvulla, ruotsin kieli sai paljon vaikutteita alasaksasta Hansaliiton kautta. Ennen kaikkea kirjanpainotaidon ja reformaation ansiosta ruotsi nousi kansalliskieleksi ja syrjäytti myös latinan aseman kirkon kielenä. Kalmarin unionin aikana (1397–1521) Ruotsin Itämaa integroitiin yhä vahvemmin Ruotsin valtakuntaan, ja Kustaa Vaasan aikana (1520-luvulla) suomen kielen asema alkoi vahvistua, kun kirkollisia ja hallinnollisia tekstejä alettiin julkaista suomeksi. 1600-luvulla ranskasta tuli aateliston käyttämä kieli ja 1700-luvulla monia ranskalaisia sanoja lainattiin ruotsin kieleen. Tähän aikaan myös sanomalehtikieli modernisoi ruotsin kieltä. Tieteen kieli sai alkunsa ja Sweriges rikes lag, uusi moderni lakiteksti, uudisti kirjakieltä. Nykyruotsin, eli modernin ruotsin, aikakausi alkoi 1900-luvun alussa. Ruotsin kieleen eniten nykyisin vaikuttava ja historiallisesti vaikuttanut kieli on englanti.

Suomen kieltä puhuttiin ja puhutaan edelleen monin eri tavoin, mutta kirjakielen kehittymisen myötä suomen kielen käyttö laajeni 1500-luvulta lähtien eri elämänaloille. Kirjoitetun suomen kielen historia voidaan jakaa kolmeen aikakauteen: vanhan kirjasuomen kausi (n. 1540–1810),
varhaisnykysuomen kausi (n. 1820–1870) ja nykysuomi (n. 1880–). Vanhan kirjasuomen kaudella reformaation myötä kirkollisia tekstejä alettiin kääntää, toimittaa ja laatia suomeksi, jolloin suomen kirjoitettua kieltä alettiin kehittää eri murteiden pohjalta. Kirkollisia tekstejä oli kirjoitettu jo aiemmin, mutta tekstejä ei ole juuri säilynyt. Mikael Agricolan (1510–1557) laatima ensimmäinen suomenkielinen ABCkiria eli aapinen ilmestyi 1543 ja on vanhin suomeksi painettu kirja. Uusi testamentti ilmestyi Suomeksi vuonna 1548.

Ruotsin kieli säilyi vahvasti hallinnon kielenä myös Suomen ollessa osa Venäjää 1800-luvulla. Vuonna 1809 tsaari Aleksanteri I päätti, että autonomisen Suomen suurruhtinaskunnan virallinen kieli oli ruotsi. Vuosisadan aikana suomen kieli käyttö lisääntyi ja se saavutti pikkuhiljaa valtakielen aseman. Kirjoitetun suomen kielen kehittyminen oli 1800-luvulla voimakasta. 1820-luvulta alkanutta keskustelua murteiden ja kirjakielen suhteesta kutsutaan murteiden taisteluksi, joka kesti 1830-luvulle. Elias Lönnrotin Kalevalan (1835) kieli toi paljolti länsimurteille perustuvaan kirjakieleen itämurteisia ilmauksia. Suomen kielen asemaa vahvisti kielen käyttäminen kouluissa: vuonna 1841 suomi tuli ylimääräiseksi oppiaineeksi kaikkiin poikakouluihin, ja vuonna 1856 suomi tuli oppiaineeksi oppikouluihin, 1868 aloitti ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu Jyväskylässä ja 1863 suomenkielinen opettajaseminaari Jyväskylässä. Vuonna 1865 annettiin asetus, jossa suomi tuli ruotsin rinnalle koulukieleksi oppikouluihin ja kymnaaseihin. Yliopistoon nimettiin ensimmäinen suomen kielen lehtori vuonna 1829 ja professori 1850.

1800-luvun loppupuolella romantiikan ajatusten myötä rakennettiin suomalaisuutta ja haluttiin vahvistaa suuren kansanosan oman kielen asemaa. Suomen asema hallinnon kielenä vahvistui, ja vuoden 1863 kielimanifesti aloitti suomen kielen aseman virallistamisen prosessin, joka johti suomen kielen virallisen aseman toteutumiseen vuonna 1902, ja sen jälkeen suomea ja ruotsia on asetuksen nojalla voinut käyttää virallisissa yhteyksissä. Vuoden 1919 hallitusmuodossa todetaan suomen ja ruotsin asema maan kansalliskielinä. Vuonna 1922 säädetty kielilaki määritteli suomen ja ruotsin yhdenvertaisiksi kansalliskieliksi, ja laki turvasi yksilön kielelliset oikeudet viranomaisten kanssa asioitaessa. Vuoden 1995 perustuslakiuudistuksessa vahvistettiin kansalliskielten asema – ja vuoden 2000 perustuslaissa kielelliset oikeudet säilyivät ennallaan. Vuonna 2004 voimaan tullut uusi kielilaki tarkentaa perustuslakia ja kielellisiä oikeuksia. Laki hyväksyttiin eduskunnassa lähes yksimielisesti äänin 179-3.

Back to top

Kouluissa suomi ja ruotsi ovat vanhastaan olleet pääasiallisia opetuksen kieliä, mutta vasta peruskoulun myötä 1970-luvulla kaikille tuli pakolliseksi opiskella toista kotimaista kieltä, eli suomenkielisille ruotsia ja ruotsinkielisille suomea. Rinnakkaiskoulujärjestelmässä toisen kotimaisen kielen opiskelu ei ollut pakollista. Peruskoulu tarjoaa kaikille mahdollisuuden jatkaa opintoja ylemmille kouluasteille, joten molempien kansalliskielten opiskelu katsottiin tarpeelliseksi. Samalla haluttiin tukea Suomen kaksikielisyyttä. Molempien kansalliskielten asemaa haluttiin pitää vahvana niin opetuksessa kuin yhteiskunnassa toimimisessa.

Suomessa Kotimaisten kielten keskus huolehtii sekä suomen että ruotsin kielen virallisesta huollosta. Asiantuntijaelimenä kielten huollosta keskuksen virkatyön ohella toimivat suomen ja ruotsin kielen lautakunnat. Ne päättävät kielenkäyttöä koskevista yleisluontoisista tai periaatteellisista suosituksista, ja ne voivat esittää sekä kielenkäyttöä että kielipolitiikkaa koskevia kannanottoja. Suomenruotsin kielenhuollon erityispiirteenä on estää suomenruotsia etääntymästä liikaa riikinruotsista. Lautakuntien toimintakausi on kolme vuotta, ja niissä on 4–8 jäsentä, joista yksi kuuluu keskuksen henkilökuntaan.

Globalisoituvassa maailmassa kielten asemat muuttuvat. Viime vuosikymmeninä englannin kielen aseman vahvistuminen on herättänyt huolta niin kansalliskielten kuin vähemmistökieltenkin asemasta eri maissa. Euroopankin kielitilanne muuttuu koko ajan. Vaikka englannin asema näyttää vahvistuvan, monet vähemmistökielet ja kansalliset kielet säilyvät sen rinnalla elinvoimaisina, mikäli kieliyhteisö, sen poliittinen päätöksenteko ja opetus kannattelevat kielten osaamista. Olennaista on tiedostua kielen – etenkin ensimmäisenä opitun – kielen merkityksestä ihmisen identiteetin, ajattelun, tunteiden ilmaisun ja oppimisen kehittymisen kannalta. Toisaalta on myös hyväksyttävä kielten rinnakkaisuus tavallisena ja normaalina yhteiskunnallisena ilmiönä.

Kansalliskielten asemaa Suomessa on selvitelty viime vuosikymmeninä: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus laati vuonna 1998 kielipoliittisen ohjelman, vuonna 2003 julkaistiin ruotsin kielen toimintaohjelma Tänk om.. ja 2009 julkaistiin suomen kielen toimintaohjelma Suomen kielen tulevaisuus (Hakulinen ym. 2009). Ruotsin kielen toimintaohjelman tarkoitus oli tukea ruotsin kieltä ja vahvistaa sen asemaa äidinkielenä Suomessa. Ohjelmassa korostetaan, että ruotsin kielen tulee olla käyttökelpoinen kaikilla yhteiskunnan aloilla ja että paras tapa huoltaa kieltä on käyttää sitä. Lisäksi todetaan, ettei yhden kielen vaaliminen ole toisen kielen vastustamista.

Suomen kielellä todetaan toimintaohjelman mukaan olevan erittäin vahva asema edelleen ja kielen hyvinvointi on selvää. Suomea käytetään kaikilla yhteiskunnan aloilla, opetuksessa, tutkimuksessa ja sillä julkaistaan runsaasti kirjoja ja erilaisia mediasisältöjä. Vuodesta 1995 se on ollut yksi Euroopan unionin virallisista kielistä. Jonkin verran huolta viime vuosikymmeninä on aiheuttanut se, että joillakin aloilla kielen käyttöala on kuitenkin kaventunut: erityisesti joillakin tieteenaloilla (luonnontieteissä, tekniikan alalla), alakulttuureissa ja kansainvälisissä yrityksissä on huomattu suomen kielen käyttöalan kaventuminen (Hakulinen ym. 9-11; Kansalliskielistrategia 2012). Kielen asema ei säily itsestään, vaan vaatii tietoista huolenpitoa. Suomalaisen demokratian säilyminen edellyttää sitä, ettei esimerkiksi ”tieteellinen tai taloudellinen eliitti erkaannu muun väestön elämänpiiristä” kielen avulla. Suomen kielen asemaan vaikuttaa myös lisääntyvä digitaalisuus ja kielen käyttö tietoverkoissa ja ohjelmissa. Tilanne on melko hyvä ja kieliteknologia voi tukea kielen digitaalista käyttöä, jos kieliteknologinen tutkimus ja kehitystyö saa tarvittavaa tukea (Koskenniemi ym. 2012).

Toimintaohjelmien jälkeen on julkaistu pääministerin johdolla valmisteltu Suomen ensimmäinen Kansalliskielistrategia, jonka valtioneuvosto hyväksyi joulukuussa 2012. Strategian visio on kahden elinvoimaisen kansalliskielen Suomi, jossa molemmat kielet näkyvät, kuuluvat ja ovat hyväksyttyjä. Sen lähtökohtana on turvata yksilöiden kielelliset perusoikeudet ja tukea yhteiskunnan kaksikielisyydestä seuraavia hyötyjä ja vahvuuksia. Tavoitteena on, että kansalliskieliä käytetään kaikilla yhteiskunnan eri aloilla. Strategia edellyttää, että Suomi turvaa jokaiselle Suomessa asuvalle oikeuden ja mahdollisuuden oppia äidinkieltään (suomea tai ruotsia) ja turvaa jokaiselle Suomessa asuville oikeuden ja mahdollisuuden oppia maan toista kansalliskieltä (suomea tai ruotsia) sekä kehittää suomen ja ruotsin sanastoa ja edistää kielten käyttömahdollisuuksia. Erityisvastuu Suomessa on pitää huolta suomen kielen elinvoimaisuudesta, koska kieli ei ole muualla samalla tavoin valtakielenä. Ruotsin kielen asema on taas turvattava, koska se on vähemmistökielen asemassa. Samalla korostaan, että kaikilla kieliryhmillä Suomessa on oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kieltään. Kansalliskielistrategiassa todetaan myös, että tulevaisuudessa olisi laadittava kaikkia tai joitakin Suomessa käytettäviä kieliä koskeva kielistrategia. Oikeusministeriö on lokakuussa 2015 asettanut uuden kansalliskieliverkoston, jonka tehtävänä on saattaa loppuun kansalliskielistrategian pitkän aikavälin toimenpiteet.

 

Back to top

Vaikka Suomen laissa ei määritellä vähemmistökieliä, muutamilla vanhoilla kielivähemmistöillä on lainsäädännössä mainittuja oikeuksia. Suomessa alkuperäiskansan kieliä ovat koltan-, inarin ja pohjoissaamen. Maassa kauan käytettyjä kieliä ovat Suomen romanikieli, suomalainen ja suomenruotsalainen viittomakieli sekä karjalan kieli. Lisäksi Suomessa puhutaan runsaasti myös muita kieliä, esimerkiksi venäjän kieltä, viroa, somalia, englantia ja arabiaa. Kielivähemmistöjen myötä monikielisyys lisääntyy, ja yhä useampi suomalainen on kaksikielinen aivan lapsesta saakka. Monikielisyys ja kielten rinnakkaisuus vaikuttaa myös Suomen kansalliskielten asemaan ja käyttöön – ja muokkaa uusia kielimuotoja (Lehtonen 2015). Kansalliskielet yhdistävät niin vanhojen kielivähemmistöjen puhujia kuin uussuomalaisia, joten suomen ja ruotsin kielen käyttö, opetus ja tutkimus hyödyttävät laajasti kaikkia Suomessa asuvia ja turvaavat kielten tulevaisuuden.

Kirjallisuutta

Alho, I. & Kauppinen, A. 2008. Käyttökielioppi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Hakulinen, A., Kalliokoski, J., Kankaanpää S., Kanner, A., Koskenniemi, K., Laitinen, L., Maamies, S. & Nuolijärvi, P. 200. Suomen kielen tulevaisuus: Kielipoliittinen toimintaohjelma. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Helsinki.

Hiidenmaa, P. 2003. Suomen kieli – who cares? Otava. Helsinki.

Kansalliskielistrategia 2012. Valtioneuvoston kanslian julkaisuja 4/2012.

Koskenniemi, K., Lindén, K., Carlson, L., Vainio, M., Arppe, A., Lennes, M., Westerlind, H., Hyvärinen, M., Bartis, I., Nuolijärvi, P. & Piehl, A. 2012. The Finnish Language in the digital age – suomen kieli digitaalisella aikakaudella. White Paper Series / Valkoiset kirjat. Meta-net-sarja. Springer.

Kotilainen, L. 2009. Suomensuojelija: Ohjekirja kielen pelastamiseen. WSOY. Helsinki.

Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivut.

Lehtinen, T. 2007. Kielen vuosituhannet. Suomen kielen kehitys kantauralista varhaissuomeen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.

Lehtonen, H. 2015. Tyylitellen : Nuorten kielelliset resurssit ja kielen sosiaalinen indeksisyys monietnisessä Helsingissä. Helsingin yliopisto.

Suomen kielipoliittiset ohjelmat. Kotimaisten kielten keskuksen verkkosivut.

Väestö syntyperän, syntymämaan ja kielen mukaan 31.12.2013.

Väestö kielen mukaan 1980–2013.

Back to top