2000-luvun alussa meitä komennettiin Kestävä kehitys oppilaitoksissa -koulutukseen. Koulutus taisi olla ensimmäisiä suuria aihepiiristä pidettäviä koulutuksia, jossa kestävää kehitystä tarkasteltiin laajemmin, kaikilta neljältä osa-alueelta. Havahduimme siihen, että kestävä kehitys on muutakin kuin roskien lajittelua. Koulutus avasi narisevan tammioven maailmaan ja katsomukseen, josta ei enää ollut paluuta. Näin ainakin intopiukeana ajattelimme.
Innokkaana perustettiin kouluun keke-tiimiä, järjestettiin kierrätystä ja alettiin vihreälippusille. Asialle herääminen ja siitä puhuminen aiheutti koulussa lopulta reaktion, jossa ”keke-heränneitä” alettiin vältellä ja pidettiin syyllistävinä julistajina. Keskustelut siitä, pitääkö korkeakoulututkinnon suorittaneen osallistua biojäteastian tyhjennykseen, kävi vilkkaana. Lopulta alkuajan innokkuus ja vastustus koki saturaatiopisteen. Satunnaisesti enää huomauteltiin bioastiaan joutuneista viilipurkeista. Arjen totuttu toiminta teki ehkä pienen tilan sankaruudelle: bioastia tuli jäädäkseen ja paperiakin alettiin luokissa keräämään. Pieni kuuliainen oppilasjoukkokin taistelee edelleen tuulimyllyjä vastaan ympäristöraadeissaan. Toistammeko nyt vanhaa, aktivoimme valmiiksi aktiivisia, teemmekö oikeita asioita?