Minäkö systeemin vanki? – Yleissivistävän koulutuksen toimintakulttuurin muutos

2000-luvun alussa meitä komennettiin Kestävä kehitys oppilaitoksissa -koulutukseen. Koulutus taisi olla ensimmäisiä suuria aihepiiristä pidettäviä koulutuksia, jossa kestävää kehitystä tarkasteltiin laajemmin, kaikilta neljältä osa-alueelta. Havahduimme siihen, että kestävä kehitys on muutakin kuin roskien lajittelua.  Koulutus avasi narisevan tammioven maailmaan ja katsomukseen, josta ei enää ollut paluuta. Näin ainakin intopiukeana ajattelimme.

Innokkaana perustettiin kouluun keke-tiimiä, järjestettiin kierrätystä ja alettiin vihreälippusille.  Asialle herääminen ja siitä puhuminen aiheutti koulussa lopulta reaktion, jossa ”keke-heränneitä” alettiin vältellä ja pidettiin syyllistävinä julistajina. Keskustelut siitä, pitääkö korkeakoulututkinnon suorittaneen osallistua biojäteastian tyhjennykseen, kävi vilkkaana. Lopulta alkuajan innokkuus ja vastustus koki saturaatiopisteen.  Satunnaisesti enää huomauteltiin bioastiaan joutuneista viilipurkeista. Arjen totuttu toiminta teki ehkä pienen tilan sankaruudelle: bioastia tuli jäädäkseen ja paperiakin alettiin luokissa keräämään.  Pieni kuuliainen oppilasjoukkokin taistelee edelleen tuulimyllyjä vastaan ympäristöraadeissaan. Toistammeko nyt vanhaa, aktivoimme valmiiksi aktiivisia, teemmekö oikeita asioita?

Voisimmeko yksilöiden sankaritarinoiden ja jääkarhujen pelastamisen sijaan keskittyä kouluissa koulun mittakaavaan – löytää globaalin maailman ja yksilön välistä yhteisön voiman? Mikä on juuri teidän oppilaitoksenne tai päiväkotinne oma juttu ja miten muutos tapahtuisi?

Kuvittele. Kaikki koulurakennuksessa toimivat lapset, nuoret ja aikuiset olisivat piirtämässä samaa kuvaa. Tekemisestä tulisi uskottavaa, kun kaikki materiaali kierrätettäisiin ja hankinnat mietittäisiin yhdessä. Suunniteltaisiin porukalla, mitä syödään ja miksi. Tuotettaisiin omaa sähköämme ja kasvatettaisiin jopa omaa syötävää. Muutettaisiin oma koulu- tai päiväkotirakennus lähiympäristöineen kestävyysosaamiskeskukseksi – laboratorioksi, jossa rakennetaan samaa kertomusta kaikkien siellä toimivien kanssa.

Aurinko- ja tuulisähkö olivat vielä 90-luvulla täyttä utopiaa. Nyt aurinko- ja tuulivoimalla tuotetaan päästötöntä sähköä ilman hiilidioksidista polttoainetta. Ammatti- ja korkeakouluihin tarvitaan opiskelijoita, jotka haluavat muuttaa maailmaa ja ratkaista viheliäisiä ongelmia. Teknologiset ratkaisut ja tekijät ovat olemassa, joten kohtahan tämä on jo arkipäivää. Mihin se meidän tarinamme pysähtyy?

Lapsia, nuoria ja aikuisiakin on osallistettu toimintaan jo vuosikymmeniä. On ehkä ollut välttämätöntä levittää ensin tietoa toisille oppilaille posterikampanjoiden kautta, mutta tässä ilmasto- ja kestävyyskriisin vaiheessa on aika tarttua niihin kohtiin, joihin muutos on aina pysähtynyt. Ravistelua tarvitsevat aikuiset ihmiset ja heidän ylläpitämänsä rakenteet. Nyt tarvitaan vaikuttavuutta – koulun kokoisia tekoja. Olemme jo nähneet tämän muutoksen käynnistyvän yhteiskunnassa mutta toistaiseksi harvalukuisena.

Koulun kokoinen muutos koostuu koko yhteisön jäsenistä: mikä on sinun vaikutuksesi rehtorina, kasvattajana tai kouluttajana? Se tuskin on ajoneuvosi käyttövoiman valinta, vaan ne päätökset, joita teet organisaatiossasi liittyen ihmisten liikuttamiseen paikasta toiseen. Se tuskin on eväsleipäsi käärimismateriaali, vaan kouluretkien eväsleipien sisältö ja kääre. Miten juuri sinä voisit auttaa oppijoita, opettajia ja koko työyhteisöä hahmottamaan, että heillä on valta vaikuttaa oppilaitoksensa toimintaan?

Yksilön vastuullisuustekojen laajentaminen koulun tasolle on vaikuttamista. Lapsille ja nuorille pitää kertoa, miten koulurakennus toimii ja millaisia arvoketjuja sen sisällä ja ulkopuolella on. Oppimisprosessi on kiinteä osa koulua: ymmärrystä siitä, mitä sinne tulee ja mitä sieltä lähtee. Koulu on harjoittelua yhteiskunnassa toimimista ja nimenomaan vaikuttamista varten.

Edelläkävijäkoulujenkaan julistekampanjoissa ei kerrotakaan kasvisruoan eduista. Niissä ohjeistetaan sen sijaan, keneen ottaa yhteyttä, jotta lounailla olisi enemmän kasvisruokaa ja se olisi linjastossa ensimmäisenä, hyvänmakuisena ja houkuttelevana.

Yhteiset keskustelut ovat yhteisöä eteenpäin vievä voima, mutta muutos tarvitsee myös työrukkasensa. Monella koululla asian hoitaa ”se yksi bilsan ope” tai jopa keke-ryhmä, kun taas joillain kouluilla sitoutuminen ja jatkuvuus on parantunut säännöllisesti vaihtuvien ryhmän jäsenten ansiosta tai useamman sidosryhmän mukaan kutsumisella. Onko teillä yhteinen, säännöllisesti kokoontuva porukka, joka miettii konkreettisia askelia kestävään tulevaisuuteen yhdessä vaikkapa ruoka- ja tilapalveluiden sekä paikallisten asiantuntijoiden kanssa? Mietittekö ilmastoviisasta energiaa tai ruokailua? Näkyykö organisaationne vuosikellossa ja budjetissa toimintakulttuurin vastuullisuus siinä missä ihmisoikeudetkin: läsnä joka päivä, ei vain vuosittaisena teemapäivänä?

Mitä yhteistyössä toimiva ja keskustelevampi työyhteisö merkitsisikään hyvinvoinnille ja kuinka laajalle se voisikaan säteillä? Voisiko suurempi yhteistyö muiden toimijoiden kanssa taata sen, etteivät kehitysprosessit jäisi kesken, vaan esimerkiksi opiskelijaryhmän aloittama vastuullisen yrittäjyyden projekti jatkuisi automaattisesti seuraavien vuosiluokkien toimesta? Kuinka paljon rehtori hyötyisi avoimesta toimintakulttuurista? Miten opiskelijat viihtyisivät, jos he saisivat vaikuttaa muuhunkin kuin sohvan valintaan? Olisivatko ruokasalin keittäjätkin kiitollisia, jos ruoka olisi mieluista ja maapallolle hyvää? Kokisivatko siivoojat enemmän arvostusta, jos kiertotalous olisi osa koko koulun oppimista? Saisivatko nämä tärkeät toimijat myös nimen ja kasvot, jos näin tehtäisiin?

Kestävän toimintakulttuurin esteet murtuvat hitaasti, mutta meitä murtajia on koko ajan enemmän. Toivo muutoksen mahdollisuudesta syntyy ennen kaikkea kokemastamme yhteistyöstä: toistemme näkemisestä, mahdollisuuksien ennakkoluulottomasta avaamisesta yhdessä ja moniammatillisesti sekä aidosta osallistumisesta. Tehdään koulun toimintakulttuurista oppimisympäristö, jossa harjoitellaan myös tulevan maailman kansalaistaitoja. Siihen tarvitaan sekä rohkeutta että työkaluja visioille, jotka katsovat enemmän eteenpäin kuin taakse.

Katsotaan ensin itseämme silmiin, sitten toisiamme – ja lopulta yhdessä samaan suuntaan.