Vastakkainasettelusta kohti uutta koulukeskustelua

Viimeaikaisessa keskustelussa monia on huolestuttanut eniten vallalla oleva kärjistettyjen äärinäkemysten vastakkainasettelu. Sanotaan, että lapset eivät enää opi mitään, kun heiltä ei vaadita riittävästi. Toisaalta jotkut ovat sitä mieltä, että koulussa vaaditaan jopa niin paljon, että lapset uupuvat. Samaan aikaan sanotaan, että koulu on pelkkää digitaalisuutta ja että digistrategiat eivät näy koulun arjessa lainkaan. Joidenkin mielestä koulussa kaikki on ilmiöoppimista, mutta suomalaisissa kouluissa vierailleet kansainväliset tutkijat sanovat opetuksen olevan hyvin perinteistä ja opettajajohtoista. Ja he päätyivät suosittelemaan vahvempaa lapsia osallistavaa pedagogiikkaa. Mistä juontaa juurensa näiden väitteiden välinen ristiriita?

Suomessa koulua ja koululaitosta on aina arvostettu. Se on ikään kuin yhteistä omaisuutta, josta jokaisella on mielipide. Suomalainen koulu on myös uudistunut jatkuvasti läpi vuosikymmenten, keskustelujen saattamana, ja yhteiseen parempaan pyrkien. Valitettavasti myös koulu menettää merkityksellisyytensä, ellei se kykene uudistumaan.

Meillä on tiedossa, että tällä hetkellä syntyvistä lapsista suurin osa tulee todennäköisesti sijoittumaan ammatteihin, joita ei vielä ole. Tästä syystä koulun on perustietojen ja -taitojen lisäksi annettava myös tulevaisuudessa tarvittavaa laaja-alaista osaamista, kuten ajattelun ja oppimaan oppimisen taitoja, vuorovaikutustaitoja, tieto- ja viestintäteknologista osaamista, monilukutaitoa, työelämätaitoja sekä erilaisia arjen taitoja. Erityisen tärkeitä tulevaisuudessa ovat osallistumiseen, vaikuttamiseen ja kestävän tulevaisuuden rakentamiseen liittyvät taidot.

On selvää, että äärimmäisyyksien kautta käytävä keskustelu syö suomalaisen opettajan ja koulun uskottavuutta ja luotettavuutta.

Koulukeskustelu on käynyt kiivaana erityisesti opetussuunnitelmien ympärillä. Opetussuunnitelmista on syytäkin keskustella. Opetushallituksen tekemä seuranta osoitti, että opetussuunnitelmien toimeenpano on vielä kesken. Se on ymmärrettävää, koska perusteet tulevat yhdeksäsluokkalaisilla voimaan vasta ensi syksynä ja ensimmäiset kokonaan uusien perusteiden mukaan perusopetuksensa suorittaneet oppilaat saavat päättötodistuksensa vuonna 2025.

Seurannan mukaan opetuksen järjestäjät pitivät opetussuunnitelmien valtakunnallisia linjauksia pääosin onnistuneina, ajankohtaisina ja tavoitteiltaan hyvinä. Vaikeimmin sovellettaviksi osa-alueiksi koettiin oppimisen arviointi, monialaiset oppimiskokonaisuudet ja laaja-alainen osaaminen. Näiden toimeenpanoon on syytä edelleen suunnata tukea ja täydennyskoulutusta.

Edellä mainittuihin osa-alueisiin on syystä kiinnitetty paikallisen tason opetussuunnitelmatyössä paljon huomiota. Ne ovat kuitenkin saattaneet saada ajatuksissa ja puheissa isomman roolin kuin niiden koko perusopetuksen kontekstissa kuuluisi. Kun kontekstistaan irrotetut asiat päätyvät myös alan ulkopuolella käytävään keskusteluun, ne saavat helposti oudot mittasuhteet ja keskustelun sisältökin voi päätyä vaille todellisuuspohjaa. Moni on saattanut pohtia, puhuvatko eri tahot lainkaan samasta asiakirjasta.

On selvää, että äärimmäisyyksien kautta käytävä keskustelu syö suomalaisen opettajan ja koulun uskottavuutta ja luotettavuutta. Jos keskeistä on se, kuka keskustelussa on oikeassa ja kuka väärässä, ja haetaan syyllisiä, ei kritiikistä ja huomatuista epäkohdista ole mahdollista oppia. Jokainen vain yrittää kiireesti pelastaa oman nahkansa.

Olisiko siis aika siirtyä uudenlaiseen koulukeskusteluun? Se voisi perustua epäkohtien tunnistamiseen ja kriittisyyteen sekä niiden pohjalta yhteisen näkemyksen synnyttämiseen paremmin toimivien mallien rakentamiseksi. Sen sijaan, että yhteistä näkemystä luodaan ja asioita kehitetään yksittäisten tapausten ja yksityiskohtien pohjalta, kiinnitetään huomio siihen, mitä tasa-arvon saavuttamiseksi tulee tapahtua jokaisessa luokkahuoneessa, jokaisessa koulussa, jokaisen opetuksen järjestäjän päätöksenteossa sekä kansallisella tasolla.

Autonomiaan liittyy aina vastuunalaisuus, jota meidän on syytä kaikilta autonomisen verkoston eri toimijoilta edellyttää. Tällä hetkellä tilanne on se, että etäisyydet eri toimijoiden välillä tuntuvat liian pitkiltä, ja niiden välillä on hierarkioita, jolloin yhteisen vastuullisuuden identiteetti ei synny helposti. Joskus on syytä tehdä lupauksia. Voisiko tämän vuoden yhteinen lupauksemme olla se, että henkilökohtaisen tekemisemme lisäksi keskittyisimme siihen, miten yhdessä kykenisimme saamaan parempaa aikaan? 

Opetusalalla teemme kaikki hyvin merkityksellistä työtä. Voisimme saada vielä vaikuttavampaa aikaan, jos opimme hyödyntämään entistä enemmän toistemme osaamista. Tämä koskee kaikkia alan kollegoita ja koko koulutyöyhteisöämme. Se koskee myös yhteiseen maaliin tähtääviä muissa roolissa toimivia, kaikkia oppimisen ja opetuksen ekosysteemin ammattilaisia. Yhdessä muotoilemme parempia ratkaisuja. Yhdessä olemme enemmän.