Erasmus-vuosi Frankfurtissa kasvatti Heikki Aittokoskesta Saksan tuntijan
Erasmus-ohjelma otti ensiaskeliaan, kun valtiotieteen opiskelija Heikki Aittokoski syksyllä 1993 lähti vuodeksi opiskelijavaihtoon Frankfurt am Mainiin. Hänen tavoitteenaan oli suorittaa kursseja yhteiskunnallisissa aineissa, laajentaa maailmankuvaansa ja tavata uusia ihmisiä.
Kun hän nyt pohtii vuoden antia, tärkeäksi nousee saksan kielen taito.
- Jos minulta olisi silloin kysytty, mikä oli parasta vaihtojaksossa, olisin varmaan vastannut: vauhdikas yöelämä ja hyvä meininki ja se että tutustui kivoihin kavereihin. Nyt sanoisin, että kielitaito on tärkein asia, sillä siitä minulla on ollut hyötyä läpi elämän. Puhuin vuoden jälkeen sujuvaa saksaa ja se on ollut todellinen etu toimittajan työssä.
Aittokoskelle opiskelijavaihtoon lähtö oli luonnollinen valinta, sillä hän oli ollut jo kouluaikoina tuntenut vetoa kansainvälisyyteen ja matkustamiseen. Kirjoittaessaan lukiossa esitelmää Prahan keväästä hän päätti matkustaa itsekseen Prahaan tutkimaan kaupunkia. Matkakassan hän kokosi mummolta perinnöksi saaduista rahoista.
Historiasta kiinnostunut espoolaispoika oli lukenut koulussa lyhyen saksan ja panostanut siihen. Saksa kiehtoi, sillä se oli Euroopan poliittisen historian ytimessä. Lähtöpäätöstä helpotti, että Frankfurtissa asui myös silloinen tyttöystävä.
Opiskelu tuotti yllätyksiä
Aittokoskella oli kovat odotukset opiskelusta saksalaisessa yliopistossa, mutta opinnot tarjosivat sekä innostavia kokemuksia että pettymyksiä.
- Sain opetusta kovan tason proffilta. Yksi luennoitsijoista oli Lothar Gall, joka oli johtavia Bismarck-tuntijoita ja 1800-luvun Saksan huippuasiantuntija. Pettymys oli se, että yliopistomaailma oli tukkoinen, koska opiskelijoita otettiin sisään valtavia määriä ja ensimmäisillä vuosikursseilla luentosalit pullistelivat väkeä.
Vuosi Frankfurtissa avasi uusia mahdollisuuksia matkusteluun. Kaupunki oli keskellä Eurooppaa ja junalla pääsi edullisesti ja nopeasti muun muassa itäiseen Eurooppaan. Tutuksi tulivat Saksan lisäksi Itävalta, Unkari ja Tšekki.
- Nämä olivat kiehtovia vuosia, sillä Berliinin muuri oli murtunut juuri muutama vuosi aikaisemmin. Silloin sanottiin, että Tšekki ja Unkari olivat villiä itää. Siellä oli aika levotontakin, kun kapitalismi oli kontrolloimatonta eikä uusi järjestelmä ei ollut vielä vakiintunut.
Aittokoski muistelee, että hänen intonsa matkustamiseen oli ennen kaikkea halua kokea ja nähdä, päästä reissuun. Jälkeenpäin ajatellen se kaikki on kuitenkin ollut pääomaa ulkomaan toimittajan työtä varten.
Frankfurtissa hän törmäsi ristiriitaan, joka jäi vaivaamaan mieltä. Frankfurt on Goethen synnyinkaupunki – Goethen, johon tiivistyy sivistyneen ja humaanin saksalaisuuden kuva. Toisaalta myös Auschwitzin keskitysleirin lääkärinä tunnettu Josef Mengele työskenteli siellä yliopiston rotuopin assistenttina. Tämä ristiriita iski nuoren ihmisen silmille ja jäi polttelemaan mielessä: mikä tämä maa on, jonka kulttuurissa ja historiassa on näin valtavia kontrasteja.
Haasteena byrokratia ja torakat
Heikki Aittokoski huomasi pian, että Saksassa asioiden hoitaminen ei sujunut käden käänteessä. Byrokratia oli kankeaa ja raskassoutuista ja vei paljon aikaa. Tilannetta monimutkaisti sekin, ettei Suomi vielä tuolloin ollut Euroopan unionin jäsen.
Paperiruljanssin kanssa kamppailu oli rasittavaa, mutta samalla tuotti tyydytystä, että pystyi itse hoitamaan asioita vieraassa ympäristössä.
- Se oli omalla tavallaan kiehtovaa. Päätin, että mä kyllä pärjään ja opin, miten tämä järjestelmä toimii.
Melkoista sopeutumista vaati sekin, että Aittokoski asui valtavassa opiskelija-asuntolassa. Tornitalossa juoksivat torakat ja eikä hygienia ollut kummoinen. Kussakin kerroksessa asui 20–30 opiskelijaa, jotka käyttivät samaa yhteiskeittiötä ja -vessaa, eivätkä ne pysyneet pitkään siisteinä.
Kaksikymppisenä kaikkeen kuitenkin sopeutuu. Asuntolakin on jäänyt Aittokoskelle pääasiassa kiinnostavana kokemuksena, sillä siellä asui ihmisiä eri puolilta Eurooppaa ja kontakteja syntyi paljon. Aittokoski tutustui ihmisiin, joiden kanssa hän on tekemisissä edelleen 30 vuoden jälkeen.
Ura ulkomaantoimittajana
Opiskeluaikana ulkomaantoimittajan työ ei ollut itsestäänselvyys Aittokoskelle. Jotakin kansainvälistä, vaikkapa diplomaattiura, mietti hän mahdollisia ammatteja. Kirjoittaminen kuitenkin kiinnosti, ja hän hakeutui kesätoimittajaksi Helsingin Sanomiin. Ensimmäinen työ oli kulttuuritoimituksessa.
Vuosina 1998–2001 Aittokoski toimi Berliinin toimittajana. Valinnassa oli ratkaisevaa saksan kielen taito ja Saksan tuntemus, joita Aittokoski oli hankkinut opiskelijavaihdossa.
Ura on vienyt eri suuntiin, vaikka Helsingin Sanomat on pysynyt työpaikkana 27 vuotta. Vuosi Brysselissä, useita vuosia ulkomaantoimituksen esimiehenä, nyt jälleen ulkomaantoimittajan tehtävässä. Samalla on syntynyt viisi kirjaa, joissa Aittokoski käsittelee Euroopan lähihistoriaa eri näkökulmista. Hänen työnsä on palkittu useita kertoja, muun muassa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla.
Opiskelijavaihdosta suunta uralle
Opiskelijavaihtoa Heikki Aittokoski pitää itselleen hyvänä ponnahduslautana.
- Erasmus-vaihto oli minulle ihan kultakimpale. Siitä on ollut valtava hyöty toimittajan työssä. Työurani olisi varmaan mennyt eri suuntaan, jos en olisi viettänyt vuotta Frankfurtissa.
Aittokoski suosittelee vaihtoon lähtemistä jo kielitaidon hankkimisen näkökulmasta. Englantia osaavat sujuvasti lähes kaikki, mutta saksaa, ranskaa, swahilia tai kiinaa osaava erottuu joukosta.
- Terveiseni opiskelijoille on, että kannattaa ehdottomasti lähteä ja kannattaa lähteä myös siinä tapauksessa, että ei pääse juuri sinne, minne eniten haluaa. Kaikki kansainvälinen kokemus on pääomaa, joka on kullan arvoista hakeutuu mille alalle tahansa.
Työnantajalle ulkomaille lähtö on osoitus aktiivisesta otteesta ja siitä, että on valmis näkemään vaivaa.
- Se on selkeä merkki, että nuori on kiinnostunut maailmasta ja haluaa avartaa omaa ajatteluaan. Nämä ominaisuudet on valtteja myös työelämässä.
Osaamista ja oivalluksia maailmalta –juttusarja
Teksti: Päivi Kärnä